HEISSULI!

Tuossa vaatehuoneessa pesusta tulleita sohvanpäällisiä silittäessäni silmäni osuivat peilin kehyksessä roikkuvaan ristiin. Meidän äidin ristiriipukseen. Nakkasin rihkamariipukseni pois ja laitoin ristiriipuksen tilalle. Mietin itsekseni, kuinka kiva on päästä sunnuntaina pitkästä aikaa kirkkoon.

Rakas ystäväni käsitteli kolumnissaan uskonasioita. Nyökytellen luin kolumnin ja samaistuin lause lauseelta enemmän hänen ajatuksiinsa. Mikä siinä onkaan, että on jotenkin vaikea myöntää, että rukoilee silloin tällöin tai että tykkää käydä kirkossa. Peläten leimautuvansa. Mihin? Johonkin mistä en tiedä. Urkujen ekojen sointujen aikana mulla menee kylmät väreet. Ja poikkeuksetta aina silmät tulvahtavat täyteen kyyneliä. Oli kyseessä häät, hautajaiset tai konfirmaatio.

Uskonasiat, kuten äitiys ja monet muutkin asiat ovat sellaisia, että ihmisillä on hirmuisesti sanottavaa. Harmillisen usein arvosteltavaa. Viime aikoina tuntuu, että kärkevät arvostelut esimerkiksi äitiyttä kohtaan ovat somemaailmassa nostattaneet kuohuntaa. Eikö me vain voitaisi hyväksyä se, että jokainen elää itselleen ja läheisilleen ihan varmasti parasta mahdollista elämää. Niin äitinä kuin vanhempana muutenkin. Usein ei ole oikeaa vai väärää. Se, että toinen tekee asiat erilailla ei tarkoita, että hän tekee ne väärin. Elämä ei ole mustavalkoista. Ei ole joko tai. Mä pyrin elämään omien arvojeni mukaista elämää. Suomen kansalaisena, joka silloin tällöin tykkää kenties käydä kirkossa. Ja hei, kaikki eivät voi tehdä asioita samanlailla. Se on meidän rikkaus. Ei kaikkien tarvitse tykätä käydä kirkossa. Mutta ei tulisi mieleenikään lähteä arvostelemaan niitä, jotka eivät usko Jumalaan lainkaan. Mä uskon ja hyvillä mielin sen myönnän, mutta veikkaan, että toteutan uskoani aika keskivertosuomalaisen tavoin. Just mulle oikealle tuntuvalla tavalla.

Tässäkin on jännä kulttuurinen ero. Vajaan vuoden päivät kävin kirkossa joka sunnuntai. Sunday service tuolla preerian pikkuisessa kylässä oli koko kylän odottama tapahtuma. Se korosti yhteisöllisyyttä ja toi merkitystä elämään. Toki siellä laulettiin virsiä ja rukoiltiin. Mutta ah ne nanaimo barit, joita sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen kirkon seurakuntatilassa söin! Jokainen, joka halusi, toi tekemiään ruokia tai leivonnaisia. Kaikki saivat syödä. Olit sitten tuonut ruokaa tai et. Sunnuntainyyttärit oli ikimuistoiset.

Suvaitsevaisuutta, sitä peräänkuuluttaisin. Ihan joka asian suhteen. Ikä on tuonut sitä rutkasti lisää. Ikä on tuonut myös varmuutta elää sellaista elämää, jonka tietää olevan itselleen parasta elämää. Häpeilemättä sitä että laittaa ristiriipuksen kaulaan, jos siltä tuntuu. Ilman edes pelkoa, että joku leimaisi ristin perusteella mut johonkin kastiin. Häpeilemättä sitä, että kirjoittaa julkisesti odottavansa sunnuntaita, kun pääsee pitkästä aikaa kirkkoon.

Sellaisia hellepäivän aatoksia. Täällä rippijuhlavalmistelut soljuu mukavasti eteenpäin. Ei turhaa ressiä. Ja hei, ainakin piha on nyt kunnossa. Orapihlaja-aita on kadun puolelta leikattu ja kuorikkeet pian levitetty. Viimeiset ikkunatkin on pesty ja ah, mikä valo olkkariin virtaa 🙂 Jos ollaan näin hyvässä tahdissa huomenna iltapäivästä, niin päätettiin karata yöksi mökille. Aika kutkuttavan ihana ajatus  ♥

TORSTAI-ILTATERKUIN,

MOIKKAMOI KESKIVIIKKOON!

Mä olen itse asiassa koko kevään ja nyt kesän pallotellut ajatuksella muutoksista. Nimenomaan ulkopuolelta tulevista muutospaineista ja olosuhteiden muutoksista, jotka sysäävät myös meissä itsessämme muutosprosessin alulle. Omassa elämässäni, niin kuin varmasti meidän kaikkien elämässä on tapahtunut muutoksia kevään aikana. Joillain enemmän, joillain vähemmän. Usealla meistä työrintamalla. Alkuun tulee shokki. Taistelutahto herää. Kunnes sitä alkaa katsomaan asiaa ikään kuin ulkopuolelta. Palaset alkavat loksahtelemaan paikalleen ja pian sen huomaa…

Muutos on parhaimmillaan kuin tarjottimella eteen tuotu mahdollisuus.

Tämä oivallus ei valkene heti, eikä sen ole tarkoituskaan valjeta. Se alkaa valkenemaan vasta sitten, kun lopettaa kapinoinnin muutosta vastaan. Kun oikeasti päättää, että hei – mä otan tästä nyt kaiken irti. Omalla myötävaikuttamisella muutos muuttuu poikkeuksetta voimaannuttavaksi ja silmiä avaavaksi.

Muutos on myös oiva keino muuttaa omaa toimintaansa. Kenties lähteä kohti niitä omia arvojansa vielä hanakammin. Juurruttaa jalkansa maahan, jolla seisoo vielä tiukemmin. Tai ottaa iso pomppu kohti tuntematonta.

Jos ajattelee, että elämä on stabiilia koko sen elinkaaren ajan tulee valitettavasti pettymään. Elämä on muutos. Se on tarina, jossa vuoropuhelut seuraavat toisiaan. Joka jatkuu. Muutoksesta huolimatta.

Muutosvalmius ja muutosketteryys ovat sellaisia termejä, jotka ovat olleet median huulilla kevään ajan. Ensimmäisen avulla olemme avoimempia ottamaan muutokset elämäämme. Jälkimmäisen avulla pomppaamme jaloillemme muutoksien keskeltä.

Viime päivien aikana on tullut pohdittua resilienssiä eli juurikin tuota muutosketteryyttä. Osaltaan muutos ruokkii resilienssiä niin, että seuraavan muutoksen kohdalla osaamme sopeutua siihen paremmin. Tunnemme itsemme ja suhtautumisemme muutokseen jo aiempien kokemusten perusteella. Ihminen kuitenkin yleensä oppii vaikeuksista. Tai pitäisi oppia. Tiedämme, että selviämme.

Eilen IG Storyssa kerroinkin, että neljä vuotta sitten näinä aikona elettiin varsin isoa muutosta. Olin pari päivää aiemmin joutunut luopumaan rakkaasta äidistäni ja surun keskellä yritin järjestellä hautajaisia. Muutos ei tullut puskista, sitä olin jo odottanut reilut puoli vuotta. Siitä lähtien, kun kerrrottiin että toivoa parantumisesta ei ole. Elämänhallinta astuu usein muutosvaiheessa arvoon mittaamattomaan. Itsensä tunteminen ja omien voimavarojensa tunteminen.

Itselläni muutoksessa herää aivan hemmetinmoinen taistelutahto. Ei tahto taistella muutosta vastaan, vaan tahto selviytyä muutoksesta vahvempana. Ottaa siitä opikseni. Senkin uhalla, että usein elämän isot muutokset tiputtavat hetkeksi polvilleen.  Nöyryys näyttäytyy aivan uudella tapaa muutoksen keskellä. Sen tajuaminen, että välillä on käytävä siellä pohjalla, jotta sieltä voi ponnistaa ylös on ollut itselleni muutoksessa tärkein oivallus.

Työ on suuri osa elämäämme. Ainakin itselleni. Omat työkuvioni muuttuvat lähiaikoina tämän toisen työni osalta. Alkuun ajatus siitä pelotti. Jopa niin paljon, että ekaa kertaa ikinä jouduin miettimään blogin lopettamista. Sillä fakta on se, että mikäli olisin päätynyt palaamaan rakkaaseen perheyritykseen kokoaikaisesti, blogiin ei valitettavasti olisi paukkuja riittänyt. Tämänkin muutoksen hyväksyminen vaati sen, että kävin polvillani. Ja oikeasti polvillani, sillä edes tuo hetkellinenkin ajatus blogista luopumisesta oli musertava. Vain totaalisen pysähtymisen avulla pystyin nousemaan ylös ja järkeistämään itselleni sen, mikä on se työkombo, jota haluan tulevaisuudessa tehdä. Mieluisin ja motivoivin työkombo sellaisella korvauksella, jolla pystyn elämään ja saamaan vähän sukan varteenkin pahan päivän varalle. Muutoksen myötä työskentely- ja toimintatapani tulevat muuttumaan, mikä tuo syksyyn uutta säpinää.

Teille lukijoille tämä muutos ei tule luultavammin näkymään juuri lainkaan. Blogin osoite pysyy samana ja täällä tekstejä naputtelee se sama Maria, joka kymmenen vuotta sitten aloitti Syrup & Honey -blogin kirjottamisen. Blogin nimi vuosien saatossa muuttui, mutta onhan tuo siirappisuus läsnä aika monessa tekstissä 😉 Te ja tämä blogi olette mulle tärkeitä ♥

ILOISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. postauksen kuvat viime vuoden yrttisuolatalkoista. Nimittäin sellaiset olisi kohta ajankohtaiset. Ainakin minttusuolaa ja salviasuolaa ajattelin tehdä. Mihin muuten käyttäisitte sitruunamelissaa? Muuta kuin kakkujen koristeluun. Mulla sitä kasvaa tuolla takapihalla niin paljon, etten tiedä, mihin sitä lykkäisin…