keskiviikko 30. syyskuun 2015

Kroppa laittaa kampohin

2

HEIPPAHEI IHANAT!

Käsi ylös kuka on tottunut sairastamaan lomat? Kenellä nousee kuume, kun hektinen työjakso on ohi ja kroppa rentoutuu? Kuka ei malta levätä pienessä flunssassa, vaan tarvitsee siihen yli 38 asteen kuumeen? Kenellä kroppa laittaa kampoihin, kun alkaa pienen liikuntatauon jälkeen liikkumaan (aivan liian paljon ja liian nopeaa)? Täällä huidotaan molemmat kädet ylhäällä. Mulla on parin viikon ajan ollut kurkku kipeä ja Tallinnan reissun jälkeen olin aivan varma, että tulen kunnolla kipeäksi. No en onneksi tullut. Jatkoin suhteellisen kiireistä elämää deadlineineen (pois lukien sen yhden vapaapäivän viime viikolla 🙂 ja juoksin, minkä kintuista pääsi.

Tässä sitä nyt ollaan. Kipeänä. Ei sitten mitään järkeä. Voisi kuvitella, että tähän ikään mennessä olisi jo oppinut tunnistamaan nuo merkit, jotka kertovat siitä, että on aika hiljentää tahtia. Lihassärky, tajuton väsymys, kurkkukipu. Meillä on kyllä ollut yksi jos toinen tässä lähipiirissä flunssan kourissa ja jälleen kerran olen hehkuttanut MSM-jauheen voimaa, sillä uskon että se on syy siihen, että olen todella harvoin kipeä. Mutta niinhän sitä aina; kun ääneen sanoo, että meillä ei olekaan sairastettu pitkään aikaan, niin johan nousee kaikilla kuume tai tulee george käymään 😉OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen lenkillä tunsin jo, että ei kenkä nouse samaan tahtiin. Päätin, että pidän pienen juoksutauon. Iltapäivästä hain tytöt seurakunnan ip:stä ja kiinnitin huomion esikoisen helottaviin poskiin. Kuumetta oli ja suoraan meni sänkyyn lepäämään. Illalla ihmettelin miehelle, että ei vitsit, kun on puhki. Ei jaksanut oikein pysyä pystyssä ja hengittäminen otti koville. Päätin mitata omankin kuumeen ja niinhän sitä oli ihan reippaasti näin aikuisen mittapuulla. Mutta hei, kurkkukipu katosi kuumeen nousun myötä. Tässä ei ole päätä eikä häntää, sillä tiedostin tämän tulevan jo viikko takaperin, mutta en hiljentänyt tahtia. Muuta kuin sen yhden vapaapäivän ajaksi. Onneksi kroppa laittaa kampohin ajoissa ja vaikka ikä ei ole tuonut viisautta täysin asian suhteen, niin vähän sitä kuitenkin on oppinut lukemaan noita merkkejä. Muistan katsokaas kerran ignooranneeni noita merkkejä ihan täysin ja ajatelleeni, että kyllä se siitä menee ajan kanssa ohi. Kävin töissä ja urheilin (kuumeessa en urheilisi!), vaikka väsymys oli ihan ultimaattista. Töissä oli tilanne, että olin ainoa työntekijä jäljellä toimiston puolella, alasajamassa entistä yritystämme. Joten pois töistä ei vain yksinkertaisesti pystynyt olemaan. Kunnes tuli seinä vastaan; makasin sitten kolme viikkoa keuhkokuumepotilaana ja olin pari kuukautta urheilematta. Tuo opetti aika paljon, mutta ei näemmä tarpeeksi. Kipeänä on todellakin syytä levätä ihan oman parantumisen takia ja lisäksi sen takia, ettei sairastuta muuta työporukkaa!

Viime aikoina on ollut liian paljon kaikkea, eikä kuitenkaan kuumetta tai muuta, minkä takia töistä olisin jäänyt pois. Töissä on ollut töitä, jotka ovat vaatineet ajattelua myös vapaa-aikana (jopa yöaikaan) ja lisäksi on ollut pari isoa blogijuttua. On ollut Tallinnan reissua ja suhaamista sinne sun tänne. Ihania juttuja kaikki tyynni, mutta nyt taas muistin, että välillä pitää antaa itselleen aikaa levätä. Te muut duracell-ihmiset siellä ruudun toisella puolella taidatte tietää, että helpommin sanottu kuin tehty…OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta tämä päivä nyt ainakin sairastellaan esikoisen kanssa. Pikkuisella ei enää kuumetta olekaan, vain nuhaa. Voipi olla, että huomenna on jo koulukunnossa. Enkun kokeisiin treenaillaan vähän ja muuten pötkötellään meidän sängyssä. Itsellä aamulämpöä oli vielä jonkin verran, mutta olo on jo tuhat kertaa parempi pitkien yöunien ansiosta. Vielä kun pääsisi tästä huonosta omatunnosta eroon. Mä olen todellakin maailman huonoin sairastaja enkä osaa olla pois töistä hyvällä omatunnolla. Ihan sairasta, kirjaimellisesti 😀

Pitäkäähän huolta itsestänne ♥

KESKIVIIKKOTERKUIN,

alle


maanantai 21. syyskuun 2015

Mitä minulle kuuluu?

5

HEIPPAHEI!

Ei vitsit, välillä sitä toivoisi, että emojit onnistuisivat myös tietokoneella. Tuohon heippahein jälkeen olisi tullut vilkuttava käsi 🙂 Mitenkäs siellä on lähtenyt viikko käyntiin? Täällä oikein kivasti. Niin kivasti kuin vain kolmen päivän kuplivakuurin jälkeen vaan voi olla. Hihii, ei vaiskaan. Maltilla onneksi kuplivaa maisteltiin, mutta silti tuntuu, että tänään on ollut vähän tahmeampi olotila kuin normi maanantaina.

Tuossa pienen irtioton aikana tajusin sen, että kuinka tärkeää on näiden ruuhkavuosienkin aikana välillä kysyä itseltään, mitä minulle kuuluu. Helposti sitä asettaa muiden hyvinvoinnin etusijalle. No tottakai tämä on ihan jo lastenkin kanssa luonnollista, mutta veikkaanpa, että siellä ruudun toisella puolella on myös lapsettomia, epäitsekkäitä ihmisiä. Epäitsekäs. Käsi sydämellä voin sanoa, että tuo sana kuvaa minua. Mutta tiedättekös, että ei se ole aina ihan hyvästä olla niin kovin epäitsekäs ja kiltti.OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös meillä äideillä on oikeus sanoa lapsille joskus, että hei, olen väsynyt ja nyt lepään hetkisen. Siis ainakin tässä iässä, kun lapset eivät tarvitse ihan joka minuutti sitä valvovaa silmää. On ok sanoa kavereille, ettei jaksa kahvitella vaan haluaa olla kotona. On ihan ok välillä pysähtyä ja tutkiskella kiireen keskellä omaa itseään. Mulle rauhoittuminen ja rentoutuminen on todella vaikeaa. Sitä on joutunut opettelemaan pysähtymään. Luomaan sellaisen hetken, että saa olla ihan rauhassa ajatustensa kanssa.

Yleensä tuo rauhoittuminen omiin touhuihin on tapahtunut lukemisen kautta. Mutta viime aikoina en ole jotenkin keskittynyt lukemaankaan. Olo on ollut siihen puuhaan liian rauhaton. Voi toki olla, että se paikallaan junnaava Grey ei enää innosta 😉 Täytyisi antaa periksi ja vaihtaa kirjaa. Juoksulenkit ovat olleet edelleen se yksi tapa rentoutua ruoanlaiton lisäksi. Reilu viikko sitten latasin pitkästä aikaa youtubesta joogavideon ja hei, taivas aukeni! Tuon puolituntisen jälkeen olo oli ihan mielettömän rentoutunut. Jo se, että keskittyy hengittämiseen ilman sen kummempia venyttelyitä auttaa. Iltaisin viimeisenä olen yrittänyt nollata päivän hengitysharjoituksilla. Myös tuo lapsille alunperin ostettu värityskirja on ollut hyvänä apuna. Mielenrauhaa, sitä todellakin tuosta touhusta saa, kun aivot nollautuu. Huomaamattaan on värittänyt vaikka kuinka paljon, ajatuksissaankin vaihtanut värejä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niin joogan, hengitysharjoituksen, ruoanlaiton, juoksun, värityskirjan ja lukemisen aikana ei tule plärättyä nettiä. Mä olen vahvasti tullut siihen tulokseen, että mitä enemmän olen puhelimella niin sitä rauhattomammaksi tulen. En osaa rentoutua. Koko ajan pitäisi olla ajan hermolla, että mitä kaverit ovat tänään tehneet, syöneet ja kenellä on korvatulehdus. Kuka on ladannut kivoja ruokakuvia instaan ja kenen blogi on päivittynyt. Ei ei ei! Ja ihan oikeasti, kun tänä päivänä nuo uutisetkin ovat tuolla iltapäivälehdissä jokseenkin masentavia, niin olen ajatellut ottaa puhelimen vain soitto- ja viestikäyttöön. Sulkea sen muun maailman hetkiseksi edes pois ja keskittyä siihen, että itsellä on hyvä olla. En mahda talous- tai pakolaistilanteelle mitään, joten pitäisi osata olla stressaamatta ja vaivaamatta päätänsä asioilla, joihin ei pysty vaikuttamaan.

Hupsis, lähti juttu vähän laukalle alkuperäisestä aiheesta 🙂 Mutta siihen palatakseni; muistakaahan kaiken kiireen keskellä pysähtyä miettimään, että mitä minulle kuuluu. Kovin usein sitä kysyy muilta kuulumisia, mutta kuinka usein tulee pidettyä itsensä kanssa tilannekatsaus asian tiimoilta? Aivan liian harvoin.

“It’s not selfish to love yourself, take care of yourself, and to make your happiness a priority. It’s necessary.”

Näine aatoksine toivottelen teille mitä ihaninta alkanutta viikkoa! Täällä taltutetaan eilen taltuttamatta jäänyt pyykkikasa ja sitten ajattelin väritellä vähän lisää. Varsin koukuttavaa puuhaa. Oletteko kokeilleet?

MAANATAITERKUIN,

alle


maanantai 14. syyskuun 2015

Harrastusjuttuja

22

ILTAA IHANAT!

Viime aikoina multa on kyselty aika paljon meidän lasten harrastusjutuista. Ja lähinnä siitä, että miten iltaisin aika riittää kaikkeen. Arkirumba, siihenhän nuo harrastukset vaikuttavat merkittävästi. Merkittävän positiivisesti 😉 Joskus muistaakseni aiheesta teinkin oman postauksensa, mutta päivitetään tilanne. Siinä missä esikoinen vielä viime vuonna harrasti tanssillista voimistelua, on hän valinnut itse olla harrastamatta tänä syksynä yhtään mitään. Tuntuu, että ihan ok näin, sillä koulutyö vaatii veronsa. Pienempi harrastaa tanssia ja partiota. Partio tuli nyt uutena harrastuksena ja voi juku, miten innoissaan nuo pikkuiset serkukset siitä ovat. Haaveilevat jo yön yli leireistä ja vaeltamisesta. Telttailusta sun muusta 🙂 Tänään noita merkkejä ommellessani en ollut itse ihan kovin innoissani. Voitteko kuvitella, että harsin vahingossa toisen hihan umpeen?! 😀

Eli meillä harrastetaan kahtena arki-iltana viikossa. Kunhan yleisöluistelut alkavat (ai niin, se himskatin jäähalli on remontissa), niin sunnuntaiaamuisin mies alkaa käymään lasten kanssa tuolla. Täytyykin muuten ottaa selvää, onko ne jo alkaneet. Ilman aikataulua olevia harrastuksia on uinti ja laskettelu. Joista ensimmäinen on sellainen iskän ja tyttöjen yhteinen juttu. Mä en ole koskaan uintiin hurahtanut. Laskettelu on valitettavasti vähän ollut viime vuosina pohjoisen reissujen varassa. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Multa joku myös joskus kysyi, mitä mieltä olen lasten harrastamisesta. Mä olen sitä mieltä, että ihanaa, kun lapset harrastavat. Jos se tapahtuu lasten omasta halusta. En tiedä tuntuuko musta vain tältä, mutta nykyään se on jotenkin kilpailtu juttu tämä harrastusjuttukin. Me aikuiset helposti haalimme lapsille harrastuksia joka illalle, koska on jotenkin niin kovin siistiä, että lapsi harrastaa. Mun mielestä voisivat ihan hyvin olla harrastamattakin, sillä ei se ole mikään paremmuuden mittari. Josko ylipäätään mitään tai koskaan pitäisi paremmuusjärjestyksiin laittaa. Meillä kävi golfin suhteen niin, että tytöt kävivät kurssit toissa kesänä, mutta ei vain golfkärpänen purrut. Se on täysin ymmärrettävää, vaikea lajihan tuo. Yritetään joskus myöhemmin uudelleen!

Toki olen vahvasti sitä mieltä, että esimerkiksi joukkueurheilussa tai muussa joukkueessa tapahtuvassa harrastuksessa lapset oppivat niitä niin tärkeitä sosiaalisia taitoja. Muiden huomioonottamista. Lähtee muuten taas vähän sivuraiteille, mutta olen huomannut että nykyajan lapset ovat keskimäärin aika minäminäminä-tyyppejä? 😀 Oletteko huomanneet saman? En kyllä ymmärrä, missä on menty kasvatuksessa vikaan, kun nuo pikkuiset pilttiposketkin välillä päästävät sellaisia itsekeskeisiä kommentteja suustaan, että huhhuh 😉 Eli palatakseni asiaan, soisin myös omille lapsilleni jonkun joukkueurheiluharrastuksen. Mutta eihän ketään voi pakottaa.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse en harrastanut aikoinani mitään joukkueurheilua ja silti minustakin on tullut suht’ sosiaalinen tyyppi. Enkä kyllä myönnä olevani kovin itsekäskään. Harrastuksina ala-asteella olivat ainoastaan ratsastus (asuin talleilla…) sekä pianonsoitto. Josta jälkimmäinen oli muistaakseni vähän pakkopullaa ja pelkäsin pianotunteja. Meillä tuo pikkuisempi haluaisi vielä ratsastuksen alkeiskurssille sekä pianotunneille. Mutta katsotaan tässä nyt rauhassa syksyn mittaan. Mieli kun vaihtelee ihan hirmuisesti. Vielä viikko takaperin halusi laulutunneille, koska aikoo isona poptähdeksi 😉

Millaisia harrastuksia teidän alakouluikäisillä on ja kuinka usein teillä harrastetaan? Mä olen ihan tyytyväinen tähän kaksi iltaa viikossa rytmiin. Jotenkin sitä vanhempana on valmis tosin luopumaan vielä enemmän omista harrastuksistaan lasten harrastusten edessä.  Mistä tulikin muuten mieleen, että mies ehdotti mulle yhteistä salia? Näinköhän toimisi? 🙂 No varmastikin toimisi ihan ok, sillä käytiinhän me siellä yhteisellä salilla pari vuotta ennen lapsiakin. Ja nyt kun lapset ovat sen verran isoja, että pystytään olemaan se tunti pari pois kotoa samaan aikaan. Täytyykin harkita! Hei kuulkaas, se olis pian viikon epämiellyttävin päivä takana 🙂

MAANANTAI-ILTATERKUIN,

alle


perjantai 04. syyskuun 2015

Sen pienen äänen hiljentäminen…

8

HELLUREI,

huh, eilinen synkistely syksystä on kuin muisto vain. Tosin viime päivien uutisotsikot ovat sitä luokkaa, että oli kesä tai syksy, niin vähemmästäkin mieli hieman apeutuu ja sitä vakavoituu miettimään, missä jamassa ollaan. Ihan koko ihmiskunta täällä maapallolla. Kuinka monella on paha olla. Oikeasti paha olla. Siinä oma tuskasteluni yhtäkkiä alkaneesta syksystä tuntuu kovin vähäpätöiseltä. Näinä hetkinä tuntuu niin pinnalliselta kirjoittaa hyväntuulista blogia…laittaa kuvia olkkarista illan hämyssä tai iltapalasta, jonka saa nauttia omassa kodissa rakkaiden läsnäollessa…kyllä te tiedätte ♥ 

Hei, varmasti moni teistä juoksua tai mitä tahansa kestävyysliikuntaa harrastavana tietää sen pienen äänen, joka kuiskailee välillä hiljentämään tahtia. Sen pikkuisen paholaisen, joka maanittelee vaihtamaan juoksun kävelyyn ja uskottelee, että et varmasti jaksa juosta loppuun asti. Ja kun annat periksi tuolle äänelle, voit kuulla sen ivallisen kjäh kjäh -naurun.

Jep, silloin neljä-viisi vuotta sitten kun löysin juoksuharrastuksen ihanuuden, tämä pieni kaveri oli mun seurana lenkeillä. Ihan kiva, että piti seuraa, mutta ilman sitäkin olisin pärjännyt. Joskus annoin äänelle periksi, toisinaan en. Sitten meni monta vuotta, että tuota ääntä ei kuulunut. Juoksu kulki. Pystyi keskittymään maisemista nauttimiseen ja vauhdin hurmaan. Mutta nyt taas kesäloman lipsuilujen jälkeen tuo pieni mairitteleva ääni on palannut mun juoksukaverikseni. Argh. Vaatii itsekuria olla noteeraamatta se.juoksu

Toissailtana lenkille lähtiessäni päätin, että minähän juoksen koko lenkin. Sanoi se pikkuinen olkapäällä istuva heppu mitä tahansa. Tein strategian ja se toimi. Jopa niissä määrin, että eilinenkin lenkki kulki ilman luovuttamisaikeita. Oikeastaan unohdin kokonaan ajatella luovuttamista, sillä keskityin muihin asioihin. Tässä lyhykäisyydessään ne asiat, jotka helpottavat ainakin omalla kohdallani tuon pienen Mr.luovuttajaäänen ignooraamista:

1. Kuuntele musiikkia ja laula hiljaa mukana (tai kuuntele edes sanoja)
– musta tuntuu, ettei se pikkukaiffari tykkää mun lauluäänestä ;), mutta sen lisäksi on hyvä saada ajatus jonnekin muualle. Kuin siihen, että koko ajan miettisi, että jaksanko mä nyt juosta vai en.

2. Jos siltä tuntuu, että ei jaksa, niin älä ainakaan vaihda kävelyyn vaan hidasta juoksutahtia
– ainakin itselläni on vaikea vaihtaa takaisin juoksuun, kun kerran kävelee

3. Tee välietappeja
– kun tuntuu ettet enää jaksaisi, niin aseta itsellesi tavoite, että ainakin sinne  paikkaan x (määränpää lenkkimatkan varrella) asti juoksen. Ja kun olet saavuttanut tuon määränpään voi olla, että tuo pahin väsy on mennyt ohi etkä edes muista, että piti vaihtaa kävelyyn.

4. Keskity hengittämiseen
– vie lisäksi ajatukset pois luovuttamisesta 🙂

PicMonkey Collagephotos

5. Leiki ”punaista autoa”
– jos juokset siis liikenteen parissa, bongaile punaisia autoja ja laske monta löydät
– jos juokset metsäreittiä, niin bongaa vaikka sinisiä tuulipuvun housuja ja ynnää ne yhteen

6. Juokse rutiineista poiketen normilenkki vastapäivään
– no mun kohdalla se tarkoitti juoksemista siihen suuntaan, missä on kaksi pitkää ylämäkeä (yleensä alamäkiä myöten juoksen), mutta maisemanvaihdos auttoi!

7. Muista, että fyysisesti varmasti jaksaisit juosta
– se on vain se henkinen puoli, joka meinaa väsähtää ja antaa periksi

8. Opettele nauttimaan myös mukavuusalueelta poistumisesta
– sen tiedostaminen, että juoksukunnon eteen täytyy tehdä töitä ja poistua sieltä mukavuusalueelta on saanut sen pienen äänen takaraivossa usein hiljenemään

9. Älä anna itsellesi vaihtoehtoja
– itse ainakin joudun välillä hokemaan, että juoksulenkille lähdin, joten kotiin asti juoksen 😀

PicMonkey Collage1photos

Näin jälkikäteen harmittaa hiukan se, että annoin sen hyvän juoksukunnon valua kevään ja kesän mittaan hukkaan. Toki kävin aina silloin tällöin juoksemassa, mutta kun oli mukamas niin kiire, ettei ehtinyt juoksemaan. Priorisointikysymys, sanon minä! Haaveissa on taas ne 1,5-2 tunnin lenkit, kun juoksu rullaa kuin itsestään. Nyt ei auta kuin pikkuhiljaa taas kasvattaa sitä peruskestävyyttä ja sitä myötä lisätä matkaa ja nopeutta. Joulukuulle on tavoitteena juosta tuo mun yks vakkarilenkki; 15 km ja 1,5 tuntia. Aika kova tavoite nykyisellä kunnolla, mutta mä pystyn siihen.

10. Luota itseesi
– koska muuten se pikku-ukkeli äänineen vie ylivallan

Siinä missä vielä pari vuotta sitten juoksin pysyäkseni hoikkana (tai päästäkseni biksukuntoon), on intressit vähän muuttuneet. Tänä päivänä juoksen, jotta pysyisin terveenä. Jotta voisin hyvin. Harvasta lajista saa sellaista endorfiinipiikkiä kuin juoksemisesta! Ja hei, vaikka mä kuulenkin välillä ääniä, niin ei syytä huoleen. Muuten on kyllä kaikki inkkarit kanootissa ja olo suhtkoht’ normaali 😀 Onko antaa lisävinkkejä, miten pitää motivaatio yllä koko juoksulenkin ajan? Tai vinkkejä siihen lähtemisen tuskaan? Siihen että saa juoksupöksyt jalkaan, lenkkarit jalkaan ja ulko-oven auki?

Nyt kohti viikon viimeistä neljää työtuntia ja illalla mökille! Fredagsmysit taitaa jäädä tältä illalta väliin, sillä meillä on rapujen keittoprojekti edessä. Huh, ei ole allekirjoittaneen lempipuuhaa… mutta jonkunhan sekin työ on tehtävä 🙂

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA,
NAUTITAAN ♥

alle

PS. viitaten eilen iltaiseen postaukseeni; syyssynkistelyyn auttaa jo sekin, että laittaa lämmöt päälle. Aamulla oli ihana herätä, kun ei tarvinnut ekana vetää collegehousuja ja collegetakkia päälle!


keskiviikko 26. elokuun 2015

Huono omatunto herkuttelusta?

20

HEIPPAHEI IHANAT,

siitäkin huolimatta, että saattaa kuulostaa jonkun korvaan tosi tylsältä, niin pakko sanoa, että ihanaa kun saatiin välillä tällainen harmaa sadepäivä! Sorry, mut mä nautin tästä 😀 Ihan oikeasti, mä olen tänään fiilistellyt tulevaa syksyä. Mielessäni kaivanut kynttilät, huovat, taljat sun muut esille. Käpertynyt sohvannurkkaan kuuntelemaan sadetta…ja ihan tosi, salaa haaveillut kausivaloista. Voi olla, että jos tuossa välissä ei olisi ollut ”helle”putkea, niin näin ei olisi. Tällä hetkellä sade tuntuu oikein hyvältä. Luontokin kiittää; silmään on pistänyt kuivuuden kellertämät lehtipuut teiden varsilla.0IMG_2203

Herkuttelu. Elämän yksi kohokohdista. Tunnenko siitä syyllisyyttä? En. Onko aina ollut näin? Ei. Eilen uutisia sivusilmällä kuunnellessani olin kuulevinani, että tehdyn tutkimuksen mukaan liki 50% meistä naisista soimaa itseään arjen herkuttelun takia. Tuntevat huonoa omatuntoa siitä, että ovat sortuneet herkkuihin. Voi miksi, miksi? Tulin jotenkin tästä uutisesta surulliseksi. En tiedä miksi. Täytyy myöntää, että mulla oli vielä pari vuotta sitten näin; pienikin lipsuminen arjen ruokavaliossa sai kuluttamaan lenkkaria urakalla. Podin huonoa omatuntoa Mäkkärin drive thru -kaistalle eksymisestä. Kuten olen aiemminkin todennut, niin sitä on vuosien saatossa tullut lempeämmäksi itsellensä. Siinä missä aiemmin herkuttelin viikolla jäisillä marjoilla, rahkoilla sun muilla ns. terveellisillä herkuilla, on nyt vaihtunut herkutteluun herkuilla. Jos siltä tuntuu. Jos tekee mieli jätskiä keskellä viikkoa, niin toki sen itselleni suon. Kunhan ei vedä övereitä. Kohtuus kaikessa ja uskonpa myös siihen, että mitä enemmän itseltään herkkuja kieltää, niin sitä enemmän niitä tekee mieli. Tosin herkuttoman tammikuun puolessa välissä huomasin, että totaalikieltäytyminen auttoi katkaisemaan joulun jälkeisen päälle jääneen mässyputken. Nyt kun palattiin takaisin arkeen, niin huomaan että terveellinen kotiruoka ja säännölliset ruoka-ajat ovat ne, jotka pitävät herkutteluhimon kurissa. Joten mä olen sitä mieltä, että niin kauan kuin herkuttelu ei ole ainoa tapa saada mielihyvää, niin se on ok. Myös viikolla. Useimmiten kuitenkin se on juoksulenkki se, josta saa enemmän kiksejä kuin suklaakakun palasesta. Harmillista oli kuulla, että tutkimuksen mukaan nämä liki 50% aikuisista naisista tuntee elämänlaatunsa kärsivän viikolla tapahtuvan herkuttelun ja siitä johtuvan morkkiksen myötä. Voi, elämä on aivan liian lyhyt tällaiseen. Elämästä kuuluu nauttia 🙂0IMG_2193

Muistaakseni oli samaiset uutiset, jossa puhuttiin lasten karkkipäivästä ja siitä, olisiko kuitenkin parempi sallia lapsille herkkuja myös viikolla kuin kieltää herkut viikolla kokonaan. Vaikea kysymys. Meillä on aiemmin ollut melko tiukat karkkipäivät (siis yksi karkkipäivä viikossa, kahdella tytöllä ;), mutta kesällä karkkipäivistä vähän lipsuttiin. Eilisissä uutisissa viitattiin myös siihen, kuinka paljon kiellot vaikuttavat negatiivisesti lapseen. Silti mä olen sitä mieltä, että rajansa kaikella. Ei ne lapset voi pellossa elää, vaan tarvitsevat joskus jopa niitä kieltoja ja rajoituksia. Auktoriteetin, joka opettaa mikä on oikein ja mikä väärin. Vanhemman, joka huolehtii terveysasioista, silloin kun lapsi on vielä niin pikkuinen ettei sitä itse osaa tehdä.

Lähti vähän sivuraiteille tuo alkuperäinen herkutteluaihe, mutta palataan taas ruotuun. Mulle herkuttelu makealla ei ole niin välttämätöntä, mutta hyvää suolaista herkkua kaipaan usein. Enkä nyt puhu pizzasta tai sipseistä. Vaan uusista ruokakokemuksista. Niistä ruoista, joita ei lasketa kotiruoaksi, mutta ei roskaruoaksikaan. Kävin eilen ystävän kanssa syömässä ja piipahdimme Nomuun, japanilaiseen ravintolaan Stockan takana. Lämpimät suositukset ko.paikalle. Aivan tajuttoman ihana miljöö ja ruoka oli kyllä taivaallista. Hetken aikaa tuo ihana aasialainen ystäväni epäili, että näinköhän saadaan hyvää japanilaista ruokaa, kun kokki näytti perisuomalaiselta 😉 Mutta hei, kun tuolta Aasiasta kotoisin oleva kaunokainen kehuu ruokaa autenttisen makuiseksi, niin believe you in me…sitä se olikin. Nams. Mulle, autoilijana herkullinen mocktail ja ystävälleni taivaallinen cocktail. Tuonne täytyy päästä uudemman kerran ja kameran kera. Tai no, olihan se kamerakin eilen mukana, mutta pieni rookievirhe; muistikortti oli jäänyt kiinni tietokoneeseen :p0IMG_2214

Eilisen herkutteluhetken jälkeen voin hyvillä mielin sanoa, että herkutelkaa hyvät ihmiset! Kohtuudella. Näin äitinä sitä tuntee niin paljon huonoa omatuntoa erilaisista asioista (ruuhkavuodet, läsnäolon puute, pyykkikasat sun muut), niin mun mielestä on ihan ok sallia itselleni pieni piristys arkeen ilman huonoa omatuntoa. Keksi kahvin kanssa tai pala suklaata. Tai hei jopa lasi punaista hyvän ruoan kanssa. Ei se kuulkaas maailmaa kaada 🙂  Vai mitä mieltä te olette, pilaako herkuttelu arkipäivän? Tuleeko helposti morkkis? Näine ajatuksine keskiviikkoiltaan. Nyt lasten kanssa iltaruokapuuhiin ja sitten lupasin, että leivotaan. Sadepäivän kunniaksi…tosin nyt jo aurinko pilkottaa! Ei ehkä kuvissa näkyvää suolaista suklaapiirakkaa, mutta jotain muuta suklaista…sitten kynttilät palamaan, villasukat jalkaan ja nauttimaan illasta, kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Ellei sitä pyykkikasaa ota huomioon. Tosin se varmasti odottaa laittajaansa huomiseenkin asti 😉

KESKIVIIKKOTERKUIN,

alle


Uudemmat »