…I never promised you a rose garden ♥

HEI IHANAT!

Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Heh, tyypillinen vastaus. Mutta kun kuuluu hyvää, niin kuuluu hyvää. Tänään on pitkästä aikaa kotitoimistopäivä, ensimmäinen ja viimeinen taas pitkään aikaan. Sen kunniaksi laitettiin aamulla kampaaja-Kristan kanssa tyveen vähän tummempaa. Tervetuloa syksy!

Tulin tänään juttelemaan teidän kanssa vähän odotuksista, pettymyksistä ja niistä vanhemmuuden kasvupaikoista. Niistä, kun huomaa lapsensakin elävän vaikeaa kasvunvaihetta. Sitä sellaista, joka on pakko kokea. Jota ilman elämä ei muokkautuisi sellaiseksi kuin se on. Vaihetta, joka tekee juurikin tuosta kullannupusta hänet, mikä hän on.

Monesti sitä vanhempana tuntee riittämättömyyttä. Kyseenalaistaa omat metodinsa ja harmittelee jälkeenpäin, kun ei antanut jossain jutussa periksi. Ehkä kompensoi myöhemmässä vaiheessa sitä, kun huomaa olleensa vähän tiukka. Tai ei edes tiukka, vaan rationaalinen.

Miten opettaa lapselle se, että kaikkea ei voi saada? Miten opettaa lapselle se, että pettymyksetkin kuuluvat elämään? Ilot ovat ihana ja iso osa elämää, mutta itse olen jollain karulla tapaa sitä mieltä, että pettymysten sietäminen opettaa elämästä vielä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että lasta ei voi hemmotella pilalle. Niin kauan kuin lapsi tietää, että kaikkea ei voi saada.

Tunnen, että siinä missä meidän vanhempien velvollisuus (ja suuren suuri etuoikeus) on antaa lapselle rakkautta, on meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä myös tuottaa lapselle pettymyksiä. Auttaa häntä selviytymään pettymyksistä ja iloita yhdessä, kun huomataan että hei – elämä jatkuu taas ihan mukavana. Niin kovin tärkeä taito elämää ajatellen.

Eilen golfpallo ei lähtenyt oikein toivottuun suuntaan kummallakaan tytöllä. Alahuulen mutristelua, jalan polkemista ja jupinaa. Onneksi oli sellainen kierros, että itsellänikään ei lyönti välillä osunut edes palloon(!). Vertailin tuossa omaa suhtautumistani pettymyksiin lasten suhtautumiseen omiin pettymyksiinsä. Ehkä se on se kuuluisa itsehillintä, joka meillä aikuisilla auttaa selviämään pettymyksistä. Lapsillahan vissiin tuota hillintää ei ole. Jostain muistan lukeneeni sen kehittyvän vasta parikymppisenä lopullisesti. Näytin siinä mallia lapsille, että ei hätä ole tämännäköinen. Nautitaan kävelystä ja kauniista elokuisesta illasta. Nostetaan pallot ja jatketaan seuraavalla reiällä.

Me vanhemmat olemme lastemme paras esimerkki. Lapset peilaavat käytöstään hyvin paljon meidän vanhempien käytökseen. Hyvin pian he huomaavat, että emme mekään paisko ovia, kun petymme. Emme päästele ärräpäitä suodattamatta. Tai lasten kuullen ainakaan 😉 Pettymykset ovat iso osa elämää ja tällä iällä voin sanoa oppineeni elämästä eniten juurikin pettymysten ansiosta.

I beg your pardon, I never promised you a rose garden soi Chevy Vanin kajareista keskellä Kanadan preeriaa eräänä elokuisena iltana. 17-vuotias Maria istui takapenkillä ja tirautti pari kyyneltä. Pettymys oli käsin kosketeltava. Mitä minä kaupunkilaistyttö tekisin parin sadan asukkaan kylässä. Farmilla, jossa kuulemma lapset heräävät viikonloppuaamuisinkin kuudelta sadonkorjuuaikana hommiin. Ei tää ollut sitä, mitä odotin. Tuo oli yksi elämäni tärkeimmistä ja opettavaisimmista pettymyksistä. Pettymys, joka on näin jälkikäteen vaihtunut suurenmoiseen kiitollisuuteen – sain kokea jotain aivan uutta ja uskomatonta ♥ 

AURINKOISIN TIISTAITERKUIN,