lauantai 31. elokuun 2019

Rakkausjuttuja

MOIKKAMOI!

Kuten viime aikaisista teksteistä olette ehkä huomanneet, niin täällä ollaan vahvasti taas kiinni siinä siirappisessa ja hunajaisessa kuplassa. Siinä, missä katsotaan maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Ja hyvä niin, sivusilmällä kun kuitenkin tulee vilkuiltua niitä realiteettejakin. Rekisteröityä ne jonnekin tuonne syövereihin ja reagoitua mikäli tarve niin vaatii.

Viime aikoina olen monista blogeista lukenut parisuhteen kantavista voimista ja tiedän, että olen aiemminkin täällä niitä väläyttänyt meidän kohdalta. Silti saan tasaisin väliajoin kyselyä näistä jutuista. Viimeksi eilen IG:n puolella moni kyseli, miten ollaan aina niin onnellisen oloisia ja näköisiä. Se lämmitti mieltä, kiitos♥ Mitä pidemmäksi suhteessa mennään ja mitä enemmän ulkopuoliset tekijät muuttuvat, niin tottakai sitä mukaa ne suhdetta ylläpitävät asiatkin muuttavat vähän muotoaan. Jotkut suhdetta kannattelevat perusasiat, pyhäkolminaisuus eli rakkaus, luottamus ja kunnioitus ovat tottakai siellä taustalla koko ajan. Ja se tahto, josta ollaan puhuttu myös muutamaan otteeseen.

Meillä tuon pyhän kolminaisuuden palettia ei ole onneksi tarvinnut kyseenalaistaa, mutta kokemusta on myös siitä, kuinka vaikeaa suhdetta on ylläpitää, jos perustasta yksikin osa on saanut särön. Ehkäpä juuri siksi suhde ei kantanut, sillä vaikka annan anteeksi, niin en unohda. Perustat pitää olla kunnossa, jotta talo pysyy kasassa.

Ehkä juuri senkin takia tämä 17 vuoden matka on ollut niin helppo. On saanut mennä virran mukana, luottavaisena.

Yhdessä tekeminen on aina ollut meille tärkeää, perheenä. Mutta myös meidän aikuisten kesken. Koska koetaan, että se on meidän parisuhde, mikä pitää perheen kasassa. Jos meidän parisuhde repeilee, niin perhe kärsii. Siinä missä aiemmin yhdessä tekeminen oli maitokaupassa pyörähtämistä vartissa, sillä aikaa kun mummu oli lasten kanssa, on yhtäkkiä meille siunaantunut vaikka kuinka paljon aikaa. Yhteistä aikaa, mutta myös omaa aikaa. Voisin kuvitella, että jos se pyhä kolminaisuus yhdistettynä tahtoon ei olisi tässä elämänvaiheessa kunnossa, niin helposti jatkaisi omilla teillään tekemistä. Niitä läpsystä vaihtoja, vaikkei tarvetta sellaisille edes olisi.

Viikolla yhtenä iltana sain miehen ensimmäistä kertaa 17 vuoteen sauvakävelylenkille. Ei kun anteeksi, ei me sauvakävelylenkillä oltu, sillä se kuulostaa (kuulemma) jotenkin niin kalkkisten jutuilta. Vaan oltiin vetämässä ylämäkivetoja sauvat kädessä ja samalla reippaasti kävellen. Aivan eri asia, eikö? 😉 Tuon reilun tunteroisen aikana tuli myös juteltua paljon. Lähinnä siitä, kuinka huippua on, kun meillä on nykyään ei vain yksi, vaan monta yhteistä harrastusta.

Ennen lapsia käytiin salilla ja spinningissä yhdessä. Tässä välissä oli joku kymmenisen vuotta, että yhteiset harrastukset sai laskettua yhdellä sormella. Mikä on ihan luonnollista, sillä aika aikaansa kutakin. Nyt kun lapset ovat jo siinä iässä, että pärjäävät hienosti kotona keskenään, ollaan miehen kanssa päästy golfkentälle, hiihtolenkeille, rappustreeneihin ja hei sinne ylämäkivetosauvakävelylenkille 😀 Siinä samalla, kun urheilu saa endorfiinit jylläämään, on tullut mahdottoman hyvä mieli yhdessä tekemisestä. Poikkeuksetta aina on tullut juteltuakin paljon treenien aikana. ID

Eilen meidän tiimin tiiminvetäjät (eli mä ja se ylämäkivetosauvakävelylenkkeilijä) pääsivät treffeille. Syömään ja kuuntelemaan musiikkia. Oltiin ajoissa kotona ja taas puhuttiin, että ehkä pitäisi käydä useammin. Mutta toisaalta puhuttiin taas sitäkin, että ne parhaimmat treffit on ehkä kotisohvalla koukuttavan sarjan äärellä. Me ei olla koskaan tarvittu viikonlopputreffejä Pariisissa (vaikka been there done that), vaan ihan ne pienet jutut riittävät. Unisex tuulipuvuissa sauvakävelylenkit, esimerkiksi. Sitten joskus 

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,


keskiviikko 28. elokuun 2019

Me ollaan tiimi ♥

ILTAA IHANAT!

Vajaan parin tunnin päikkärit töiden jälkeen tuntuivat siihen saumaan hyvältä. Mutta voin sanoa, että uni ei tule ihan heti silmään tänä yönä! Kiitos muuten ihan hirmuisen paljon viesteistänne ja kommenteistanne koskien opiskelujani. Innolla odotan jo syyskuussa alkavia luentoja ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Ja hei kyllä, ihan varmasti pääsette kuulemaan opinnoista lisää syksyn ja talven kuluessa 🙂

Jos syksyn uudet tuulet tuovat elämään uutta ja ihanaa, niin vastaavasti elämästä löytyy onneksi myös sitä tuttua, turvallista ja ihanaa. Mä tiedän, että olen ehkä muutaman kerran aiemminkin kertonut, kuinka paljon voimaa mä saan meidän perheestä. Yhdessä tekemisestä. Ja vastaavasti yhdessä tekemättömyydestä. Niistä hetkistä, kun koetaan jotain aivan uutta koko perheellä. Nähdään uutta ja ihmeellistä. Seisotaan Malibun laiturilla katsomassa surffareita ja kun äänettömät katseet paljastavat sen että ilman tuota ympärillä olevaa tiimiä kokemus ei olisi niin koskettava. Jaettu ilo on paras ilo.

Tai niistä hetkistä, kun palataan vanhaan, mutta silti ihmeelliseen.

Niistä hetkistä, kun koetaan pureva pakkastuuli Pyhätunturin laella ja päätetään mennä ihan alkajaisiksi Tsokkaan vohvelille ja kaakaolle. Niin kuin ollaan tehty jo kahdeksana vuotena joka talvi. Rutiinit ja tutut kaavat, rakkaat paikat ja vaivattomuus ovat meidän tiimille helppoja nakkeja. Mutta kaiken uudenkin kokeminen tällä porukalla menee yleensä tosi vaivattomasti ja luontevasti. Janotaan kaikki nähdä ja kokea uutta. Ja lopulta kaikille rakkain paikka on oma koti. Jos jotain uudet kokemukset pelottaa tai jännittää, niin muut tukevat. Jos joku innostuu enemmän kuin muut, niin ihan varmasti kohta ollaan kaikki into piukalla.

Ollaan aina tehty perheenä paljon, mutta tekeminen on vuosien varrella lasten kasvaessa tottakai muuttunut. Tänä päivänä meidän perheen yhteinen harrastus on ruoanlaitto. Viikonloppuna mökillä tehtiin pitkästä aikaa itse sushia. Jokainen sai täyttää ja rullata oman sushinsa mieleisekseen (ja ihan ok noista tuli vaikka riisi puuroutui…ei ollut oikein huuhteluvettä saaressa riittämiin ;). Syötiin yhdessä ja juteltiin. Siivottiin keittiön pöytä ja otettiin korttimatsi. Pysähdyin siihen hetkeen ja mietin, kuinka onnekas olen perheestäni.

Me ollaan välillä kuljettu elämän mankelista läpi. Menty sinne tiiminä ja tultu tiiminä ulos. Entistä vahvempana tiiminä. Tiimityöskentely vaatii välillä joustoa ja sovittelua, mutta loppujen lopuksi puhalletaan kaikki yhteen hiileen. Pidetään huoli toisistamme ja kasvetaan yhdessä.

Olen viimeisen parin päivän aikana törmännyt kolme kertaa lapseen, joka on istunut alakuloisen näköisenä illalla kadulla. Silloin kun ehkä olisi pitänyt olla jo oman perheen luona kotona. Yksi reppunsa päällä, toinen pikkuautojensa kanssa. Kolmas ei itse asiassa istunut, vaan nojasi kaupungilla yhden rakennuksen seinään pää alhaalla. Kaikkiin yritin ottaa kontaktia, mutta kukaan ei katsonut silmiin. Olemuksista paistoi kuitenkin  joku sellainen, joka jäi vaivaamaan. Toivottavasti nyt kun arki on astunut kuvioihin, muistaisimme että vaikka työt ovat viedä mennessään ja niitä on mukava paiskia, niin siellä jossain kenties on se oma pikkutiimiläinen, joka myös tarvitsee meitä. En tiedä oliko näiden kolmen lapsen kohdalla näin…voihan olla, että ei todellakaan ole. Toivon, ettei ole.

Itse ainakin päätin ottaa erääksi arjen mantraksi taas sen läsnäolon kotona. Lapsuus on niin häviävän pieni aika, joka humahtaa yhtäkkiä tuosta vain mennessään. Silloin luodaan se side niiden tiimiläisten kesken. Se side, joka kantaa loppuelämän ♥

KAUNIITA UNIA, OMIEN TIIMILÄISTEN KUVIA,

 


lauantai 24. elokuun 2019

Pullantuoksuinen äiti

ILTAA IHANAT!

Kuulkaas, näyttää ihan heinäkuun helleillalta, kun katsoo ruokatilan ikkunasta ulos järvelle. Tuuli on tyyntynyt ja järvenpinta hohkaa oranssina. Varvikko alkaa olemaan jo ruskan väreissä, mutta muuten ilmassa on vahvasti kesää.

Tänä aamuna puolet perheestä heräsi kaktus kurkussa ja yksi on viettänyt yöppärissä koko päivän. Hän, jolla ei ole edes ollut kaktusta kurkussa. Sille yhdelle kipuiselle ollaan keitelty kuumaa kaakaota pitkin päivää. Yhdessä tuumin tuumattiin, kuinka hyvä on nyt olla täällä mökillä äiskän ja iskän kanssa. Eikä kaupungissa kaverilla, niin kuin eilen vielä suunnittelivat.

Vaikka nuo lapset ovat jo niin isoja, niin ovat kuitenkin vielä omalla tavallaan kovin pieniä. Sellaisia, että kampeavat ihan kylkeen kiinni. Varsinkin se yöppäripöksyinen. Haluaa vielä välillä syliinkin, mikä on niin kovin ihanaa. 

En ole koskaan ollut sellainen perinteinen pullantuoksuinen äiti. Joskus muinoin arastelin sanoa ääneen, että mieluusti lähdin tekemään osa-aikaista viikkoa töihin kuopuksen ollessa kymmenen kuukautta. Tytöt saivat tuolloin laatuaikaa mummujen kanssa, jotka tulivat meille heitä hoitamaan. Itse olin niinä kahtena kotiäitipäivänä viikossa paljon parempi äiti, kun olin saanut välissä tehdä aikuisten juttuja. Olla töissä.

Silloin kun lasten kanssa kotona olin, nautin toki täysin rinnoin hiekkalaatikon reunalla istumisesta. Käytiin muskarit ja seurakunnan kerhot. Leikkitreffeillä kavereilla. Muovailtiin, askarreltiin ja lätsyteltiin lätäköissä kumppareilla. Leivottiin perjantaisin pullaa ja antauduin täysin olemaan se pullantuoksuinen äiti.

Niin kuin tänäänkin. Sillä erotuksella, että tänään mun leivontakamuina oli kaksi auttavaa kättä. Taikinaa eksyi suuhun siinä missä silloin reilut kymmenen vuotta sittenkin, mutta enää taikinaa ei puristellu ne pikkuiset pulleat kuolasta kosteat sormet 🙂 ID

Mökkikuplassa on hyvä olla. Kaupungissa kaikki suhaavat usein omilla teillään. Lapsilla on tärkeämpää tekemistä kuin meidän vanhempien kanssa hengailu. Mikä on täysin ymmärrettävää ja ihanaa! Sen takia nautin vielä tästä pullantuoksuisesta äitiydestä siihen asti, kun auto kaartaa huomenna kotipihaan. Sitten olen taas viikon se ehkä vähän nolokin äiti. Se joka pakottaa tulemaan ajoissa kotiin ja kyselee onko läksyt tehty.

Se, joka onneksi vielä illalla saa peitellä nukkumaan ja suikata poskelle hyvänyön suukon 

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


tiistai 20. elokuun 2019

I beg your pardon…

…I never promised you a rose garden 

HEI IHANAT!

Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Heh, tyypillinen vastaus. Mutta kun kuuluu hyvää, niin kuuluu hyvää. Tänään on pitkästä aikaa kotitoimistopäivä, ensimmäinen ja viimeinen taas pitkään aikaan. Sen kunniaksi laitettiin aamulla kampaaja-Kristan kanssa tyveen vähän tummempaa. Tervetuloa syksy!

Tulin tänään juttelemaan teidän kanssa vähän odotuksista, pettymyksistä ja niistä vanhemmuuden kasvupaikoista. Niistä, kun huomaa lapsensakin elävän vaikeaa kasvunvaihetta. Sitä sellaista, joka on pakko kokea. Jota ilman elämä ei muokkautuisi sellaiseksi kuin se on. Vaihetta, joka tekee juurikin tuosta kullannupusta hänet, mikä hän on.

Monesti sitä vanhempana tuntee riittämättömyyttä. Kyseenalaistaa omat metodinsa ja harmittelee jälkeenpäin, kun ei antanut jossain jutussa periksi. Ehkä kompensoi myöhemmässä vaiheessa sitä, kun huomaa olleensa vähän tiukka. Tai ei edes tiukka, vaan rationaalinen.

Miten opettaa lapselle se, että kaikkea ei voi saada? Miten opettaa lapselle se, että pettymyksetkin kuuluvat elämään? Ilot ovat ihana ja iso osa elämää, mutta itse olen jollain karulla tapaa sitä mieltä, että pettymysten sietäminen opettaa elämästä vielä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että lasta ei voi hemmotella pilalle. Niin kauan kuin lapsi tietää, että kaikkea ei voi saada.

Tunnen, että siinä missä meidän vanhempien velvollisuus (ja suuren suuri etuoikeus) on antaa lapselle rakkautta, on meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä myös tuottaa lapselle pettymyksiä. Auttaa häntä selviytymään pettymyksistä ja iloita yhdessä, kun huomataan että hei – elämä jatkuu taas ihan mukavana. Niin kovin tärkeä taito elämää ajatellen.

Eilen golfpallo ei lähtenyt oikein toivottuun suuntaan kummallakaan tytöllä. Alahuulen mutristelua, jalan polkemista ja jupinaa. Onneksi oli sellainen kierros, että itsellänikään ei lyönti välillä osunut edes palloon(!). Vertailin tuossa omaa suhtautumistani pettymyksiin lasten suhtautumiseen omiin pettymyksiinsä. Ehkä se on se kuuluisa itsehillintä, joka meillä aikuisilla auttaa selviämään pettymyksistä. Lapsillahan vissiin tuota hillintää ei ole. Jostain muistan lukeneeni sen kehittyvän vasta parikymppisenä lopullisesti. Näytin siinä mallia lapsille, että ei hätä ole tämännäköinen. Nautitaan kävelystä ja kauniista elokuisesta illasta. Nostetaan pallot ja jatketaan seuraavalla reiällä.

Me vanhemmat olemme lastemme paras esimerkki. Lapset peilaavat käytöstään hyvin paljon meidän vanhempien käytökseen. Hyvin pian he huomaavat, että emme mekään paisko ovia, kun petymme. Emme päästele ärräpäitä suodattamatta. Tai lasten kuullen ainakaan 😉 Pettymykset ovat iso osa elämää ja tällä iällä voin sanoa oppineeni elämästä eniten juurikin pettymysten ansiosta.

I beg your pardon, I never promised you a rose garden soi Chevy Vanin kajareista keskellä Kanadan preeriaa eräänä elokuisena iltana. 17-vuotias Maria istui takapenkillä ja tirautti pari kyyneltä. Pettymys oli käsin kosketeltava. Mitä minä kaupunkilaistyttö tekisin parin sadan asukkaan kylässä. Farmilla, jossa kuulemma lapset heräävät viikonloppuaamuisinkin kuudelta sadonkorjuuaikana hommiin. Ei tää ollut sitä, mitä odotin. Tuo oli yksi elämäni tärkeimmistä ja opettavaisimmista pettymyksistä. Pettymys, joka on näin jälkikäteen vaihtunut suurenmoiseen kiitollisuuteen – sain kokea jotain aivan uutta ja uskomatonta ♥ 

AURINKOISIN TIISTAITERKUIN,


torstai 08. elokuun 2019

Enkeleitä koulutielle ♥

HEIPPA IHANAT!

Sinne ne lähti. Toinen alakoulun vikalle ja toinen yläkoulun tokalle. Isoja tyttöjä jo, mutta silti haikeus iski silmäkulmaan katsoessani reput aamulla selkään heittäneitä. Reippaita rakkaita. Ei siitä ole kuin silmänräpäys, kun elettiin ensimmäisen luokan ensimmäistä päivää. Silloin jännitti. Niin meitä vanhempia kuin tuota vaaleanpunaisen koirarepun selkään laittanutta ekaluokkalaistakin. Jonka reppu oli aivan liian suuri pienen koululaisen kokoon nähden. Sitä toivoi sydämensä pohjasta, että toiselle tulisi mukava koulutaival. Ettei toinen joutuisi kiusatuksi ja ettei toinen koskaan kiusaisi muita. 

Sitä samaa toivon sydämestäni kaikille koulunsa aloittaville. Kenenkään ei kuuluisi pelätä kouluun menoa. Sydän särkyy heidän puolestaan, ketkä joutuvat välitunneilla viettämään aikaa ison koulurakennuksen suojissa. Toivoen olevansa näkymättömiä. Keiden kenties ainoa keskustelu käydään koulupäivän aikana opettajan kanssa. Ketkä toivovat, ettei kukaan kiinnitä heihin huomiota. Toisaalta toivovat hartaasti edes yhtä ystävällistä katsetta. Rohkaisevaa sanaa koulukavereilta.

Toivon, että jokaisella olisi mahdollisuus koulun jälkeen kikattaa kavereidensa kanssa koulun pihalla ennen kotiin lähtöä. Kävellä bestiksen kanssa käsi kädessä kotimatkalla. Ojanpenkoista aarteita poimien. Toivon, että jokainen pieni ja iso koululainen voisi kertoa silmät säihkyen illallispöydässä koulupäivästä. Siitä uudesta pojasta takapulpetissa, joka on kuulemma aivan höhlä. Sillain hyvällä tavalla. Josta kertominen saa posket hieman punastumaan.

Toivon, että autoilijat muistaisivat nuo pienet liikenteessä. Ajaisivat maltilla, puhelin pois käden ulottumattomista. Pysähtyisivät suojatien edessä ja antaisivat tilaa. Niin, että jokaisella olisi mahdollisuus turvalliseen koulutiehen. Toivon oikein paljon enkeleitä koulutielle ♥ 

Niin herkässä mielentilassa olin tänä aamuna, että unohdin tyystin ottaa perinteiset ekan koulunpäivän kuvat 🙂 Mennään siis parin vuoden takaisilla. Ihanaa, nyt tuntuu että arki lähti kunnolla käyntiin. Talo on hiljainen ja taustalta kuuluu vain kahvinkeittimen porina. Toivottavasti sielläkin otetaan arki vastaan ilolla. Levännein mielin ja uudella innolla!

TORSTAITERKUIN,