MORO!
Mä oon Toby. Te kyllä jo varmaan tunnettekin mut, kun toi äippä on mun kuvia laittanut tänne sekä kaikenmaailman sosiaaliseen mediaan. Mistä pitää sanoa, että kyllä teillä ihmisillä on ihan ihmeelliset mediat. Mun sosiaalinen media on tossa meidän kotikadulla. Meidän ja kulmatalon välissä. Eikä tartte poseerata päästäkseen sinne. Mä vaan olen ja laitan tassua toisen eteen. Nostan jalkaa ja nautin ulkoilmasta. Aika kinginä mua tuolla huudseilla pidetään, ilman mitää meedioita. No olkoon. Mä olen halunnut sanoa muutaman sanan jo pitkään, mutta kun mulle ei ole annettu puheenvuoroa. Täytin sunnuntaina kuusi kuukautta, joten olen jo aika iso poitsu. Vaikka noi muut mua hauvavauvaks välillä sanookin. Sit mä rehvastelen ja vähän murahdan ja näytän mistä koira pissii. Ei tartte niiden vauvotella enää 🙂
Jos pidetään tää ihan meidän välisenä juttuna, niin vähän mä kyllä iltaisin ja aamuisin leikin sellaista hauvavauvaa. Tykkään olla sylissä ja sit mua rapsutetaan. Jos ei ne heti huomaa alkaa rapsuttaan, niin mä kellahdan selälleni ketarat kohti kattoa. Päästän pienen merkkiäänen, niin kyllä ne yleensä siinä vaiheessa huomaa mut. Välillä mä leikin nukkuvaa, että ne jatkais sitä rapsuttamista. Yöllä välillä koitan kepillä keväistä ja nousen äiskän ja iskän sänkyä vasten. Inahdan ja katon herääkö ne. Usein ne unissaan nostaa mut sinne sänkyyn. Mä parkkeeraan ensin jalkopäähän, mutta taidan möyriä unissani sen verran, että muutaman kerran aamulla silmät avattuani oon huomannut olevani äiskän kanssa pää samalla tyynyllä. Sit mä teen pienen kepposen ja annan oikein märän suukon. Yleensä siinä vaiheessa äiskä hätkähtää ja silmät rävähtää auki. Mä nauran vaan partaani. Sit kun olen saanut muun perheen hereille jatkaisin ilomielin unia. Mutta harvemmin mun annetaan. Täytyy lähteä ulos, syödä aamupalaa ja harjata. Harjata, harjata, harjata. Sitten muhun harjauksen yhteydessä usein ruiskutetaan sellaista hajuvettä. Äiti sanoo, että se on jotain turkkiin jätettävää hoitoainetta, mutta se tuoksuu ihan tytöille. Mä kaipaan siihen vähän miehistä tuoksua. Sitäpaitsi, mä olen sitä mieltä, että takut toisivat vähän katu-uskottavuutta. Muut ei taida olla samaa mieltä.
Mä kyllä tykkään, kun mua harjataan. Mä tykkään olla myös suihkussakin. Laitan silmät kiinni ja nautin, kun saan hierontaa. Mistä mä en tykkää on se musta kamala hurinalaite, josta tulee lämmintä ilmaa. Juoksen sitä aina pakoon, minkä kintuistani pääsen. Tänään viimeks annoin sen kuulla kunniansa. Haukuin oikein isojen poikien haukuntaa ja se iso musta lakkas hurisemasta. Äiti kaappas mut syliin ja sanoi, ettei oo mitään hätää. Niin me sitten lopetettiin mun turkinkuivaus kesken. No, hyvinhän se loppuun tuossa takkatulen ääressäkin kuivui.
Näin meidän kesken, musta tuntuu että toi mun perhe on vähän…miten mä sen sanoisin nätisti, omalaatuinen. Nimittäin meillä kasvaa olohuoneessa metsä. Joo-o, sellainen iso vihreä puu, jollaisia mä näen kun ollaan ulkona. Mutta siihen puuhun ei saa koskea. Eikä varsinkaan nostaa jalkaa. Siinä puussa killuu jotain ihmeellisiä palloja ja niilläkään ei saa leikkiä. Varsin tylsää sanon mä. Joskus aina tahallani kieritän mun leluni sen puun alle, että pääsen tutustumaan puuhun paremmin. Sieltä pois tullessani ajattelen, että kukaan ei huomannut mitään. Kunnes ne näkee mut. Mulla roikkuu sen puun piikkejä parrasta. Busted, ne sanoo! 😀 Sit mä en ymmärrä sitäkään, että siellä puun juurella on iso vesiastia, mutta mä en saa juoda siitä vettä. Välillä nää ihmistyypit ja niiden tekemiset ei vaan mee mun kaaliin 😉
Mun lempparipuuhaa on vessapaperirullan varastaminen veskistä. Tänään viimeksi joku oli jättänyt oven auki. Nyt mä levittelin sen aarteeni taas tuonne olkkarin nukkamatolle. Sain tällä kertaa vessapaperin revittyä kyllä tosi hienosti niin pieniksi paloiksi, että äiti konttas siellä lattialla varmaan vartin niitä keräten. Mähän luulin, että se oli joku leikki ja hyökin paperinpalasiin aina, kun ne oli joutua ison ihmisen kouraan. Lopulta mut nostettiin vähäksi aikaa takkahuoneeseen, josta mä lasioven takaa katsoin, kun mun vaivalla repimät paperit nosteltiin matosta. Päivisin mä leikin vessapaperin lisäksi possulla. Possu on mun ihan suokkari. Se vinkuu ja sit kun sitä puree oikein kovin sen sisältä alkaa tulemaan valkoista hattaraa. Se ei kuulemma ole syötävää. Senpä takia jo kolme mun rakasta possua on joutanut roskikseen.
Mä en tiedä kuinka isoksi mun pitää kasvaa, että alan saamaan samaa ruokaa kuin muu perhe. Ne yrittää syöttää mulle tollasia kuivia nappuloita. Yöks. Mä alan aina lakkoon ja sitten äiti heltyy ja laittaa sekaan jauhelihaa, raejuustoa, kalaa tai mitä milloinkin. Mä olen tainnut saada sen vähän pikkurillini ympärille. Napitan nappisilmilläni kuin mikäkin adonis ja kääntelen päätäni puolelta toiselle. Äippä sanoi muuttuvansa joksikin sulaksi vahaksi kun mä teen niin.
Haluaisitteko te tietää musta tarkemmat speksit? Ookoo, tässä niitä:
Nimi: Toby (Mirapark Ilveskosken Zero)
Syntymäpäivä: 18.6.2016
Rotu: Coton de Tulear
Lempinimet: voih, nää on niin noloja; Topsukka, Tobias, Tobymaisteri, Hauvavauva jne.
Lempiruoka: mandariini (isän kanssa puoliks syötynä), nakki, jauheliha, luut (varsinkin ne kengät)
Lempitekeminen: nukkuminen, leikkiminen, iltahepulointi, äitin rintsikoiden varastaminen kuivaustelineeltä, autolla ajelu
Inhokkitekeminen: tassujen kuivaus, turkin kuivaus, takkujen poisottaminen
Muuten mä olen kyllä tosi lepposa kaveri ja rakastan mun perhettä ylikaiken. Siihen kuuluu äiti, iskä ja kaks siskoa. Toisella niistä on kuulemma murrosikä. Niin ku mullakin. Räyh 😀 Mut hei, nyt täytyy mennä – gotta go! Mä menin juomaan salaa sen puun alla olevasta vesiastiasta ja nyt mun parrassa on jotain pihkaa?!? Joutuu kuulemma taas pesulle. Huoh!
-TOBY
PS. ai niin, yks tosi nolo juttu, jota ei saa kertoa kellekään; mä joudun välillä ulkoillessa pitään sellaista noloa haalaria. En oo nähnyt kellään muulla sellaista! Häpeän aina silmät päästäni ja luimistelen, jos tulee koirakamuja vastaan. Muutenhan mä heitän niille yläfemmat tosta vaan, mutta en saletisti silloin, kun mulla on se haalari päällä.
Se, missä aiemmin hankki pikkujouluihin jotain vartaloa myötäilevää yläosaa on vaihtunut mukavuudenhaluisuuteen. Silleen, että on ihana istua ilman että ihistää. Silleen, että saa nauttia ruoasta rauhassa ilman pelkoa pömpöttävästä vatsasta. Se, missä aiemmin kengissä arvosti mahdollisimman korkeita korkoja on vaihtunut kenkiin, joilla jaksaa kävellä ilman, että tarvitsee pitää ketään käsikynkästä. Ilman pelkoa, että liukastuu. Se, missä aiemmin pikkujouluista tultiin kotiin aamuyöllä on nyt vaihtunut ajatukseen, että ollapa omassa sängyssä ennen puolta yötä. Jo ihan taksijonojenkin takia sekä sen seuraavan päivän. Se, missä aiemmin pikkujoulujen jälkeen seuraava päivä valkeni pahimmillaan vasta klo 17.00 paremmalla puolella on vaihtunut nyt suloisen sunnuntaiaamun odotukseen ilman jyskyttävää pääkipua.
Maltillisesti ollaan puettu kotia kohti joulua. Jotenkin ei viitsi revitellä, sillä koti voi tulla helposti punaisista tontuista sekavanoloiseksi. Niin kauan kuin on näyttöjä, niin mennään tällä hillityllä linjalla. Ehkä se tuo tullessaan myös sen, että niitä joulukoristeita ei riisutakaan vielä Tapaninpäivän aamuna. Kuten yleensä on tapana. Itsenäisyyspäivänä ajattelin ottaa vielä vähän lisää joulukoristeita esille. Silloin viritellään myös tähdet olohuoneen ja takkahuoneen ikkunoihin. Muuten musta tuntuu, että tämä joulu jatketaan sillä tutulla värikaavalla eli pronssia, kultaa ja hopeaa. Sulassa sovussa. Kuopus tokaisi tuossa yksi päivä, että ”Äiti, tänä vuonna me saadaan sitten laittaa kuuseen punaisia palloja!” 😀
Unelmieni vuosi sisältäisi myös hurjan paljon kiitollisuutta. Sitä, että osaisin arvostaa vielä enemmän niitä pieniä juttuja. Sitä, että osaisin pysähtyä kaiken hulinan keskellä ja katsoa ympärilleni. Todeta, että elämässä on kaikki niin kovin hyvin. Tuota pikaa pääsemme jälleen rakentamaan unelmiemme vuotta 2017. Taidan ottaa tuon aarrekartan tosissani työn alle. Ensimmäisenä siihen piirtyi tärkein eli rakkaus.
