Viinibaarin ovesta astuu jälleen uusi pariskunta sisään. Muhkea kaulahuivi kietoutuu pois kaulalta ja takki asetetaan seinän naulakkoon. Kaulahuivi sujahtaa takin hihaan. Muutama askel kohti tiskiä. ”Mitä suosittelisit?” ja tiskin takaa saa hymyn lisäksi suosituksen tanniinisesta ja pehmeästä punaviinistä.
Ovi käy kerta toisensa jälkeen ja pian on enää yksi pöytä vapaana. Puheensorina on kuin musiikkia korville. Kahdesta pöydästä kuuluu englanninkieltä. Jos sulkee muut äänet ulkopuolelle voisi kuvitella olevansa jossain keskieurooppalaisessa bistrossa.
Onpa ihanaa, huokaan miehelle. Tuossa hetkessä tuntuu, että elämä on palannut normaaliksi.
Jätetään takit Frenckell-teatterin narikkaan ja haetaan myyntitiskiltä kahvit. Otan maskin pois kahvin juomista varten. Jälleen puheensorinaa, nauruakin. Tässä vaiheessa huomaan, että noin puolella on maskit. Siirrymme teatterisaliin ja huomaan, että vieressäni istuva mies kaivaa maskinsa esiin huomatessaan meillä maskit. Rivimme täyttyy maskittomista.
Herkistyn, kun huomaan Mikko Kivisen herkistyvän hänen puhuessaan siitä, kuinka mennyt vajaa pari vuotta on ollut teatterialalle vaikea. Kuinka yleisö antaa aplodit Kivisen todetessa, että vihdosta viimein sali on täynnä.
Teatteriesitys on niin hulvaton, että vesi valuu silmistä. Maskin reuna kastuu ikävästi. Uskaltaisinkohan…? Uskallan ja otan maskin pois. Tuntuu samalta kuin kuin koulun liiksatunneilla uintikerroilla lintsatessa. Vähän sellaiselta vilunkipeliltä, joka ei ihan täysin tunnu oikealta.
Väliajalla huomaamme, että meidän neljän hengen pöytään on katettu myös kahvit avec kuohuviinien lisäksi. Ethän sä meille moisia tilannut? En tilannut en. Pian pöytää kohden astelee kaksi naishenkilöä. Hekin hieman häkeltyneenä siitä, että istummeko samassa pöydässä. Toivotamme naiset tervetulleiksi ja vaihdamme muutaman sanan uudesta normaalista.
Koska viimeksi olen istunut näin lähellä vieraita ihmisiä? Jossain kehon sisällä ilmenee vastustusta etäisyyksistä. Mutta se hälvenee sitä myötä, kun intoudumme miehen kanssa juttelemaan. Kello soi tauon loppumisen merkiksi ja väkijoukko nousee rappuset teatterisaliin. Tuossa hetkessä tuntuu, että elämä on palannut normaaliksi.
Teatteriesityksen jälkeen ehdotan kiertotietä autolle. Satakunnan sillalla väkijoukko valuu vastaan ja vasta silloin tajuamme, että valoshow on tainnut juuri loppua. Iloisia, nauravaisia ihmisiä. Koirineen ja lapsineen. Koska viimeksi olen saanut kadulla väistää ihmisiä?
Tammerkosken rannassa on vielä lisää ihmisiä odottamassa seuraavaa valoshowta. Tulikeppejä heilutteleva mies on kerännyt ympärilleen uteliaita katselijoita. Pitäiskö vielä poiketa jossain? Ei, mennään kotiin vaan.
Tunne siitä, että haluaa kokea tätä normaalia elämää on euforinen. Haluan istua katukahvilan ikkunapöytään lauantai-iltana klo 21.30 ja katsella ohi kulkevia ihmisiä. Haluan kuulla puheensorinaa ja nähdä tuttuja. Tuossa hetkessä tuntuu, että elämä on palannut normaaliksi.
Istun repsikan penkillä ja päätän laittaa Instagramiin muutaman kuvan siitä, kuinka rakas kotikaupunkini valoineen on palannut entiseen. Tätäkö se oli silloin joskus. Näpyttelen loppuun vielä häshtägin paluunormaaliin.
Siinä hetkessä Amurin liikennevaloissa se iskee. Vaikka itsestä tuntuu, että ollaan likipitäen palaamassa normaaliin, on monia keillä paluuta normaaliin ei ole. Vielä, ainakaan.
Heillä, ketkä ovat jaksamisensa äärirajoilla hoitotyössään. Jotka ovat kestäneet uskomattoman paineen alla viimeiset vajaa pari vuotta. Keiden loma-anomukset ovat tulleet hylsynä takaisin. Nyt ei ole oikea aika lomailla.
Heillä, ketkä odottavat pääsyä leikkauksiin. Jotka ovat odottaneet aikaa jo pian vuoden päivät. Joiden elämä voisi alkaa palautumaan kenties normaaliksi vasta leikkauksen jälkeen.
Heillä, ketkä ovat joutuneet taloudelliseen ahdinkoon pandemian aiheuttaman työttömyyden myötä. Joille ei ole vielä löytynyt sitä omaa työpaikkaa.
Heillä, ketkä ovat joutuneet laittamaan lapun luukulle, kun kaupunki hiljeni ja ostovoima siirtyi verkkoon.
Heillä, ketkä ovat menettäneet pandemialle läheisiään. Normaali elämä saa läheisen menettämisen jälkeen aina uuden muodon. Mutta se usein vaatii elämistä normaalien arkijuttujen parissa. Nyt kun nuo normaalit arkijutut on osin olleet pois, niin miten uudenlaisen elämän rakentaminen on lähtenyt käyntiin.
Sille työkaverin tuttavan vajaalle parikymppiselle pojalle, joka heinäkuussa sairastetun taudin jälkeen ei vieläkään jaksa kävellä postilaatikkoa pidemmälle. Ja monille hänenlaisilleen.
Ajetaan kotipihaan ja mietin, että miksi pulppuava tunne normaaliin paluusta vaihtui syyllisyyden tunteeseen siitä, että olenko mä oikeutettu tuntemaan niin. Olenko mä oikeutettu istumaan viinibaareissa ja teattereissa, nauramaan ja elämään hetken normaalia elämää. Teatterivaatteet vaihtuivat kotivaatteisiin ja ajatus ei jättänyt mua rauhaan.
Kävin dialogin itseni kanssa samalla, kun katselimme kotisohvalla Masked Singeriä. Vaikka elämä ei ole vielä normaalia, niin elämässä on paljon normaalia. Elämässä kuuluu olla hassuttelua, iloa ja sitä normaaliutta, mitä se itse kullekin edustaa. Kepeyttä ja toivoa paremmasta. Oli pandemiaa tai ei. Tuossa hetkessä tuntuu, että elämä on palannut normaaliksi.
SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,
HEIPPAHEI IHANAT!
