HELLUREI!

Aluksi näytti siltä, että ukkospilvet jäävät tuonne kukkuloiden taakse, mutta niin vain pilvet pääsivät jostain raosta valtaamaan Massa & Cozzillen ilmatilan. Ukkosen ja rankkasateen onneksi jättivät sinne, mistä tulivatkin. Pieni ripsottelu tuossa hetki sitten oli, tehden ilmasta raikkaan. Eli oikein oiva hetki laittaa lomakuulumisia teille blogiin ennen iltaruokaa. Kiitos kaunis kaikista ihanista kommenteistanne ja viesteistänne; on niin kiva kuulla, että teitä kiinnostaa reissukuulumiset 🙂 Vastaan jokaiseen, kunhan ehdin. Viimeistään sunnuntaina kotoa käsin.

Tämän loman aikana olen tehnyt jälleen muutaman oivalluksen:

Nähtävyydet, joissa on massoittain turisteja, eivät ole minua varten

Ehkä osansa on silläkin, että kun mittari kieppuu neljässäkympissä, niin mikään nähtävyys ei ole minua varten 😉 Ainakaan isoissa kaupungeissa, asfaltin hohkassa. Silti olen suunnattoman kiitollinen, että sain nähdä Pisan kaltevan tornin, Sienan Piazza del Campon ja Firenzen Piazza del Duomon. Firenzeen pitää päästä vielä uudelleen, viikonloppumatkalle aikuisporukalla. Ihastuin sen pieniin katuihin ja tunnelmaan.

Pelkkä löhöloma ei ole minua varten

Siinä missä aiemmin makasin mieluusti 12 tuntia päivässä auringossa, kaipaan nykyään muutakin. Tällainen combo on just hyvä; osan päivästä altaalla ja osan tutustumassa paikkoihin. Tänään tuntui, että kroppa kaipaa hikitreeniä. Niin vedettiin kuusi kilometriä mennen tullen helteessä, ylämäkiä ja alamäkiä. Niin ihana tunne. Kaipaan aktiviteettiä, kaikella saralla. Toki vastapainona äänikirja ja x-asento. Kultainen keskitie tässäkin asiassa.

Lomalla on hyvä höllätä, kaikessa

En muista koska olisin syönyt näin paljon hiilareita. Vatsa pömpöttää ja iltaisin saa ihanasti unen päästä kiinni. Arjessa ei tule niin paljon syötyä pastaa tai leipää, mutta annas olla, kun kerrankin ollaan Italiassa: lasagnea, spagettia ja paahtoleipää kuluu. Ja hei tiedättekö, että jopa sokerin välttelemisestä olen laistanut. Eihän kukaan voi näitä gelatoja vastustaa 🙂

Postauksen kuvat ovat Toscanan hiljaisesta helmestä Luccasta. Suosittelen tuota kohdetta kaikille rauhaa rakastaville. Muurien keskellä olevassa kaupunginosassa ei törmää juuri autoihin tai muihin turisteihin. Ihana paikka, jossa riittää nähtävää vielä seuraavalle visiitille. Kapeita kujia ja kivijalkamyymälöitä. Ystävällisiä, hymyileviä ihmisiä.

Nyt grilli kuumaksi ja hamppareiden tekoon; yhtenä oivalluksena voisi olla myös se, että perinteistä pidetään kiinni. Niin tänäänkin, 4th of Julyna. Nämä kaksi aikoinaan Amerikkaan lähtenyttä ja Amerikan yhdistämää pitää huolen siitä. Tai siitäkin. Meillä on miehet kunnostautuneet ruoanlaitossa lomalla ja omalle vastuulleni on lähinnä jäänyt seuranpitäminen ja tomaatin pilkkominen. Ei paha? 🙂 Lomailua kaikessa suhteessa ♥

TORSTAITERKKUSIN,

HEISSUN IHANAT!

En muista mitä etsin blogistani kolmen vuoden takaa, mutta jäin lukemaan kesäkuun 2016 postauksia. Hetken tunsin sen ahdistuksen tuolla syvällä sisällä. Sen, joka paheni joka askeleella, jonka Hatanpään Puistosairaalan parkkipaikalta kohti sairaalan ovia otin. Joka sai minut usein portaiden sijaan valitsemaan hissin. Vaikka kavuttavana olisi ollut vain yksi kerrosväli. Muistan millaisen äänen neurologisen osaston soittosummeri piti. Kuinka kauan matka ovilta äidin huoneeseen kesti. Muistan jopa sen näyn sairaalasängyssä. Korkeat poskipäät, posket lommolla. Langanlaihaksi riutuneet käsivarret ja syvälle silmäkuoppiin uponneet silmät, jotka tuijottivat, mutta eivät nähneet. Eivät tunteneet.
Tuossa vaiheessa sairautta oli selvää, että puhuttiin päivistä, maksimissaan viikosta. Kun oli edelliset puoli vuotta odottanut pelonsekaisin tuntein sairauden voittoa, ei osannut enää olla edes vihainen. Vain surullinen ja tietyllä tapaa sisimmässään helpottunut. Sellaisen taudin sairastaminen, josta ei parane, ei ole vaikeaa vain itse potilaalle, vaan myös lähipiirille. Uskon, että jossain tapauksissa vaikeampaa jopa lähipiirille. Lähtevän osa on usein helpompi.

Siellä ruutujen takana oli tuolloin lukijoita, jotka elivät samanlaista tuskaa. Sellaista elämänvaihetta, johon ei olisi ikinä uskonut joutuvansa. Sain ihan hurjan paljon lohtua ja voimaa teistä lukijoista. Ja se hetki, jota pelkäsin enemmän kuin ikinä maailmassa osoitti, että ihminen selviää yllättävän rankoista kokemuksista.

Nyt kun on kokenut kaksi tuollaista ”en tule ikinä selviämään” -hetkeä voin sanoa olevani vahvempi ihminen kuin ikinä. Olisinko tarvinnut näitä kokemuksia? En, mutta jos niistä jotain hyvää yrittää etsiä (niin kuin tapanani on kaikesta elämässä), niin sen olen oivaltanut että ihmisen aika on liian rajallinen siihen, että kinastelisi likaisista sukista lattialla, täyttämättä jääneestä tiskikoneesta tai valittaisi huonosta hiuspäivästä. Tuntisi kaunaa ja pikkumaisen itsekkäästi odottaisi ensin itse anteeksipyyntöä.

Tiettyjä hetkiä ei voi ennalta elää. Jotta elämä jatkuu, on ne kuitenkin hyväksyttävä osana elämää ja elettävä piinallisen tuskallisista minuuteista toiseen. Sumussa. Keskittyä hengittämiseen.  Kunnes yhtenä päivänä huomaa hymyilevänsä enemmän kuin itkevänsä. Huomaa sumun hälvenneen. Minä selvisin – niin selviät sinäkin ♥

TORSTAITERKKUSIN,