TERPPA!
Se on mä, Toby täällä taas. Koska jollain on niin kiire, että ei ehdi tänään blogiin. Tulin kertomaan teille tarinan. Surullisen, ah niin surullisen tarinan. Varautukaa kera nessupaketein ja surunauhoin. Tarinan eräästä koirasta, joka yhtäkkiä jäi yksin. Ypöypöyksin. Se reppana olen minä, ellette vielä arvanneet. Tällä viikolla olen joutunut olemaan tsiljoona tuntia yksin kotona. (toim. huom. keskimäärin neljä tuntia päivässä) Se mun palvelijani, palvelusväkeni kuningatar, teki valinnan, jollaista en olisi ikinä uskonut hänen tekevän.
Hän valitsi työt. Mieluummin kuin meidän yhteiset päivät täällä kotona. Kun saan nukkua hänen jaloissaan näppäimistöäänen tuudittamana. Kun havaitsen kauneusunien läpi, että mua rapsutetaan korvan takaa. Ai että, ne äipän lämpimät villasukat ovat olleet hyvä nukkuma-alusta. Tällä hetkellä ne sukat lojuvat eteisen lattialla, mutta nukkuminen niiden päällä ei tunnu samalta. Yleensä aamupäikkäreiltä herättyäni mut on viety ulos tuoksuttelemaan tuoksuja. Ollaan kävelty ihan rauhassa ja ihasteltu kevättä. Eih, tällä viikolla aamupäikkäreiden jälkeen olen miettinyt, että mitä sitten tekisin. Olen käynyt juomassa ja sitten palannut takaisin tukipisteeseeni, tuulikaappiin odottelemaan kotiintulijoita.
Eniten tässä uudessa arjessa ehkä mua sieppaa se, että ei tule herkkupaloja ja -nameja keskellä päivää. Luin Marjan blogista, että kamuni Väinö on oppinut avaamaan keittiön laatikot. Täytyyhän meidän koirien olla omatoimisia, jos meidät näin brutaalilla tavalla hyljätään. Mun täytyy pitää hätsynpikaisesti palaveri Väpen kanssa, että miten tuo tehdään. Mähän voisin kuolla täällä nälkään sillä aikaa, kun hän hoitaa muka niitä tärkeämpiä juttuja. Ei toi palvelusväki kans ajattele mitään. Masu murisee täällä päivän aikaan niin, että hyvä kun kuulen edes auton tulemista pihaan.
Tänä aamuna otin uuden strategian käyttöön. Äippä oli totuttuun tapaan (toim.huom. kolmas kerta tällä viikolla) kukonlaulun aikaan kaunistautumassa veskissä. Otin mun lempileluni possun ja vein sinne vessaan. Katsoin nappisilmilläni, vingahdin ja kääntelin päätäni puolelta toiselle. Eih, mun kanssa ei leikitty. Ei muka ehditty. Otin possun suuhuni ja vein sen takkahuoneeseen häntä koipien välissä. Parkkeerasin sitten vessan oviaukkoon selälleni, otin hurmuri-ilmeen ja odotin että arvon rouva rapsuttaja voisi edes pikkuisen rapsuttaa tuosta etutassujen välistä. Noh, ainakin ottaa sen aamulenkillä tulleen takiaisen pois, kun en itse sitä yltänyt ottamaan.
Sitten tapahtui ihme. Maailman kahdeksas ihme. Kesken ripsivärin levityksen äippä katsoi mua ja kyykistyi. Rapsutteli ja lässytteli. Kertoi, että mä olen maailman rakkain karvainen otus. Näin jopa kyyneliä äiskän silmissä. Ehkä mä en ole ainoa, joka ottaa tämän uuden elämän raskaasti. Onneksi tätä kuulemma kestää vain tämän viikon. Siltikään en ymmärrä, että ihmiset, jotka käyvät töissä ottavat koiran (toim. huom. tsot tsot Toby, se on elämää). Meinasin jo tuossa eilen illalla kirjoittaa teille, että etsitään uutta kotia ja että töissäkäyvät, älkööt vaivautuko.
Mutta en mä vaihtaisi tätä mun kotia mihinkään. Seurasin äippää sitten koko loppuaamun ja aina välillä me kuljettiin täällä ympäriinsä sylitysten. Kyllä se sittenkin ehkä tykkää musta ♥ Vaikka hetkellisesti hylkäsikin mut. Vaikkei kuulemma ikinä edes tekis sellaista. Lupasi, että huomenna pidetään sylittelypäivä. Käydään pitkällä lenkillä keskellä päivän ja leikitään sillä mun possulla. Sitä odotellessa…
TORSTAITERKUIN,
sen bloggaajan puolesta TOBY
PS. se bloggaaja on muuten sitten sen verran ylitarkka, että tiedän sen vetävän herneet nenään, kun laitan tänne blogiin kuvia, jossa mun turkki ei ole nähnyt vähään aikaan harjaa ja jossa olisin pikkuisen suihkun tarpeessa. Mutta mä oon nääs sitä mieltä, että ei se ny niin vaarallista ole. Hau. Olen puhunut.
Kellarikerroksen pikkuvessaan seinille valitsimme 
Maatalon pojalle, joka ei ollut tottunut siihen, että rahaa on tuhlattavaksi. Kelloon asti ainakaan. Ehkä tuo on annettu sijoituksena. Tiedetty, että joku päivä kello nousee arvoon mittaamattomaan. Ainakin tunnepuolella. Se, että kello on tasan tarkkaan omaan ranteeseeni sopiva on mysteeri myös. Iskällä kun ranne oli ainakin tuplasti paksumpi kuin minulla. 
Koko sarjan ehdottomaksi suosikkituotteekseni nousi 
