MOIKKAMOI IHANAT!

Tässä tätä postausta kirjoittaessani edelleen hihittelen eilisen postauksen lehtikaali-sanan genetiivimuodon taivutusta, johon ihana lukija Marja tarttui. Miten taivutan kaali -> kaalen. Niinpä. Tiedättekö, ei aina ole helppoa olla Maria, varsinkaan Mariana, mutta elämä on kyllä päivästä toiseen erittäin mielenkiintoista. Eikä vähiten sen takia, että omista mokistani saan ihan parhaat naurut 😀 ”Mitähän mulla on liikkunut päässä, kun sen noin taivutin?” mietin juuri. Hetkeäkään en ajatellut syyttää kirjoitusvirhettä tai kiirettä, sillä mä ajattelin tuossa hetkessä, että tottakai se taipuu ”neljä lehtikaalen lehteä”. Jep. No mutta, sain tuossa pari päivää sitten ihanalta Anna-lukijalta postaustoiveen, joka meni näin: ”Te ootte ihanan rakastuneen oloiset kyllä <3 Saisko postausta, miten teidän suhde on muuttunut lasten myötä tai muutenkin? Millaista oli silloin, kun lapset oli ihan pieniä? Tai onko ees muuttunut ? Isojen Elämänmuutosten (Sun vanhempien poismeno jne) myötä.”

Kuten tiedätte, niin elämänkokemusta riittää ja samalla myös kokemusta siitä, että kun se parisuhde on kunnossa, se vain vahvistuu ympärillä tapahtuvien muutosten myötä. Parisuhde on se tuki ja turva silloin, kun ympärillä kuohuu. Jos ei mulla olisi ollut tuota parasta ystävääni rinnallani elämän suurissa menetyksissä (2,5 vuoden sisään isän, mummun ja äidin menetys), niin en ehkä olisi tässä kirjoittelemassa. Voi olla, että olisin ajautunut surun syövereihin niin kovin, että ei olisi mistä ammentaa näitä tekstejä. Tai halua siihen. Kun suree yhdessä, tulee käsiteltyä asioita perinpohjin. On joku joka ottaa kainaloon silloin yöllä kun suru valtaa. Ymmärtää itkukohtaukset keskellä päivää ja lohduttaa.

Minä menetin jotain tärkeää ja rakasta, mutta yhtään en vähättelisi sitä asiaa, että myös mieheni menetti menetysteni myötä jotain rakasta ja tärkeää. Kenellekään ei soisi vastaavaa, mutta mun täytyy rehellisesti sanoa, että en tiedä olisiko parisuhteemme yhtä vahva kuin se on nyt, ellemme olisi kokeneet kaikkea tätä yhdessä. Se oli vahva ennenkin, mutta suurien koettelemusten myötä se on vielä vahvempi.

Mutta miten käy parisuhteen silloin, kun sen kahden osapuolen muodostaman pyhän liiton uhkaajaksi ei koidukaan ulkopuoliset paineet, vaan siihen symbioosiin tulee pari muuttuvaa tekijää. Siunaantuu pari rakkauden hedelmää lyhyellä aikavälillä? Suuren suuri elämänmuutos. Positiivinen sellainen, mutta myös muutos, johon pitää osata varautua. Suhteuttaa asiat muutoksen vaatimalla tavalla. Me ehdittiin miehen kanssa seurustelemaan reilu pari vuotta ennen kuin iloisena yllätyksenä näin raskaustestissä kaksi viivaa. Lapsi oli kovin toivottu ja haluttu eikä oikeastaan edes etukäteen puhuttu siitä, miten tuo uusi perheenjäsen tulee muuttamaan meidän keskinäistä suhdetta. Tuo pieni rakkauspakkaus, vain 2,5 kiloinen kannettiin kotiin ja uusi arki alkoi. Rytinällä.

Ensimmäisen vuoden tuo suloisuus nukkui maksimissaan 45 minuutin jaksoissa. Yölläkin. Huusi koliikkiaan ja sen jälkeen masua, joka ei oikein sopeutunut kiinteisiin. Olin pohjattoman väsynyt, sitä en kiellä, mutta en muista että silti oltaisiin sen takia miehen kanssa riidelty. Ehkä kuitenkin ikä (29 ja 31 vuotta) teki tehtävänsä ja sitä jotenkin oli aikuistunut yhdessä yössä vauvan syntymisen jälkeen. Tajusi, että aika aikaansa kutakin eikä ollut odottanut vauva-arkea mitenkään hekumallisena.

Kun esikoinen täytti puoli vuotta, mies vaihtoi työpaikkaa. Paikkaan, jossa oli heti aluksi kaksi viikkoa koulutuksessa ulkomailla. Siitä se tahti vain sitten tiivistyikin reissujen suhteen. Olen joskus vitsillä sanonut, että meidän suhteen pelastus pienten lasten vanhempina on ollut se, että mies reissasi noin 180 päivää vuodessa. Suurin osa yön yli reissuja ja ulkomaille. Silloin kun nähtiin, niin ei sitä aikaa sopinut riitelyyn tuhlata. Tiedän olevani sen suhteen ehkä vähän erilaisempi vaimo, että kotiäitinä ollessani ajattelin asian niin, että koska toinen tuo rahan perheeseen, on täysin mun vastuullani hoitaa yöheräilyt sun muut. Jotta se toinen saa herättyä aamulla virkeänä töihin. Skismaa ei siis aiheuttanut sekään, että olisin tuntenut, että jouduin tekemään vauvanhoidossa suurimman osan. Kun esikoinen täytti vuoden, hän alkoi nukkumaan jopa parin tunnin päiväunia.

Muistan yhden sellaisen kesäisen lauantaipäivän, kun esikoinen nukkui rattaissa takapihalla pelkkä vaippa päällään ja me miehen kanssa levitettiin viltti männyn alle. Alettiin pelata trivial pursuitia sillä ajatuksella, että eipä sitä juuri ehditä pelaamaan, kun toinen herää pian. Ehdittiin pelata kolme tuntia! Se oli luksusta. Tuntui kuin oltaisiin oltu romanttisella viikonloppureissulla. Eli otettiin todellakin kaikki hyöty irti niistä pienistäkin hetkistä toistemme kanssa. Luksusta oli sekin, kun toinen suostui olemaan sitterissään vartin putkeen, että saatiin molemmat syödä iltaruoka saman pöydän ääressä. Puhumattakaan siitä, että päästiin saunomaan kaksin. Toisen tuijottaessa nappisilmillään sitteristään suihkun puolelta 🙂

Kun esikoinen täytti 1 v 11 kk perheeseemme syntyi toinen pikkuinen. Punaposkinen ja lutunen, mutta öisin kamalan itkuinen. Tähän mennessä tuo esikoinen ei ollut vielä oppinut nukkumaan öitään, vaan herätteli monta kertaa. Heräten aamuun klo 05.00. Tämä uusi tulokas vaati syliä joka yö klo 01.00-04.00 kolmen kuukauden ajan, joten aika laihoilla yöunilla menin. Vieläkin muistan ne yöt, kun toinen ei rauhoittunut muuten sylissä kuin siten, että tein askelkyykkyjä. Itse kampesin sänkyyn vauvan nukahdettua, nukuin silmänräpäyksen ja heräsin uuteen aamuun siitä vajaan tunnin päästä. Harvoin jäimme kotiin, vaan kolusimme läpi muskarit ja seurakunnan avoimet kerhot. Onneksi tuo uusi vauva nukkui ruhtinaalliset päiväunet, niin silloin sain itsekin levätä. Esikoinenkin rauhoittui katselemaan Titi-nallea, mutta ei juuri enää tuolloin nukkunut päikkäreitä. Vaihdoimme kuulumisia miehen kanssa tekstarein ja odotin viikonloppua, kun koko perhe on yhdessä.

Eli yhtäkkiä parissa vuodessa meidän parisuhde oli muuttunut niin kuin se luonnollisesti lasten myötä muuttuukin; molemmille oli täysin selvää, että se aika mennään lasten ehdoilla. Samaan aikaan mies reissasi enemmän kuin koskaan töiden takia. Eikä muuten kummastakaan ehtinyt pitää isyyslomaa. Silti olin sitä mieltä (ja olen edelleen), että olen toki äiti, mutta olen myös vaimo. Mulle merkitsi paljon noiden koliikinhuuruisten öiden aikaan se, että vaikka olin väsynyt, niin halusin pitää myös itsestäni huolta. En pelkästään miehen takia, vaan sen takia, että itselläni oli parempi olla. En halunnut perjantai-iltaisin ottaa miestä kotiin reissusta kauhtunut yöpuku päällä ja hiukset sojottaen sinne tänne. Vaikka sille miehelle se varmastikin olisi ollut ihan sama, millainen ulkokuori hänen lastensa äidillä oli.

Kun lapset olivat siinä iässä, että heidät raaski jättää yöhoitoon, buukkasimme kalenteriin ”parisuhdeaikaa”. Meillä oli onni, että äiti ja iskä asuivat tässä naapurissa. Että äiti päätti jäädä varhaiseläkkeelle 57-vuotiaana esikoisen oltua vuoden vanha. Korvaamaton apu niinä väsyneinä päivinä, kun olin yöllä herännyt 117 kertaa. Aika usein tulin lasten kanssa tähän mummulaan nukkumaan päikkäreitä. Esikoinenkin suostui täällä nukahtamaan viereeni yläkerrassa vanhempien makuuhuoneessa. Mummu (äitini) piti sillä aika silmällä kuopusta, joka nukkui rattaissa ulkona. Kerran pariin kuukauteen lapset tulivat mummulaan yökylään ja me miehen kanssa kävimme leffassa ja syömässä. Tai oltiin vain kotona ja tehtiin ruokaa. Nukuttiin väsymystä pois.

Muistan nuo ajat tosi ihanina, kun lapset olivat pieniä. Tehtiin paljon kaikenlaista perheenä; käytiin moikkaamassa Muumeja, Titi-nallea, Herra Hakkaraista ja Peppi Pitkätossua. Reissattiin ulkomailla ja mikä parasta, nautittiin näistä ihan lähialueen jutuista. Tiistai-iltaisin käytiin välillä vaarin kanssa raveissa, pikkuisimman huutaessa rattaista, että ”ptruu humma”. Hirmuisen hyviä muistoja ja se väsymys, jota silloin koin – ei sitä edes muista. Jälkikäteen olen vain hurjan tyytyväinen siihen, että selvittiin ehjin nahoin. Tuntui, että vaikka mies reissasi paljon, niin perheemme oli tosi tiivis ja nautimme olla yhdessä. Niin kuin vielä tänä päivänäkin. Miehen ja tyttöjen suhde on jotain aivan ainutlaatuista. Jos joku siellä ruudun takana pohtii, että miten tuo suhde kehittyi miehen reissatessa niin paljon lasten oltua pieniä.

Eli teille, jotka siellä tällä hetkellä taistelette koliikinhuuruisten öiden kanssa, niin toivoa on. Älkää menettäkö toivoa. Se on tärkeintä. Nythän meillä ollaan oltu taas jo ihan uuden edessä jo parisen vuotta, kun lapset ovat ottaneet askeleen kohti itsenäisyyttä. Välillä sitä suree, kun kaverit menee meidän vanhempien ohi ajankäytön suhteen. Jossain vaiheessa havahduimme siihen, että olimme maitokaupassa kaksistaan. Pystyimme töiden jälkeen lähtemään asioille ja katsomaan leffan keskeytyksettä. Ihan sairaan siistiä! Vaikka kaipaankin hitusen sitä pikkukakkosaikaa ja niitä iltoja, kun molemmat vaippapöksyt menivät yöunilleen seiskalta ♥ 

TIISTAITERKUIN,

PS. aiheeseen liippaa taannoinen postaukseni ”Kun parisuhde arkipäiväistyy”. Edelleen seison sanojeni takana. Arki ja kaikki siihen liittyvä on parisuhteen kulta-aikaa. Ruuhkavuosineen, ovella heitettyineen läpsyineen päivineen.