HOLA CHICAS & CHICOS!

Sanoin, että en lomalla avaa konetta, ellei ole pakko. Tai jos tytöt ovat hereillä. Nyt ei ollut pakko ja tytsytkin ovat hereillä. Molemmat tosin tuijottavat päivän uintipuuhista väsyneinä omissa oloissaan ohjelmia. Joten sen suhteen oli pakko avata kone. Hetkeksi. Jotta saan välitettyä teille ja itselleni tänne muistojen päiväkirjaani tunnelmia. Tältä perjantailta, kun lämpömittari näyttää vielä +26 astetta näin kahdeksan jälkeen illalla. Kun parvekkeen avonaisesta ovesta kuuluu aterimien kilinää ja vaimeaa pianomusiikkia. Kun auringon suukot tuntuvat iholla päivän jälkeen.
Siitä lähtien, kun meidän iskän valkoisessa Hondassa kasettisoittimesta raikasi Lambada 1980-luvun ihan loppupuolella, olen ollut sitä mieltä, että minussa asuu sisällä pieni espanjalainen. Ainakin siinä suhteessa, että olen ollut aina jotenkin ”kallellaan” Espanjaan. Enkä vain sen takia, että 12-vuotiaana Alcudiassa, Mallorcalla äiskän kanssa reissatessamme rakastuin tulisesti paikalliseen baarimikkoon, Joséen, joka ikänsä puolesta taisi olla enemmän äidin ikäinen kuin minun. Ja joka ei koskaan saanut tietää rakkaudestani.

Rakkaudestani, joka pakotti juomaan litratolkulla Fantaa uusien ystävieni kanssa ilta toisensa jälkeen baaritiskillä notkuen. Kaksi ystävääni olivat myös lääpällään Joseen. Kotiin palattuamme vaihdoimme kirjeitä uusien ystävieni kanssa. Pääosin vaihdoimme kuulumisia Josésta. Joka luonnollisesti oli jäänyt sinne baaritiskin taakse. Koska muuta yhdistävää tekijää meillä ei uusien ystävieni kanssa ollut, niin aika nopsaa ystävyys lopahti. Sitä samaa tahtia kuin lopahti yhteinen rakkautemme Joséen.

Lukiossa aloin lukemaan koulun ohella espanjankieltä. Jotain hyötyä siitäkin, sillä yliopistoystäväni (terkkuja sinne V!) luona Madridissa käydessäni tuo ihana ystäväni menetti äänensä flunssan seurauksena. Jolloin minä sain toimia puhenaisena esimerkiksi ravintolassa ruokia tilatessamme. Hienosti suoriuduin. Sen yhden päivän ajan. Onneksi V:n ääni saatiin nopsaa takaisin.

Kun kuopuksemme täräytti kakkosluokan keväällä, että aikoo aloittaa espanjankielen eikä englantia ensimmäisenä vieraana kielenä olin hyvilläni. Hymyilin ja huudahdin, että siitä vaan! Mies tosin oli sitä mieltä, että ehdottomasti englanti. Onneksi ymmärsi myös pian, että enkku kakkoskielenä on ok. Tuosta pikkuisesta on ollut täälläkin jo apua kielensä kanssa. Milloin kantaa mulle uima-altaalla kokista, milloin kahvia. Uima-allasbaarin paikallisilta Joséilta ne itse tilaten. Onneksi rakkautta ei ole ainakaan vielä ollut ilmassa. Sen suhteen ei ole äitinsä tyttö 🙂

Vähän yli kaksi euroa maksanut valkoviini, oliivit, menorcalaiset juustot ja makkarat toimivat. Jopa näin illallisbuffetin jälkeen. Ihminen on oppivainen; siinä missä olen aiemmin ollut anti all inclusive -ihminen, joudun hieman pyörtämään mielipidettäni. Tämän hotellin AI toimii loistavasti. Ruoka on loistavaa. Niin loistavaa, että se saa kaipaamaan kuntosalia, joka tästä hotellista puuttuu.

Perjantaitunnelmilla aloitettiin reissupostaukset. Seuraavaksi ehkä luvassa kauniita maisemia tai sitten jotain muuta. Ihana loma ollut tähän asti, vaikka kotijuokkoja, mun miehiä, on kova ikävä ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA,

PS. nämä puolitoista päivää ollaan maattu altailla. Minä, ikuinen kirjakirjaihminen, olen jäänyt koukkuun äänikirjoihin. JoJo Myesin Kerro minulle jotain hyvää -kirjan katsoin leffana (ja itkin silmäni tomaatille). Seuraavan kirjan Jos olisit tässä, luin ihan muutama viikko sitten ja himoitsin lisää, sillä se jäi hyvään kohtaan. Nyt huomasin, että jatkoa sille löytyy englanninkielisen äänikirjan muodossa. Still Me saa itkemään ja nauramaan. Kuten edeltäjänsäkin. Iso suositus!