torstai 25. kesäkuun 2020

Take me to church…

HEISSULI!

Tuossa vaatehuoneessa pesusta tulleita sohvanpäällisiä silittäessäni silmäni osuivat peilin kehyksessä roikkuvaan ristiin. Meidän äidin ristiriipukseen. Nakkasin rihkamariipukseni pois ja laitoin ristiriipuksen tilalle. Mietin itsekseni, kuinka kiva on päästä sunnuntaina pitkästä aikaa kirkkoon.

Rakas ystäväni käsitteli kolumnissaan uskonasioita. Nyökytellen luin kolumnin ja samaistuin lause lauseelta enemmän hänen ajatuksiinsa. Mikä siinä onkaan, että on jotenkin vaikea myöntää, että rukoilee silloin tällöin tai että tykkää käydä kirkossa. Peläten leimautuvansa. Mihin? Johonkin mistä en tiedä. Urkujen ekojen sointujen aikana mulla menee kylmät väreet. Ja poikkeuksetta aina silmät tulvahtavat täyteen kyyneliä. Oli kyseessä häät, hautajaiset tai konfirmaatio.

Uskonasiat, kuten äitiys ja monet muutkin asiat ovat sellaisia, että ihmisillä on hirmuisesti sanottavaa. Harmillisen usein arvosteltavaa. Viime aikoina tuntuu, että kärkevät arvostelut esimerkiksi äitiyttä kohtaan ovat somemaailmassa nostattaneet kuohuntaa. Eikö me vain voitaisi hyväksyä se, että jokainen elää itselleen ja läheisilleen ihan varmasti parasta mahdollista elämää. Niin äitinä kuin vanhempana muutenkin. Usein ei ole oikeaa vai väärää. Se, että toinen tekee asiat erilailla ei tarkoita, että hän tekee ne väärin. Elämä ei ole mustavalkoista. Ei ole joko tai. Mä pyrin elämään omien arvojeni mukaista elämää. Suomen kansalaisena, joka silloin tällöin tykkää kenties käydä kirkossa. Ja hei, kaikki eivät voi tehdä asioita samanlailla. Se on meidän rikkaus. Ei kaikkien tarvitse tykätä käydä kirkossa. Mutta ei tulisi mieleenikään lähteä arvostelemaan niitä, jotka eivät usko Jumalaan lainkaan. Mä uskon ja hyvillä mielin sen myönnän, mutta veikkaan, että toteutan uskoani aika keskivertosuomalaisen tavoin. Just mulle oikealle tuntuvalla tavalla.

Tässäkin on jännä kulttuurinen ero. Vajaan vuoden päivät kävin kirkossa joka sunnuntai. Sunday service tuolla preerian pikkuisessa kylässä oli koko kylän odottama tapahtuma. Se korosti yhteisöllisyyttä ja toi merkitystä elämään. Toki siellä laulettiin virsiä ja rukoiltiin. Mutta ah ne nanaimo barit, joita sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen kirkon seurakuntatilassa söin! Jokainen, joka halusi, toi tekemiään ruokia tai leivonnaisia. Kaikki saivat syödä. Olit sitten tuonut ruokaa tai et. Sunnuntainyyttärit oli ikimuistoiset.

Suvaitsevaisuutta, sitä peräänkuuluttaisin. Ihan joka asian suhteen. Ikä on tuonut sitä rutkasti lisää. Ikä on tuonut myös varmuutta elää sellaista elämää, jonka tietää olevan itselleen parasta elämää. Häpeilemättä sitä että laittaa ristiriipuksen kaulaan, jos siltä tuntuu. Ilman edes pelkoa, että joku leimaisi ristin perusteella mut johonkin kastiin. Häpeilemättä sitä, että kirjoittaa julkisesti odottavansa sunnuntaita, kun pääsee pitkästä aikaa kirkkoon.

Sellaisia hellepäivän aatoksia. Täällä rippijuhlavalmistelut soljuu mukavasti eteenpäin. Ei turhaa ressiä. Ja hei, ainakin piha on nyt kunnossa. Orapihlaja-aita on kadun puolelta leikattu ja kuorikkeet pian levitetty. Viimeiset ikkunatkin on pesty ja ah, mikä valo olkkariin virtaa :) Jos ollaan näin hyvässä tahdissa huomenna iltapäivästä, niin päätettiin karata yöksi mökille. Aika kutkuttavan ihana ajatus  ♥

TORSTAI-ILTATERKUIN,

 

 


14 Responses to “Take me to church…”

  1. Avatar Rita sanoo:

    Allekirjoitan täysin tekstisi.
    Onneksi ikä tuo tosiaan itselle varmuutta ja vahvuutta olla sellainen kuin haluaa ja tehdä asioita, jotka tuottavat mielihyvää 😊
    Terveisiä Ylläkseltä! Ekaa, mutta ei todellakaan viimeistä, kertaa täällä kesällä.

    • Maria Maria sanoo:

      Moikka Rita

      ja just näin, sitä on varmempi tekemiensä valintojen suhteen. Ja jos jollain on niistä nokan koputtamista, niin ei mene enää ihon alle :D

      Oiiii, kiitos terkuista – kuulostaa muuten täydelliseltä kesä-Lappi! Nauttikaa, ihania kesäpäiviä sinne ♥

  2. Avatar Sari sanoo:

    Moi, Maria 🌿Kyllä kirjoitit (taasen) niin siunlaisella tavalla aiheesta josta on hiukka vaikea kertoa ”puolueettomasti”. Olen kanssasi paljon samoilla linjoilla. Uskon sillä omalla tavallani. Rukoilen, heitän kiitollisuusviestejä yläkertaan ja olen avoin omalletunnolle; se useimmiten on oikeassa jos tulee tenkkapoo 🤗 Käyn kirkossa harvakseltaan. Lähinnä elämän eteen tuomien juhlien ja tilaisuuksien myötä. Asun aivan kirkon naapurissa, saan kuulla kellojen kumaukset harva se päivä. Parvekkeelta nään jyhkeät kirkon tornit, ne jollain lailla luo turvaa ja pysyvyyden tunnetta. Mutta koen vahvasti myös niin, että se ”miun kirkko” on missä vain. Voimakkaimmin metsässä, kannonnolla istuessa 💚 Ihanaa ja kutkuttavaa juhlavalmisteluja sinne teille! Tulee olemaan ikimuistoinen päivä ❣️

    • Maria Maria sanoo:

      Moikka Sari

      ja hei kiitos!

      Sepäs se, että en mäkään siellä kirkossa käy kuin juhlien ja tilaisuuksien myötä, mutta ulkomailla tulee kaupunkikohteissa ihasteltua kirkkoja enemmänkin :)

      Ihana ajatus tuosta omasta kirkosta. Se on tärkeää, että jokaiselle se on missä tuntee sen olevan. Hienosti sanottu sinulta, kiitos ♥

      Ja kiitos, täällä hikihatussa painetaan ja katotaan ehditäänkö möksälle :D Jos vain saisi mennä tuulettimen alle sohvalle katseleen sarjoja ;)

      Ihanaa viikonloppua ♥

  3. Avatar Nina sanoo:

    Hei,

    Kirjoitit taas niin täyttä törinää.🤭

    Uskonasiat on meille jäyhille suomalaisille jostain syystä se viimeinen aihe, josta osataan keskustella. On ikäänkuin häpeällistä tunnustaa turvautuvansa Jumalaan heikolla tai jopa hädän hetkellä. Silloinkin, kun se on se ainut asia mikä tuo turvaa ja lohtua. Itse myönnän auliisti laittavani kädet iltaisin ristiin, silloin, kun uni ei ennätä ennenkuin pää tyynyyn kopsahtaa. Se on mulle normaalia, mummun opettama tapa eikä mummukaan ollut ’mikään uskovainen:, kuten tavataan sanoa. Hän opetti iltarukouksen ja yhdessä juteltiin enkeleistä. Hän opetti myös lorun, mikä pysynyt mielessäni aina.
    ”Sä lapsenuskos säilytä, se on sul paras ystävä. On maailman aarteet tomu vaan rinnalla uskon lapsekkaan.”
    Kun kirkkoom astuu, valtaa mieleni aina kunnioitus jotain korkeampaa kohtaan. Ja kun urkujen ekat sävelet soivat, menee kylmät väreet pitkin kroppaa ja pala takertuu kurkkuun. Odotappa sunnuntaina, kun rippilapset kävelevät kohti alttaria ristisaattueessaan, se on herkkä hetki. Tai kun kummi laittaa käden lapsen päälle siunatakseen hänet. Kauniita hetkiä edessä ja muistojen helminauhaan niin paljon lisättävää.. ”Jos helmiä kyyneleet ois….. ”😪

    Ihania valmistautumisen hetkiä.
    Kohta, ihan kohta, on juhlat! 💗

    • Maria Maria sanoo:

      Heissun suuri sääksjärveläinen ajattelija

      ja kiitos ♥

      Se on just näin, kukin tekee tavallaan ja jos haluaa ristiä kätensä illalla, niin se on sellainen asia, johon kenenkään ei tulisi puuttua. Kukin tablaa tyylillään :)

      Tiedätkös tuo loru on mulle kovin tuttu. Mä säilytin meidän äidin lapsuusajan kiiltokuvakansion ja äidin äiti oli ekalle kiiltsusivulle kirjoittanut just tuon lorun. Hei sekin yhdistää meitä :D

      Mä kuule käyn hakemassa jonkun tukkupakkauksen nessuja sunnuntaille ;) Meillä on nyt rajoitettu osallistujamäärä kirkossa koronan takia, niin kummit tuleavat vasta juhlaan. Mä tai mies suoritamme siunauksen kummin puolesta.

      Kiitos ja hei ihanaa viikonloppua teitillen ♥

  4. Avatar Marita sanoo:

    Hei! Muutama sananen minultakin, joka tällä hetkellä on koukussa Pieni talo preerialla- sarjaan ja joka ei muistanutkaan miten tärkeitä usko, hengelliset asiat ja kirkko tuossa sarjassa olivat. Kyllähän se on niin, että parasta mitä lapsilleen voi tarjota on usko ja luottamus Jumalaan, kuten Ninan mummikin opetti. Maailma ei kauheasti tarjoa pysyvää turvaa. Siunaan teidän rippilasta, että riparilta jäisi jotakin syvempää hauskuuden lisäksi (joka myös on tärkeää!), joka kantaa läpi elämän ja etenkin silloin kun vaikeuksia tuee vastaan ja niitähän ikävä kyllä tulee kaikille. Ei uskossa ole mitään hävettävää, päinvastoin, evankeliumihan on ilosanoma :)

    • Maria Maria sanoo:

      Hei sinä

      ja ihanaa, kun jätit muutaman sanan – kiitos ♥

      Nykymaailma on turvaton niin kuin sanoit. Se, että on joku tai jokin, mihin turvata on tavattoman tärkeää.

      Kiitos, rippilapsi ilmottautui isoskoulutukseen ja rippileiri oli ollut kuulemma ihana (muidenkin kuin niiden jääkiekkoilijapoikien osalta ;)).

      Aurinkoista viikonloppua ♥

  5. Avatar Anna sanoo:

    Samaistun kirjoitukseesi täysin. Kun olin pieni, niin kävin mummin kanssa kirkossa ja rukoiltiin iltarukous. Mummi oli suvaitsevainen ihminen eikä arvostellut muita. Saattoi välillä ottaa lasillisen konjakkiakin. Itsekin välillä rukoilen tai luen Raamattua. Niin ja olihan se ihana mennä kirkossa naimisiin Kuulan häämarssin soidessa.

    Ihanaa juhlapäivää teidän perheelle!

    • Maria Maria sanoo:

      Heissun Anna!

      Ja hei just näin, se että ottaa konjamiinihuikan tai viinilasillisen välillä tai päästää ärräpään ei tarkoita sitä, etteikö voisi hyvillä mielin käydä kirkossa silloin tällöin.

      Kuule just näin, häät kirkossa oli yksi elämän kohokohdista :)

      Kiitos ja aurinkoista viikonloppua ♥

  6. Avatar Marjo sanoo:

    Taas kerran syvällinen ja mielenkiintoinen kirjoitus, nyt uskosta, tosiaankin aiheesta, josta harvoin kirjoitetaan saatika puhutaan. Itse palasin koronakriisin myötä kirkon ja sen ajatusten ”lähietäisyydelle”. Olen kuunnellut sunnuntaisin verkkojumalanpalvelusta ja oppinut näinä kuukausina uutta kristinuskon luonteesta. Sain mukanaolosta mielenrauhaa ja tasapainoa sielulle. Olen toki lapsesta saakka rukoillut iltarukouksen edesmenneen isäni opin mukaisesti. Suvaitsevaisuus oli erityisen kovilla siinä vaiheessa, kun molemmat lapset erosivat kirkosta heti täytettyään 18 vuotta julistaen, etteivät olleet saaneet kirkolta/kristinuskolta mitään. Tämäkin näkökulma oli äitinä vain hyväksyttävä, mutta aiheesta ei ole sittemmin keskusteltu enempää – aihe kun on, arkaluontoinen.

    • Maria Maria sanoo:

      Moikka Marjo

      ja kiitos ♥

      Se on just näin, että meillä Suomessa (niin kuin kyllä monessa muussakin maassa) uskonto on ikäänkuin tabu. Mutta mun mielestä siinä ei ole mitään hävettävää, jos tykkää esimerkiksi hakea lohtua uskon asioista tai jos toisaalta on sitä mieltä, että ei perinteisestä kirkosta saa vastinetta itselleen. Tuo mielenrauha ja tasapaino kuvaa hyvin sitä, mitä mä tunnen kirkossa. Vaikka siellä liian harvoin käynkin.

      Ihanaa alkanutta viikkoa ♥

  7. Avatar R sanoo:

    Samaistun ainakin tuohon, kun urut alkavat pauhata, niin saman tein alkavat kyyneleet minullakin virrata. Ja kirkossa nimen omaan, juhlan laadusta välittämättä. Itse en kuulu kirkkoon, ja jotenkin vierastan muutenkin uskonasioita. Mutta eipä se estä minua virsiä laulamasta ;) Jokainen uskoo mihin haluaa ja omalla tyylillään. Kun on joskus ollut hädän hetki tai niitä sairastumisia (ja elämän kolhimaa), olen vain todennut ettei ”yläkerrasta” ole mitään apua.

    • Maria Maria sanoo:

      Heippa R

      ja juu, tuo kyynelvirta on taattu :) Ihana asenne sinulla, virret on nimittäin just hyviä hoilattavia. Mäkin lauleskelen niitä aina välillä :D

      Just se, kaikki uskoo tyylillään ja siihen, mistä itse saa sen tuen ja turvan vaikeinakin hetkinä ♥

      Ihanaa alkanutta viikkoa ♥

Kommentoi