Moikkamoi!
Ja kuvaterkkuja mökiltä ja syksyisestä saaresta! 🙂 Tuolla Facebookin puolella sain kauniilta Hannalta kiitollisuushaasteen, jossa viitenä päivänä kuuluu kirjoittaa viisi asiaa, joista olla kiitollinen. Mulla se jäi ekan päivän jälkeen tuo haaste kesken, mutta helposti löytäisin joka tunnista tuon viisi asiaa, joista olla kiitollinen. Ei ole kaikille itsestäänselvyys saada viettää viikonloppu niiden rakkaiden kanssa. Niin, että pystyy nauttimaan ajasta ilman turhaa stressiä tai huolta huomisesta. Pystyä keskittymään läsnäoloon täydellisesti. Ei ole itsestäänselvyys, että pystyy luovimaan päivästä toiseen ilman lääkkeitä, terveenä. Sitäkään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, että pikkuisella kullannupulla on nuo toimivat pikkusormet, joilla tehdä palapeliä ja silmät, joilla katsoa äitiä hurmioituneena, kun on saanut palapelin tehtyä. Silmät, joilla nähdä ja korvat, joilla kuulla. Ylipäätään, että on nuo kaksi pikkuista rakkauspakkausta elämässä. Tai tuo maailman paras aviomies, lasteni isä. Itsestäänselvyytenä ei saa ottaa sitäkään, että mies pystyy kivuista huolimatta kiipeämään katolle ja putsaamaan rännit lehdistä. Vaikkei tällä hetkellä pitkää matkaa pysty edes kävelemään ilman kipulääkkeitä. Sitä kipua ei ymmärrä näin sivusta, joten kiitollinen olen, että saan elää kivutonta elämää.
Kiitollinen olen jälleen ihan jokaisesta hetkestä, jonka viikonloppuna tuolla mökillä koimme. Iltasaunasta, aamusaunasta, pitkistä yöunista, villasukista, sähköpattereista ja kynttilänvalosta. Superiloinen ja kiitollinen olen myös päätöksestä, jonka teimme; emme laita mökkiä vielä talviteloille ensi viikonloppuna, vaan nautimme siitä niin pitkään kuin voimme. Aina marraskuun ekaan viikonloppuun. Haikeus tältä mökkiviikonlopulta siirtyi pari viikonloppua eteenpäin. Kiitollinen olen siitä, että mies pääsee operaatioon, joka poistaa nuo kivut. Ollakin, että tuon toipilasajan varmastikin hypimme täällä kotona seinille molemmat 😉 Mutta siitä olen varsin kiitollinen myös, että minulla on mahdollisuus olla kotona sen pari viikkoa, kun minua täällä tarvitaan.
Kuinka usein sitä elää elämäänsä kiireessä päivästä toiseen luovien, huomaamatta oikeasti olla onnellinen niistä asioista, joita on. Ja siitä, kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi ovat. Välillä tulee niitä takapakkeja ja karikkoja, jotka keikuttavat laivaa, mutta ei meille niitä annettaisi, ellei niillä olisi joku tarkoitus. Niiden avulla jaksaa porskuttaa taas astetta kiitollisempana eteenpäin. En tiedä olenko väärässä väittäessäni, mutta nykyaikana vallitsee trendi, jonka mukaan tavoitellaan liikaa tähtiä taivaalta; ei nähdä elämää tässä ja nyt. Unohdetaan matkalla nauttia niistä pikkujutuista. Valitetaan pienistä. Valitetaan asioista, joille olisi tehtävissä jotain. Ei uskalleta ryhtyä muuttamaan epätyydyttäviä asioita elämässä, sillä se vaatii työtä. Ollaan ehkä laiskistuttu ja liian mukavuudenhaluisia. Toisaalta taas tämä tarkoittaa sitä, että ollaan vähään ehkä tyytyväisiäkin. Ei aina tarvitsekaan tavoitella kuuta taivaalta, pääasia että on kiitollinen ja onnellinen elämäänsä sellaisena kuin se on.
Tällaisin ajatuksin tämän sunnuntain syvälliset 🙂 Ai niin ja hei, yksi asia josta olen superkiitollinen olette te ihanat lukijat. Eilen taas hätyyteltiin blogin katselukertojen ennätyksiä. Kiitos ihan jokaiselle, olen kiitollinen teistä ♥
Suloisin sunnuntaiterkuin,
