perjantai 04. syyskuun 2015

Sen pienen äänen hiljentäminen…

HELLUREI,

huh, eilinen synkistely syksystä on kuin muisto vain. Tosin viime päivien uutisotsikot ovat sitä luokkaa, että oli kesä tai syksy, niin vähemmästäkin mieli hieman apeutuu ja sitä vakavoituu miettimään, missä jamassa ollaan. Ihan koko ihmiskunta täällä maapallolla. Kuinka monella on paha olla. Oikeasti paha olla. Siinä oma tuskasteluni yhtäkkiä alkaneesta syksystä tuntuu kovin vähäpätöiseltä. Näinä hetkinä tuntuu niin pinnalliselta kirjoittaa hyväntuulista blogia…laittaa kuvia olkkarista illan hämyssä tai iltapalasta, jonka saa nauttia omassa kodissa rakkaiden läsnäollessa…kyllä te tiedätte ♥ 

Hei, varmasti moni teistä juoksua tai mitä tahansa kestävyysliikuntaa harrastavana tietää sen pienen äänen, joka kuiskailee välillä hiljentämään tahtia. Sen pikkuisen paholaisen, joka maanittelee vaihtamaan juoksun kävelyyn ja uskottelee, että et varmasti jaksa juosta loppuun asti. Ja kun annat periksi tuolle äänelle, voit kuulla sen ivallisen kjäh kjäh -naurun.

Jep, silloin neljä-viisi vuotta sitten kun löysin juoksuharrastuksen ihanuuden, tämä pieni kaveri oli mun seurana lenkeillä. Ihan kiva, että piti seuraa, mutta ilman sitäkin olisin pärjännyt. Joskus annoin äänelle periksi, toisinaan en. Sitten meni monta vuotta, että tuota ääntä ei kuulunut. Juoksu kulki. Pystyi keskittymään maisemista nauttimiseen ja vauhdin hurmaan. Mutta nyt taas kesäloman lipsuilujen jälkeen tuo pieni mairitteleva ääni on palannut mun juoksukaverikseni. Argh. Vaatii itsekuria olla noteeraamatta se.juoksu

Toissailtana lenkille lähtiessäni päätin, että minähän juoksen koko lenkin. Sanoi se pikkuinen olkapäällä istuva heppu mitä tahansa. Tein strategian ja se toimi. Jopa niissä määrin, että eilinenkin lenkki kulki ilman luovuttamisaikeita. Oikeastaan unohdin kokonaan ajatella luovuttamista, sillä keskityin muihin asioihin. Tässä lyhykäisyydessään ne asiat, jotka helpottavat ainakin omalla kohdallani tuon pienen Mr.luovuttajaäänen ignooraamista:

1. Kuuntele musiikkia ja laula hiljaa mukana (tai kuuntele edes sanoja)
– musta tuntuu, ettei se pikkukaiffari tykkää mun lauluäänestä ;), mutta sen lisäksi on hyvä saada ajatus jonnekin muualle. Kuin siihen, että koko ajan miettisi, että jaksanko mä nyt juosta vai en.

2. Jos siltä tuntuu, että ei jaksa, niin älä ainakaan vaihda kävelyyn vaan hidasta juoksutahtia
– ainakin itselläni on vaikea vaihtaa takaisin juoksuun, kun kerran kävelee

3. Tee välietappeja
– kun tuntuu ettet enää jaksaisi, niin aseta itsellesi tavoite, että ainakin sinne  paikkaan x (määränpää lenkkimatkan varrella) asti juoksen. Ja kun olet saavuttanut tuon määränpään voi olla, että tuo pahin väsy on mennyt ohi etkä edes muista, että piti vaihtaa kävelyyn.

4. Keskity hengittämiseen
– vie lisäksi ajatukset pois luovuttamisesta 🙂

PicMonkey Collagephotos

5. Leiki ”punaista autoa”
– jos juokset siis liikenteen parissa, bongaile punaisia autoja ja laske monta löydät
– jos juokset metsäreittiä, niin bongaa vaikka sinisiä tuulipuvun housuja ja ynnää ne yhteen

6. Juokse rutiineista poiketen normilenkki vastapäivään
– no mun kohdalla se tarkoitti juoksemista siihen suuntaan, missä on kaksi pitkää ylämäkeä (yleensä alamäkiä myöten juoksen), mutta maisemanvaihdos auttoi!

7. Muista, että fyysisesti varmasti jaksaisit juosta
– se on vain se henkinen puoli, joka meinaa väsähtää ja antaa periksi

8. Opettele nauttimaan myös mukavuusalueelta poistumisesta
– sen tiedostaminen, että juoksukunnon eteen täytyy tehdä töitä ja poistua sieltä mukavuusalueelta on saanut sen pienen äänen takaraivossa usein hiljenemään

9. Älä anna itsellesi vaihtoehtoja
– itse ainakin joudun välillä hokemaan, että juoksulenkille lähdin, joten kotiin asti juoksen 😀

PicMonkey Collage1photos

Näin jälkikäteen harmittaa hiukan se, että annoin sen hyvän juoksukunnon valua kevään ja kesän mittaan hukkaan. Toki kävin aina silloin tällöin juoksemassa, mutta kun oli mukamas niin kiire, ettei ehtinyt juoksemaan. Priorisointikysymys, sanon minä! Haaveissa on taas ne 1,5-2 tunnin lenkit, kun juoksu rullaa kuin itsestään. Nyt ei auta kuin pikkuhiljaa taas kasvattaa sitä peruskestävyyttä ja sitä myötä lisätä matkaa ja nopeutta. Joulukuulle on tavoitteena juosta tuo mun yks vakkarilenkki; 15 km ja 1,5 tuntia. Aika kova tavoite nykyisellä kunnolla, mutta mä pystyn siihen.

10. Luota itseesi
– koska muuten se pikku-ukkeli äänineen vie ylivallan

Siinä missä vielä pari vuotta sitten juoksin pysyäkseni hoikkana (tai päästäkseni biksukuntoon), on intressit vähän muuttuneet. Tänä päivänä juoksen, jotta pysyisin terveenä. Jotta voisin hyvin. Harvasta lajista saa sellaista endorfiinipiikkiä kuin juoksemisesta! Ja hei, vaikka mä kuulenkin välillä ääniä, niin ei syytä huoleen. Muuten on kyllä kaikki inkkarit kanootissa ja olo suhtkoht’ normaali 😀 Onko antaa lisävinkkejä, miten pitää motivaatio yllä koko juoksulenkin ajan? Tai vinkkejä siihen lähtemisen tuskaan? Siihen että saa juoksupöksyt jalkaan, lenkkarit jalkaan ja ulko-oven auki?

Nyt kohti viikon viimeistä neljää työtuntia ja illalla mökille! Fredagsmysit taitaa jäädä tältä illalta väliin, sillä meillä on rapujen keittoprojekti edessä. Huh, ei ole allekirjoittaneen lempipuuhaa… mutta jonkunhan sekin työ on tehtävä 🙂

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA,
NAUTITAAN 

alle

PS. viitaten eilen iltaiseen postaukseeni; syyssynkistelyyn auttaa jo sekin, että laittaa lämmöt päälle. Aamulla oli ihana herätä, kun ei tarvinnut ekana vetää collegehousuja ja collegetakkia päälle!


tiistai 17. helmikuun 2015

Comfort zone

MOIKKA IHANAT!

Ennen kuin alan tässä kuvauspuuhiin yhtä kivaa (ruokaisaa 😉 postausta varten, niin ajattelin tulla vähän kertoilemaan teille mukavuusalueista. Tai lähinnä siitä, miten mä olen hyötynyt omalta mukavuusalueelta poistumisesta. Joskus ennen muinoin olin erittäin mukavuudenhaluinen. Päivät rullasi pääosin samalla rutiinilla ja mehän tiedämme, että rutiinit luovat turvallisuutta. Oli hyvä ja kiva olla. Elämä on ihan ok siellä mukavuusalueella, mutta jos ei ole koskaan lähtenyt pois sieltä mukavuusalueelta, niin ei voi tietää mikä siellä ulkopuolella odottaa. Ei voi tietää, kuinka paljon elämän laatu paranee, kun tekee tiettyjä ratkaisuja, joiden avulla ylittää niitä omia rajojaan.

0Valokuva 1

Life begins at the end of your comfort zone. Niin totta! Monet varmaan ovat nähneet sen pallurapiirrustuksen, jossa toinen pallo kuvaa omaa mukavuusaluetta ja toinen pallo sen ulkopuolella paikkaa ”where the magic happens”. Meidän ihmisten perusluonne on sellainen, että halutaan tuntea olomme mukavaksi, tutuksi ja turvalliseksi. Eikä siinä mitään vikaa ole. Vuodenvaihteessa, kun pohdin tavoitteita tälle vuodelle otin yhden sanattoman tavoitteen; pyri lähtemään joka päivä edes hetkeksi pois mukavuusalueeltasi. Mulle ihan konkreettisella tasolla se on tarkoittanut sitä, että heti työpäivän alkajaisiksi hoidan kaikista epämiellyttävimmät asiat pois päiväjärjestyksestä, vastaan sähköposteihin (joihin yleensä olisin vastannut vasta iltapäivästä), maksan ostolaskuja (mistä niitä koko ajan kertyy? :), teen tilastoja (se aika kuinka paljon kulutan pelkästään vuoden vaihteessa erilaisiin raportointeihin erinäisiin instansseihin on ihan järkyttävä!) ja muita sellaisia hommia, jotka eivät ole sieltä mielekkäimmästä päästä. Ja kaikki tämä on saanut aikaan sen, että on oikeasti hyvä olla sen takia, että on saanut hoidettua ne kenkuimmat asiat pois alta. Pystyy keskittymään muihin töihin huomattavasti paremmin. Eikä vain miettiä, että ai niin, mun pitää vielä tehdä se ja se juttu.

0Valokuva 4

Toisaalta myös se mun tammikuinen herkkulakkokin oli vahvasti omalta mukavuusalueelta poistumista. Olinhan tottunut herkuttelemaan. Nyt se tunne, kun sai ylitettyä itsensä, oli aivan uskomaton. Liki kuin juoksulenkin aiheuttama euforia. Se, että tajusi herkkujen haitallisuuden ja toisaalta sen niiden poisjättämisen hyödyn terveyteen ja yleiseen vireystilaan. Onneksi herkkulakon jälkeinen elämä ei ole ollut yhtä repsahdusta. Herkuteltu on, mutta sillain sopivassa määrin. Yksi asia, jossa en ole päässyt pois omalta mukavuusalueeltani on pyykkien viikkaaminen. Sen sijaan, että sunnuntaina kulutan liki tunnin viikaten noin seitsemää koneellista pyykkiä, voisin viikata ne viikon varrella suoraan kuivarista pinoihin ja viedä kaappeihin. Siinä riittää vielä työn sarkaa. Ja veikkaanpa, että tässäkin, kun kaikissa mukavuusalueelta poistumistilanteissa, lopputulos on se, että kokee sitä mielihyvää tehdystä työstä. 0Valokuva 5

Yksi erittäin suuri mukavuusalueelta poisharppaus tapahtui tuossa neljä-viisi vuotta sitten. Olin enemmän jumppa- kuin juoksuihmisiä ja pienten lasten äitinä sitä kaipasi vanhaa jumppaharrastusta. Sitä että saisi edes vähän vaihtelua päiviin ja sitä omaa aikaa. Kuitenkin miehen reissutyö vaikeutti aikataulutettujen harrastusten harrastamista. Aloin haaveilemaan harrastuksesta, jota voisin tehdä silloin kuin mun aikataulussa olisi sen mentävä aukko. Esimerkiksi kävelylenkit tai juokseminen. Olin sitä mieltä, että mä en osaa juosta. Kunnes päätin antaa juoksulle mahdollisuuden. Loppujen lopuksi, kun sinnittelin sen kuukauden päivät ja kävin hölkkäilemässä pari kolme kertaa viikossa, huomasin että ei se ollutkaan mun juoksutaidoista kyse vaan äärimmäisen huonosta kunnosta. Pikkuhiljaa kasvatin lenkeillä hölkän osuutta ja vähensin kävelyn osuutta. Ihminen, joka ennen lapsia oli tottunut liikkumaan keskimäärin kuusi kertaa viikossa olikin muutamassa vuodessa saanut itsensä ihan rapakuntoon. Pari vuotta tuli juostua talvet kesät läpeensä, mutta viime vuonna juoksuharrastuksessa tapahtui jotain; syksyllä juoksin enää lenkin tai pari viikossa ja tammikuulla tuli lenkki pariin viikkoon. Toki esimerkiksi tuo Kaylan BBG-ohjelma verotti juoksuharrastuksesta. Mutta nyt kuulkaas parin viikon ajan olen vetänyt noin neljästä viiteen juoksulenkkiä viikossa. Välillä ihan peruskuntoa kasvattaen hölkötellen, mutta välillä omia rajojani tunnustellen. Tehnyt niitä kuuluisia ylämäkivetoja ja nauttinut pitkillä juoksulenkeillä siitä yleensä tunnin paremalla puolella tulevasta tunteesta, kun jalat rullaa kevyesti eteenpäin. Runner’s high. Sen saavuttaminen on mun mielestä siellä toisessa pallurassa. Ei siellä oman mukavuusalueen pallurassa. Vaan siellä, jonka eteen pitää oikeasti tehdä töitä, mutta sitten kun sinne pääsee, niin se palkitsee.
0Valokuva 6Aika usein kuulee ihmisten valittavan omasta elämästään. Ei olla tyytyväisiä työhön tai parisuhteeseen. Mutta silti jauhetaan päivästä toiseen sitä samaa arkea siellä samassa työpaikassa tai sen saman, jo platoniseksi kaveriksi, muodostuneen ihmisen kanssa. Koska ollaan totuttu siihen ja tavallaan tyydytään siihen. Onnellisuuden kustannuksella. Elämä on siihen aivan liian lyhyt. Tosin mun täytyy sanoa, että mä olen maailman luokan mamis ja vellihousu enkä varmaan uskaltaisi tehdä mitään suurempia repäiseviä liikkeitä näiden suhteen omalta mukavuusalueeltani poistumiseksi, jos tarvetta olisi. Nämä pienet pyrähdykset riittää vallan mainiosti 😀

Kuten myös se, että sunnuntaina sain itseni ylös sohvalta ja juoksuvaatteet niskaani. Ajattelin ihan juosta sen peruspuolituntisen, mutta Tahmelan rannassa (ylin kuva) päätinkin suunnata pitkästä aikaa Pispan (tappo)portaille. Ja voi vitsi, mikä palkinto odotti portaiden päässä oman mukavuusalueen rajojen ulkopuolelle lähtemisestä. Niin tajuttoman hieno auringonlasku (kaksi keskimmäistä kuvaa), että oli pakko siinä puuskutusta tasatessani vähän kuvailla. Ihme ja kumma oli, etteivät kuvat huurustuneet 😉 Sen suunnittelemani puolituntisen sijaan tulikin heitettyä reilun tunnin lenkki ja olo oli mitä ihanin!

Rikotaanko siellä mukavuusalueiden rajoja vai tyydytäänkö siihen peruspullaan päivästä toiseen? Toisaalta se arkihan on se, josta tämä elämä muodostuu. Mutta silti suosittelen harppausta sinne mukavuusalueen ulkopuolellekin toisinaan 🙂

TIISTAITERKKUJA 

allePS. vielä huomiseen klo 15.00 asti aikaa osallistua Arabian Koko-arvontaan täällä. Jos siis ette ole sitä vielä tehneet, niin kipin kapin sinne!


torstai 11. syyskuun 2014

Salilla kuultua // Pohdintaa urheilemisesta

Heippahei ja hyvää huomenta!

Huomaattekos, mun postaukset ovat jälleen kovin aamupainotteisia; ehkä se johtuu tosiaan siitä, että olen sellainen aamunvirkku. Sitäpaitsi iltapäivät ja illat ovat täynnä jos jonninlaista säätöä 😀 Kaiken lisäksi mä olen iltaisin tätä nykyä ihan töttöröö. Johtunee aikaisista aamuista. En valita, tämä rytmi sopii tällaiselle uraäiti-kotiäitisekoitusihmiselle loistavasti. Eilen se tapahtui; reilun viikon flunssan jälkeen uskaltauduin salille. Tai oikeastaan musta tuntuu, että jos on urheilusta yli kolmen päivän tauko niin mä laiskistun. Lähtemisen kynnys on aivan megalomaaninen. Mutta annas olla, sitten kun lähtee juoksemaan tai salille niin kroppa ja mieli kiittää kotiin tullessaan. Tuon kun aina muistaisi.

Tuossa pari viikkoa sitten salilla ollessani kuuntelin (siinä sivussa kun ihastelin) kahden nuoren tytön juttuja ja toimintaa. Heillä oli niin paljon energiaa ja niin tuli oma nuoruus mieleen noista jutuista. Ja sit sen hiffasin: mun treenaustavoitteet ovat muuttuneet tuosta ajasta valovuosien päähän. Tytöt laskivat aina toistensa toistoja ja jossain välissä toinen sanoi vieressä huhkivalle: ”Hei c’mon, sä et haluu näyttää norsulta…jaksaa jaksaa!” Siis missään nimessä tyttö ei ollut lähelläkään norsua, mielestäni jopa painoindeksi oli alarajoilla. Mutta kyllä mä muistan, että joskus muinoin sitä treenasi pääasiassa sen takia, että näytti hyvältä. Ja en sitä kiellä ettenkö osaksi treenaisi nytkin sen takia, että inhoan tunnetta, kun housun vyötärö kiristää.

Ei kuulkaas, nyt on viime vuosien aikana tullut aivan uudet intressit kehiin treenauksen suhteen. Ollakin, että mulla ei ole koskaan ollut ylipainoa, niin nuorempana sitä välitti enemmän siitä, että miltä muiden silmissä näyttää. Ai hei, multa pääsi muuten just valkoinen valhe, mä olen sittenkin ehkä kerran ollut hieman ”pulskahko”: Kanadan vuoden jälkeen tulin kotiin ja Jussi-pappa kysyi mökillä keittiön pöydän ääressä, että kuules Maria, saitko sä sieltä sikotaudin tullessas? 😀 Jep, oli tullut vähän poskia. Tosin silloin painoin saman kuin nyt, mutta lähtöpaino maailmalle lähtiessäni oli 47 kg. Tällä hetkellä ei juurikaan tule käytyä vaa’alla. Liikunnan hyödyt mitataan muissa yksiköissä kuin kilogrammoissa.

0cats

Liikunnan tuoma hyvä olo. Se on se ykkösprioriteetti, jonka takia urheilen. Se endorfiinitankkaus ja olo kunnon juoksulenkin jälkeen. Siihen jää koukkuun. Mä haikailen sinne parin vuoden taakse, kun juoksin sen 40-50 kilometriä viikossa. Tunne siitä, kun lentää eteenpäin. Mä en yleensä ole kunnianhimoinen. Liikunnan ja varsinkin tuon juoksun suhteen olen tai olin nyt ainakin. Itsensä haastaminen on yksi tärkeä motivaattori. Mulla jäi vuosi sitten kesken itseni haastaminen aiheesta; pystynkö juoksemaan kotiin töistä 9,7 kilometriä alle 45 minuutin. Juoksin sen 49 minuuttiin ja sitten tuli jotain, joka sai juoksuinnon taantumaan. Ehkä juoksin liikaa. Toki olen sen jälkeen juossut paljonkin, mutta pitkää lenkkiä/aikaa vastaan en juurikaan. Olen hölkkäillyt. No, tässä on petrattavaa lähitulevaisuudessa. Liikunnan tuomaan hyvään oloon lisäisin vielä sen, että kun liikkuu niin on paljon energisempi ja mä huomaan ainakin ihan parin päivän tauossa sen, että musta (joo, voitteko kuvitella? 🙂 tulee vähän kiukkuinen. Saatan jopa hyppiä seinälle. Tulee jotenkin sellainen plääh olo, kun ei liiku. Myös yöunet maistuu paremmille, kun on vähän rääkännyt kroppaa.

Ruokailut ja liikunta kulkevat käsi kädessä. Kun on liikunnat kondiksessa niin sitä tulee automaattisesti syötyä terveellisemmin. Ainakin mun kohdalla pätee tämä. Tehokkaan salin/juoksulenkin jälkeen ei tee yhtään mieli roskaruokaa. Toisin kuin silloin kun ei liiku. Jo on ajatukset pizzoissa ja bigmaceissa. Tuo noidankehä liikkumattomuuden ja ”huonosti” syönnin kanssa aiheuttaa todella helposti väsyneen ja nuupahtaneen olon. Tarvitsen liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota vuosi vuodelta enemmän. Nuorempana sitä söi miten sattui ja liikkui miten sattui. Silti riitti energiaa vaikka mihin! Tällä hetkellä roskaruoat kostautuu saman tien. Paino alkaa hiipimään ylös päin salakavalasti, jos ei pidä huolta siitä, että vastaavasti liikkuu sen edestä, mitä syö.

00cats

Omaa aikaa itselle. Liikuin paljon ennen lapsia, mutta lasten syntymän jälkeen siinä kului noin kolme vuotta, etten juurikaan tehnyt mitään satunnaisia bodypumppeja ja sauvakävelylenkkejä lukuunottamatta. Toki, jos synnytyksistä olisi jäänyt merkittävästi ylipainoa, niin uskon että olisin liikkunut enemmänkin. Mulla on sellainen korvien välissä oleva ”bugi”, että en viihdy kropassani, jos paino menee tietyn lukeman yli. No mutta kuitenkin, tuolloin kun lapset olivat 1 v ja 3 v aloin liikkumaan enemmän ihan senkin takia, että tiesin tuolloin saavani omaa aikaa. Aikaa, jolloin kukaan ei kysy mitään, ei pyydä vettä, ei pyydä pyyhkimään. Ja ihan vielä tänäkin päivänä nautin urheilemisesta yksin. Siitä kun saa viilettää menemään napit korvilla musiikkia kuunnellen. Vaikka muuten olenkin yltiösosiaalinen ihminen, niin lenkille en ihan heti muita huoli kaverikseni 🙂

Terveyshyödyt. Sehän on kaikille selviö, kuinka paljon liikunta ehkäisee varsinkin tiettyjä sairauksia. Itse kun olen läheltä nähnyt kuinka ykköstyypin diabetes tappaa hitaasti ja salakavalasti, niin teen kaikkeni ehkäistäkseni muun muassa tuota nykyistä kansansairautta kakkostyypin diabetestä. Ykköstyypin diabeteksen puhkeamiseen ei liikunnat sun muut auta, mutta kovasti uskon, että me suomalaiset kärsimme tuosta uudesta kansansairaudesta sen takia, että emme pidä tarpeeksi huolta itsestämme. Ei tosin pidä yleistää; kyllähän tuo tauti itsestään huolta pitäviinkin saattaa tulla. Mutta jos jotain vain pystyn tekemään sen eteen, että saan elää pitkän elämän terveenä, niin sen kyllä teen. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni kunnossa, että pystyn reissaamaan ja ehkä virittelemään sen unohdiksissa olleen golfharrastuksen uudelleen. Tarkoituksena olisi myös jaksaa touhuta hamassa tulevaisuudessa lastenlasten kanssa. Ilman, että mummu joutuu äheltämään itsensä lattialta ylös leikkien jälkeen. Näin on!

000cats

Näiden vuosien aikana olen oppinut sen, että tämä on elämäntapani. En usko mihinkään hetkittäisin laihiksiin vaan perustavaa laatua olevaan muutokseen niin ruokavaliossa kuin liikunnassakin. Ja hei, kertaakaan en ole kärsinyt terveellisestä ruoasta. Kroppa huutaa päivisin salaattia, mutta jos sattuu, että se huutaakin kebabia, niin toki sellainenkin menee tähän elämäntapaan. Perjantai-illasta lauantai-iltoihin saa herkutella. Mutta kohtuus kaikessa. Ja sitten kun huomaa, että parilla hassulla karkilla saa tyydytettyä sen makeanhimon, niin ei juuri edes tee mieli Makuunin karkkipussillista. Tätä nykyä mä herkuttelen enemmänkin suolaisilla herkuilla kuin karkeilla. Hyvällä ruoalla perjantai-iltaisin yhden viinilasin kera. Tuo alkoholin käyttökin on muuten muuttunut; tänä päivänä kun avataan viinipullo, niin siitä riittää kolmelle illalle. Myönnän, musta on tullut kalkkis 😀

Olisi kiva kuulla, mikä teitä liikuttaa? Mikä saa laittamaan tossua toisen eteen pimeiden syyskelien saapuessa?

Oih, noi kuulaat syyskelit onkin muuten ihan parhaita lenkkeilyilmoja. Ja miettikääs sitä tunnetta, kun ensilumi narskuu lenkkarin pohjassa. Kyllä mun nyt täytyy pitää yllä tätä elämäntapaa. Tuossa yllä toimi itsellenikin taas muistutuksena sen hyödyt. Toivottavasti niistä oli hyötyä teillekin 🙂 Mulla on muuten työn alla postaus yhden päivän terveellisistä ruokailuista ravintoarvoineen kaikkineen, joten katsotaan saisinko sitä jo ensi viikolla eetteriin.

Elämä on valintoja, niin liikunnan kuin ruokailujenkin suhteen. Tänään lähden etsimään niitä terveellisiä vaihtoehtoja tuolta malesialaisen ravintolan buffasta  ihanan Valleryn kanssa. Ja hei, jos valinnat meneekin vikaan, niin ei sekään maailmanloppu ole. Pidempää lenkkiä kehiin vain. Ainakin olen saanut sielunhoitoa sielunsiskoltani 😉

Torstaiterkkusin,

Allekirjoitus


maanantai 18. elokuun 2014

Chasing that runner’s high again + liikuntasuunnitelma

…sorry englanninkielinen otsikko, mutta se nyt rimmas tähän paremmin kuin ”juoksijan pilveä jahtaamassa jälleen ” -otsikko 😉
Hellureissan!
Vaikka kuinka elokuu on kesäkuukausi, niin kyllä nyt vahvasti näyttää siltä, että syksy on saapunut. Ihana hapekas lenkkeilyilma, sumutinpullosade kasvoilla, punaiset posket sisälle tullessa…Liikuntajuttuja, vihdosta viimein. Teille uusille lukijoille; täältä ja täältä löytyy juttua liikunta -ja terveysjutuista, joita olen kirjoitellut tänne blogiin. Täytyy sanoa, että ihan omaa typeryyttäni, kun annoin itselleni luvan rotjailla kesäkuukaudet. Lukuun ottamatta lankkuja ja kyykkyjä, niitä mä kyllä olen tehnyt. Aerobinen on rajoittunut kerran kahdessa viikossa juoksulenkkiin. Viime maanantaista lähtien on ollut, sanoisinko karu, paluu arkeen liikunnan osalta. Miten voi juoksukunto olla noin kadoksissa? Ihan tuskien taivalta eka lenkki. Viisi kilometriä ja jouduin jopa kävellä välillä! Seuraavan päivän kymppi meni jo huomattavasti paremmin, vaikkei se mitään hurjaa nautintoa vielä ollut. Parina aamuna viime viikolla tuli herättyä kukonlaulun aikaan kuntopyöräilemään. Se sujui jo ok ja eilinen juoksulenkki oli himpun verran lähempänä sellaista, mihin toukokuussa jäin. Runner’s high – se on vielä tältä haavaa kokematta.
Kaipaan sitä tunnetta, kun tunnin kohdalla juoksu saa yhtäkkiä jostain lisää boostia. Ikään kuin lentäisi eteenpäin ja sitä juoksua ei sitten maltakaan ihan heti lopettaa. Aikoinaan nautin suunnattomasti niistä noin 15 kilometrin / puolentoista tunnin lenkeistä. Jalat rullaa eteenpäin ja korvanapeista pauhaa hyvä musiikki. Tällä hetkellä tuo ”nautinto” siintää hamassa tulevaisuudessa. Uskon kuitenkin, että nopeasti tuo peruskunto tuolta löytyy, kun laittaa vähän kroppaa likoon.
Investoin (mies investoi, kiitti rakas!) viikko takaperin uusiin juoksukenkiin; merkki vaihtui Asicsista Nikeen. Välissä tuossa oli muuten ne Reebokin paljasjalkalenkkarit, jotka olivat myös tosi hyvät. Kautta aikain Asicsit ovat olleet mun jalalle ne parhaimmat ja kynnys merkinvaihtoon on ollut suuri. Näin viikon kokemuksella voin sanoa, että ei nuo mun Nike Air Zoo Structure+ kengätkään huonot ole. Aivan kuin tyynyjen päällä juoksentelisi. Tosin huonon kunnon kera 😉
Mä olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään ihminen, mitä tulee liikuntaan. Muistan pari vuotta sitten syksyllä, kun olin poissa työelämästä esikoisen koulun alkua turvaamassa, vedin ihan hulluja lenkkejä. Joka päivä niitä ja pari kertaa viikossa salia. Reilun kuukauden jälkeen olin jo niin puhki fyysisesti, että olisin voinut vain nukkua. Nyt pitäisi löytää se kultainen keskitie ja olla itselleen armollinen. Elämässä on paljon muutakin kuin urheilu, joten mä ajattelin yrittää tästä eteenpäin seuraavalla kombolla:
2 krt viikossa sali (alkulämmöt + lihaskuntoliikkeet)
1 krt viikossa 1,5 – 2 tunnin sauvakävely sykkeellä 135-140 
1 krt viikossa juoksulenkki 5 km / 30 mins
1 krt viikossa juoksulenkki 10 km / 60 mins 
Liikuntasuunnitelmani on aika maltillinen ja aikaa jää muuhunkin. Nyt mulla on vaan se ongelma, että miten mä noi salikerrat jaottelen. Onko liian vähän jos teen esim. kerran viikkoon alakropan ja kerran viikkoon yläkropan? Vai teenkö molemmilla kerroilla hela hoidon? Viisaammat, kertokaahan 🙂 Muistattekos, kun haastoin teidät (ja itseni) kyykkyihin ja lankkuihin täällä? Nyt haastan uudelleen eli noiden liikuntakertojen lisäksi tuossa yllä aloitan huomenna taas kyykyt ja lankut. Tosin en varmaan ihan alusta, sillä lankussa on tällä hetkellä 2,5 minuuttia se kriitillinen hetki. Siitä alan hilaamaan taas sekuntteja ylöspäin. Noiden lisäksihän voitaisiin ottaa käyttöön seinäkyykkyhaaste täältä, eiks niin? Mä ainakin otan. Tässä on katsokaas vähän sellaisia juttuja tulossa, että pitäis vähän timmiytyä 😀 
Liikunta-appsit on hyviä! Mä käytän Runkeeperiä juoksu/sauvakävely/pyörälenkeillä. Lisäksi mä olen ladannut muutaman euron maksavan Fitness for Women appsin, joka sisältää hurjan määrän harjoitteita ja ohjelmia eri lihasryhmille. Yhteen aikaan keväällä noita teinkin ja tehokkaita ovat! Nykyään fit woman huhuilee liki päivittäin tuossa puhelimen ruudulla ”Are you ready for your next workout?” Ja aina joudun pyörittämään päätä, ei en ole 😉  Käytättekö te jotain liikunta-appseja tai liikunnan seurantalaitteita?
Tänään on välipäivä liikunnasta, mutta huomen aamulla suuntaan heti salille aktivoimaan tuon salikorttini. Ensin täytyy vain löytää se jostain 😀
Maanantaita ja 
tsemppiä arkeen toivotellen,

tiistai 07. tammikuun 2014

I am in charge of how I feel and today I am choosing happiness

Heikunkeikun,

ihana kamala arki on jälleen täällä! 🙂 Toisaalta niin suunnattoman turvallista ja tuttua. Työpäivät ja niitä rytmittävät viikonloput. Harrastuksineen kaikkineen. Rutiinit tuovat turvallisuutta ja toisaalta helpottavat ihan hirmuisesti selviämistä arjesta. Mulla tosin vaikuttaa arjesta selviytymiseen suunnattomasti myös se, että tuo pyhäkolminaisuus; lepo, ravinto ja liikunta, ovat balanssissa keskenään. Aluksi ajattelin kirjoittaa vain siitä, että kuinka tuo ravinto vaikuttaa koko elämiseen. Mutta kaiken tämän synkeän tammikuun keskellä vois katsoa asiaa vähän laajemmalta kantilta.
Multa kysytään myös täällä bloginkin puolella aika ajoin, että mistä ammennan positiivisuuteni tai mikä saa jaksamaan. Kyllähän se on niin, että suurin vaikutus on sillä, että positiivinen elämänasenne on syntymälahja. Vuosien varrella sitä on oppinut käyttämään hyväksi erilaisissa kriisitilanteissa. Sen tiedostaminen, että itse on vastuussa omasta onnellisuudesta, on jo puolivoittoa. Ei voi syyttää muita siitä, että elämä välillä potkii päähän. Me ihmiset osaamme olla ilkeitä, kateellisia ja puhua pahaa selän takana. Yleensä jätän tuollaiset ihmiset omaan arvoonsa ja koitan kuitenkin kohdella heitä kaikesta huolimatta ystävällisesti. On olemassa myös asioita, joihin ei voi vaikuttaa, jotka kuitenkin saavat positiivisimmankin ihmisen laivan keikkumaan. Mulla oli aikoja, että valvoin öitä työasioiden takia. Pitkän aikaa meni, ennen kuin tajusin, että esimerkiksi markkinatilanne on niiden asioiden piirissä, joihin en pysty vaikuttamaan. Kuten myös tuo ikuinen marinan aihe sää. Juu, nyt on synkkää ja lumetonta, mutta mitäs jos kuitenkin yritettäis olla onnellisia ja iloisia siitä, että jossain vaiheessa kuitenkin se kevät sieltä kolkuttelee? Tilanne on mikä on, joten koitetaan tehdä siitä kuitenkin olosuhteiden puitteissa paras mahdollinen. 
Viime aikoina olen huomannut, että sen hyvinvoinnin ja onnellisuuden taustalla on ravinnolla ihan älyttömän suuri vaikutus. Omalla kohdallani suurempi kuin levolla ja liikunnalla. Kolme-neljä vuotta takaperin tein ruokarempan ja juu, kyllä siitä aina toisinaan lipsutaan, mutta sitten taas päästään nopeasti oikeille raiteillekin. 38-ikävuoteen mennessä olen todennut, millainen ravinto sopii mulle parhaiten. Ja se on kasvispainotteinen. Tykkään kyllä liharuoistakin, mutta punainen liha tekee raskaan olon. Kalaa ja kanaa tulee syötyä 3-4 päivänä viikossa. Pari päivää on ihan pelkästään kasvispainotteisia ja ehkä yhtenä päivänä syön punaista lihaa. Tämä toimii mulla, ei välttämättä muilla. Ihan superfood-hifistelijäksi musta ei olisi, mutta viime kesästä mukana matkannut MSM-jauhe sai mielipiteeni näitä ”jauhemaisia” superfoodeja kohtaan muuttumaan (tosin edelleen olen sitä mieltä, että kotipakkasesta löytyvät mustikat ja vadelmat ovat superfoodeja parhaimmillaan!). Olkapääkipu, joka vaivasi juoksulenkkien jälkeen hävisi tuon MSM:n jälkeen ja muutenkin olo on energisempi. Tällä hetkellä syön MSM:ää 1 rkl päivässä. Vuodenvaihteesta mukana on kulkenut myös maca-jauhe. Ajattelin sen tuovan helpotusta tähän himpun verran surullisempaan aikaan. Ja liekö kiitos sen vai taas tämän positiivisen luonteen, niin kohti valoa mennään 🙂 Goji-marjat ovat kuuluneet aamupalaani ja smoothieni pian vuoden päivät. Joku voi väittää, että maistuvat pahoilta, mutta mun suuhun maistuvat kyllä äärimmäisen hyviltä.
Välillä on niitä päiviä, kun tekee mieli syödä kevyemmin. Näinä päivinä korvaan joko lounaan tai päivällisen smoothiella. Tai tarvittaessa molemmat. Joskus myös aamupalan. Suurta osaa ruokavaliossani näyttelee parsakaali (ylläri ;), kukkakaali, tammenlehväsalaatti, lehtikaali, pinaatti, avokado, kananmunat, cashew-pähkinä (ainoa pähkinä, jolle en ole allerginen), ruisleipä ja maustamaton jugurtti. Urtekramin spelttimuroja unohtamatta. Niihin tulee himo ja niitä voisin napsia päivän mittaan pelkältäänkin. Miten joku, joka aluksi maistui niin pahville, voikin aiheuttaa tälläisen addiktion? Rahkan mausta en välitä, mutta smoothieen lisään mielelläni Ehrmannin rahkajugurttia, joka on miedomman makuista. Makeanhimon viikolla tyydyttää jäiset ananaksen ja banaanin palaset. 
En noudata terveellistä ruokavaliota sen takia, että haluaisin laihtua vaan siksi, että siitä tulee oikeasti hyvä olo. Puntarilla olen käynyt viimeksi vuosi takaperin. Paino hilaa kolmen kilon sisällä (58 kg -61 kg). Housun vyötäröstä tietää, koska ollaan menemässä yli. Ja sitten kun ollaan tuolla kolmen kilon vaihtelun toisessa päässä niin senkin tuntee. Onnellisuuteen kyllä kuuluu ravinnon lisäksi tuo liikunta ja lepokin. Mutta liikunnan merkitys vaihtelee; silloin kun muistan (raaskin tai jaksan) levätä niin kaikki on hyvin. Mutta silloin kuin liikunta lähtee lapasesta (niin kuin toissa syksynä), niin kroppa väsyy ja sitä myötä mieli väsyy. Kohtuus kaikessa! Tämän takia olen huomannut, että mulle sopii parhaiten pari juoksulenkkiä viikkoon ja pari kertaa salia. Jos oikein liikututtaa niin ehkä vielä yksi juoksulenkki sallitaan.
Kuten olen aiemminkin todennut, niin hyvinvointi (jos on perusterve) ei ole rakettitiedettä. Kuluta enemmän kuin syöt (jos haluat laihtua). Jos käyt tunnin spinningissä niin vuorokauteen jää vielä 23 tuntia romuttaa se spinningin tuoma hyväolo esimerkiksi roskaruoalla. Omalla kohdallani liikunta ja ravinto kulkevat käsi kädessä. Kun syö terveelliseti tekee mieli liikkuakin usein. Kun liikkuu tuon 4-5 kertaa viikossa niin tekee mieli syödäkin terveellisesti. Ja so what, vaikka sitten välillä repsahtaa pizzaan tai Big Macciin. Siitä on päästävä yli ja taas jatketaan siitä mihin jäätiin. Jos tänään tuo onnea syödä vihersmoothie, niin tee smoothie. Jos onnenavain on rullakebab, niin ei muuta kuin lähimmälle kioskille. Simple as that! Taustalla kuitenkin on se halu elää terveellisesti. Ainakin mulla. Aamen 😀
Hei, iltasella jatkan kommentteihin vastaamistalkoita!
Ja pikapuoliin sitten sitä toista kvartaalikatsausta viime vuodelta. Stay tuned…
Positiivisin terkkusin,