tiistai 27. elokuun 2019

Takaisin koulun penkille

HEIPSAN!

Tiedättekö mitä olen tänään miettinyt? Kyllä, pohdiskellut oikein olan takaa (niin kuin tapanani on). Sitä, että mistä tulee sanonta ”päätön kana”. Totesin tuossa eräälle ihmiselle, että olen nyt pari päivää tuuletellut menemään kuin päätön kana. Kunnes aloin miettimään, että mitä tuo sanonta oikeasti tarkoittaa. Näin itseni suhailemassa ilman päätä. Vaikka tietääkseni mulla on kyllä näiden parin päivän aikana ollut aivotkin messissä suurimman osan ajasta 😉

Monet teistä on kysellyt mun tulevista opinnoista. Parin vuoden sisään olen aivan hurahtanut positiiviseen psykologiaan. Etsinyt tieteellistä pohjaa sille, miksi mä olen useimman osan ajasta iloinen. Mikä tuo tässä määrin henkistä hyvinvointia ja onnellisuutta. Mikä on se juttu, minkä avulla olen selvinnyt elämän kahdesta erittäin isosta surusta (vanhempieni kuolemat) vahvempana kuin ikinä. Kiitollisempana kuin koskaan. Sillä en ole hetkeäkään uskonut, että onnellisuushypetykseni on amerikkalaislähtöistä perätöntä jargonia. Vaan se tulee suoraan sydämestä. Olen koko ajan tiennyt, että jotain elämässäni olen tehnyt oikein, ollakseni näin etuoikeutettu. Etuoikeutettu nauttimaan ihan niistä pienistäkin jutuista ja näkemään elämän positiiviset puolet.

Insta storiesin puolella seuraavat taisivatkin eilen huomata, että olin Joyllan ilmaisluennolla, joka käsitteli positiivista psykologiaa ja merkityksen voimaa. Miten sinne päädyin? Mä kerron. Viime viikolla eräänä iltana luin Tal Ben-Shararin Being Happy -kirjaa ja yhden kappaleen lopussa olevassa harjoituksessa pyydettiin miettimään niitä asioita, joita haluaisimme tehdä. Mutta joita syystä tai toisesta emme tee, sillä jostain syystä astuminen oman epämukavuusalueen ulkopuolelle juurikin sen asian suhteen pelottaa.
Olin juuri saanut luettua kyseisen kappaleen loppuun ja miettinyt, kuinka tietyssä määrin suuret ihmisjoukot ja niissä esiintyminen on itseäni jännittänyt. Vaikka sosiaalinen olenkin. Samalla sekunnilla sähköpostiini kilahti viesti, jossa Joyllalta oltiin yhteydessä ja kyseltiin, josko maanantaiselle ilmaisluennolle olisi halukkaita apureita. Ottamaan kuusisataapäistä yleisöä vastaan, jakamaan iloa ja olemaan apuna muutenkin tarvittaessa.

Ellen olisi juuri sattunut lukemaan tuota tärkeää kappaletta kirjasta, joka päättyi näin ”Look for additional opportunities to venture outside your comfort zone, ask for feedback and help.” olisin ajatellut, että vitsit miten kiva olisi olla avuksi. Mutta tuskin olisin uskaltanut nostaa kättä ylös ja tarjoutua. Niinpä laitoin sähköpostia takaisin, että mielelläni tulisin auttamaan. Ja samalla kuuntelemaan luentoa, joka oli jo loppuun buukattu. (Off topic, ihan mieletön luento olikin)

Ja tiedättekö, eilen yliopistolle päin kävellessäni en tuntenut oloani lainkaan jännittyneeksi. Vaan iloiseksi siitä, että sain olla avuksi. Kuusisataapäinen yleisö otettiin yhteistuumin vastaan ja olin tilaisuuden jälkeen täynnä energiaa. Kotiin tullessani puhuin kuin papupata. Innoissani. Kuopuksen enkun kokeisiin preppauksen jälkeen kävimme miehen kanssa vielä mäkivetoja ja porrastreeniä tekemässä. Ikinä ennen sykemittari ei ole näyttänyt voimavarojen olevan 64% nukkumaan mennessä. Uskon, että se a) kun saa auttaa ja b) ylittää itsensä menemällä pois mukavuusalueeltaan, on tietyllä tapaa hyvinkin palauttavaa. Oikein ajoitettuna ja oikeassa mielentilassa tehtynä.

Keväällä ja kesällä itseopiskelin positiivista psykologiaa lukemalla alan opuksia, kunnes päätin kesälomalla eräänä päivänä laiturin nokassa elämääni pohdittuani ilmoittautua Tampereen Kesäyliopiston kautta Joyllan järjestämään Positive Psychology Practioner -koulutukseen. Edelleen on hämärän peitossa se, millä ajalla tuon 20 opintopistettä sisältävän (eli noin 530 työtuntia puoleen vuoteen) kokonaisuuden suoritan. Mutta uskon, että sitä on tähän ikään mennessä oppinut priorisoimaan niin, että vapaata tilaa löytyy. Perhettä ja harrastuksia toki unohtamatta.

Se vähä, mitä olen aiheeseen tutustunut ennalta on saanut mut vakuuttumaan, että tämä on se mun juttu. Ja jos Suomessa olisi mahdollista suorittaa maisterintutkinto ko. aiheesta, niin en epäröisi hetkeäkään. Vaikka en kadu hetkeäkään kauppatieteiden maisterin tutkinnon suorittamista, niin silti se piinkova businessmaailma ei ole täysin minua varten.  Kuten ollaan vuosien varrella teidänkin kanssa juteltu. Se, mikä on minua varten on vielä hieman hämärän peitossa. Mutta tiedän, että jotenkin se mun kutsumus liittyy piinkovaan businessmaailmaankin. Ehkä siltä osin, että haluan murtaa perinteisen auktoritäärisen johtamistavan myyttejä. Kyseenalaistaa sen lainalaisuuksia ja antaa toisen näkökulman koko organisaation hyvinvointiin niin, että tuloksellisuus kasvaa sitä mukaa kuin työntekijöiden mielekkyys tehdä töitä kasvaa. Sillä tiedän, että parhaimmillaan työn tekeminen on ihanaa ja palkitsevaa. Kun osaa pitää balanssin sen ja vapaa-ajan suhteen.

Joten, takaisin koulun penkille. Siinä missä parikymppisenä tuli suoritettua KTM -tutkinto ilman sen kummoisempaa omistautumista tai mielenkiintoa asiaan (mielenkiintoa löytyi kyllä haalaribileisiin :D), on lähtötilanne nyt aivan eri. Janoan tietoa. Janoan tietää lisää. Enkä vähiten sen takia, että haluan oppia tuntemaan itseni. Miksi toimin niin kuin toimin. Mistä ammennan voimavarani. Mutta myös sen takia, että voisin olla avuksi muille. Blogin puolella jatkossakin onnellisuushömppää ja positiivista meininkiä. Pysykäähän kuulolla 🙂

TIISTAITERKUIN,

 

 


maanantai 26. elokuun 2019

Takaisin ruotuun: Mielen hyvinvointi & jaksaminen arjessa

HIPSHEI

ja niin polkaistiin uusi viikko käyntiin. Arkiviikko. Vieläkin, vaikka olen arjen suuri ystävä, tuo sana arki kalskahtaa korvaani jotenkin negatiivissävytteisesti. Ehkä sen takia, koska usein arki ja juhla laitetaan toistensa vastakohdaksi; on arkivaatteet ja sitten erikseen juhlavaatteet, esimerkiksi. Mulle henkilökohtaisesti arki on yhtä juhlaa. Enkä yhtään sano tätä amerikkailaishypettäen, vaan suoraan sydämestä. Sen tajuaminen, että arki on yhtä juhlaa, vei kauan. Ja maksoin siitä hinnan, jota en kyllä olisi suostunut maksamaan. Ei ollut vaihtoehtoja. Mutta se on ollut yksi merkittävimmistä oivalluksistani. Koska jos totta puhutaan, niin arkihan on sitä todellista elämää. Sitä mikä muodostaa 5/7 viikosta.

Sen takia kuulkaa arjesta olisi hyvä alkaa pikkuhiljaa tykkäämään, ellette sitten jo tykkää. Asiat eivät kuitenkaan ole tässäkään tapauksessa mustavalkoisia. Ei se arki aina itsellenikään juhlaa ole ollut. Mutta silloin kun ei herää aamulla norsu rinnan päällä muistaessaan teholla makaavan isänsä, joka taistelee hengestään tai herää aamulla ajatukseen, että voi kun saattohoidossa oleva äiti saisi pian helpotuksen kivuilleen, on arki juhlaa. Piste. Kaikki muu takkuaminen arjessa on itselleni pääosin asennekysymyksiä. Mutta silloin kun puhutaan traumasta, vakavasta sairaudesta tai läheisen menettämisestä, avioerosta, taloudellisesta ahdingosta tai omasta henkisen tasapainon epäbalanssista, niin arki ei ole juhlaa. Eikä sen kuulukaan olla. Silloin tallataan päivästä toiseen ja luotetaan, että vielä jonain päivänä arki on juhlaa. Pidetään kiinni niistä pienistä valonpilkahduksista, jotka auttavat jaksamaan arjessa. Ei anneta periksi.

Olen paljon pohtinut, että onko arjen ihanuuden arvostamisessakin loppupeleissä kyse kiitollisuudesta. Osaa olla kiitollinen niistä räät poskilla kirkuvista kurahaalarivesseleistä, joiden sormet ei sattumaltakaan suostu menemään oikeisiin väleihin hanskoissa. Joidenka kumpparit on väärissä jaloissa. Ainakin harjoittelevat pukemaan itse. Siitä miehestä, joka tyynen rauhallisena lukee aamun lehteä kahvikuppinsa kanssa, kun sinä hikoilet niiden huutavien naskaleiden kanssa ja koitat selviytyä ovesta ulos niin, ettet myöhästyisi varttia enempää töistä.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, niin kiitollisuus on todellakin avain arjen rakastamiseen. Jossain vaiheessa tein tietoista kiitollisuuspäiväkirjaa. Pääni sisällä. Iltaisin mietin viisi ihanaa asiaa kuluneesta päivästä, joista olla kiitollinen. Niinäkin päivänä, kun arki heitteli kapuloita rattaisiin, löysin helposti viisi asiaa.

Tämän esipuheen jälkeen on aika päästä itse asiaan 😉 Voi olla, että väännän jälleen rautalangasta, mutta aloitetaan ihan perusteista. Mun arjen mielekkyyden suurimpaa osaa, sitä mikä muodostaa perustan koko arjelle ja hyvinvoinnille arjessa, näyttelee tuo pyhä kolminaisuus: Lepo, liikunta ja ravinto. Terveellistä monipuolista ruokaa on helppo syödä, kun vain näkee vähän vaivaa. Myös liikkua ehtii, jos vain haluaa. Uniasiat on sellaisia, joilla on suurin merkitys omaan jaksamiseeni arjessa. Ja nehän on just niitä, joihin ei ihan suoraan pysty täysin vaikuttamaan. En voi sanoa itselleni illalla, että nonni, nukutaas sitten kahdeksan tuntia putkeen ja silleen, että syvän unen vaihe kestää tuosta vähintään kaksi tuntia.

Jos arki on liian hektistä, en ole syönyt terveellisesti tai päässyt liikkumaan, unenlaatuni kärsii välittömästi. Olen niitä ihmisiä, jotka stressaavat maailman asioita unissaan. Jos annan stressille vallan. Vuosien saatossa olen opetellut olemaan stressaamatta öisin. Mutta tiedän, miltä tuntuu valvoa ja murehtia. Se ei ole kivaa. Se vie pohjan seuraavalta päivältä välittömästi. Olokin on noiden öiden jälkeen apea, haluton ja kaikkea muuta kuin hyvinvoiva. Jotta mä saan hyvät yöunet tarvitsen päivittäin jonkun sortin liikuntaa. Lisäksi mun on mentävä ajoissa nukkumaan. Kympin maissa viimeistään on oltava sängyssä rauhoittumassa.

Nyt kun on peruspalikat kunnossa, niin sitten päästään niihin vinkkeihin, joilla ainakin itse saan arjesta nautintoa. Osalle nämä voivat olla ihan kertausta, mutta kirjoitan ne silti alas, koska niin paljon niistä on kyselty. Jälleen ensimmäisenä nostan tuon oman tuntini aamulla; me time alkaa tuntia aiemmin kuin muu perhe herää. Olen jäänyt niin koukkuun tuohon aamuhetkeeni, että siitä en luovu. Sain kyselyitä, että meditoinko arjessa. Tietoisesti en enää meditoi, mutta oli aika, kun otin kymmenen minuuttia tuosta tunnistani ja meditoin olohuoneen lattialla. Nykyään meditoin kahvikuppi kädessäni ulos tuijotellessani. Osaan pitää ajatukseni kasassa ja päästä hetkeksi aivan omaan maailmaan tuijotellessani ulos.

Pitkin päivää pyrin varastamaan niitä pieniä hetkiä, jolloin rauhoitun. Se voi olla liikennevaloissa tai ruuhkassa musiikkia/äänikirjaa kuunnellen. Tai töiden jälkeen sohvalla lepuuttaen. Illan viimeinen rauhoittuminen tapahtuu sängyssä. Ilman puhelinta, ilman telkkaria. Laitan silmät kiinni ja mietiskelen vain kivoja juttuja. Yleensä nukahdan tuosta samantien.

Arki on usein kiireistä, on harrastuskuskauksia ja vanhempain iltoja. Mutta silti olisi hyvä löytää joku omakin juttu. Tämän suhteen on välillä hyvä olla itsekäs. Vaikka kerran viikkoon tapahtuva oma harrastus, jolloin pääsee hetkeksi hengähtämään. Itselläni tämä oli lasten ollessa pieniä juoksu. Olin inhonnut juoksua koko elämäni, mutta niin vain koukutuin. Mies tuli työreissusta kotiin ja olin usein jo juoksubyysat päällä eteisessä odottamassa. Tunnin hikitreeni ja ah, äiti ei ollut enää väsynyt.

Joten oman jaksamisen ja mielen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että on se joku juttu, joka on sun omaa aikaa. Rakastan olla koko perheen kesken, mutta silti kaipaan omaa aikaa. Se on tärkeetä mun pääkopalleni. En väitä, että kaikki olisivat sellaisia, mutta mä olen. Senpä takia on hyvä tutustua itseesi, jos et ole sitä vielä tehnyt. Mitä sä kaipaat, jotta arki olisi mielekkäämpää. Olisiko joku helposti toteutettu asia, jonka avulla jaksaisit paremmin.

Miksi arki välillä tökkii? Mä huomaan, että jos vaikka loppuviikolle on edessä joku vähän sellainen inhottavampi homma; palaveri jota jännittää tai vaikka gynekäynti, niin helposti sitä alkuviikolla alkaa jo miettimään tuota. Ellei tietoisesti elä hetki kerrallaan ja ajattele, että ne nyt vain on asioita, jotka on pakko tehdä. Ei kantsi etukäteen stressata. Yleensä aamuisin things to do -listaa tehdessäni laitan kärkeen ne kaikista kenkuimmat hommat. Sellaiset, joiden tekemisen jälkeen olo on liki euforinen. Aikaan saadut jutut toimivat mulla hyvinä kannustimina arjessa. Sitä tietää tehneensä, jopa joskus ylittäneensä itsensä.

Jotta arjessa jaksaa ei kannata leikkiä superihmistä. Meillä kaikilla on rajalliset voimat. Pitää osata antaa itselleen lupa myös väsyä. Lupa levätä silloin kun on levon aika. Työhyvinvointi on tämän päivän kova sana ja enkä yhtään ihmettele; työ näyttelee erittäin suurta osaa arjesta. Sen takia on kaksi vaihtoehtoa (karrikoidusti): a) löytää sellainen mielekäs työ, joka motivoi tai b) pysyä nykyisessä ei niin motivoivassa työssä ja muuttaa omaa asennettaan niin, että löytää sen työn mielekkyyden uudelleen. Oman merkityksellisyyden työssään.

Arjessa jaksamiseen liittyy myös työuupumus, joka on erittäin vakavasti otettava asia. Jo senkin takia ennalta ehkäisevästi olisi hyvä kiinnittää erityistä huomiota arjessa jaksamiseen. Ja osata tarvittaessa himmata ajoissa. Ennen kuin asiat menevät liian pitkälle ja jaksaminen niin miinukselle, ettei omin avuin selviä pinnalle. Olen seurannut läheltä neljää työuupumusta. Yhdellä tuli sydänoireita työn kuormittavuuden takia. Todettiin infarktin menneen läpi. Yhdellä puhkesi vatsahaava, kahdesti. Kolmas meni totaalijumiin eikä saanut työpäivän aikana edes vastattua yhteen sähköpostiin. Neljäs sitkutteli niin pitkään, että kroppa sanoi poks ja on loppuelämän riippuvainen ulkopuolisesta lääkityksestä. Vaikka vaihtoikin työpaikkaa.

Elämänlaadun ja elämän pituuden kannalta arjessa jaksaminen ja hyvinvointi näyttelevät suuren suurta osaa. Stressi sairastuttaa, altistaa monelle sairaudelle ja tekee tuhojaan. Usein jo ennen kuin sitä ehtii puuttumaan peliin. Joten jos sulla on joku läheinen, jonka huomaat olevan vähän muissa maailmoissa. Sellaisessa putkessa, josta ei näy ulospääsyä. Ärtynyt, itkuinen ja väsynyt. Hajamielinen ja jotenkin taantunut. Ota hihasta kiinni ja kysy onko kaikki hyvin. Myönteisen vastauksen saadessasi, kysäise uudelleen. Olen huomannut, että usein uupumuksen kourissa oleva vähättelee uupumustaan. Ennen kuin tulee totaalistoppi. Sen takia tarkkailen ihmisiä omassa työssäni extrapaljon. Musta tuntuu, että mulle on kehittynyt sellaiset tuntosarvet asian suhteen. Näen, milloin on aika puhaltaa peli poikki.

Senpä takia arjessakin kysyn itseltäni välillä, että hei miten meillä menee 🙂 Käyn dialogia itseni kanssa ja teen toimintasuunnitelmia. Usein menee tosi hyvin, mutta sit kun saan vastaukseksi, että väsyttää, liikutan noita kahta jalkaani (jotka muuten tottelevat käskyjä yllättävän hyvin :D) ja rojahdan sohvalle. Laitan sähköpostit, whatsupit ja kaikki mediat äänettömälle. Yritän olla hetken zen. Jos hetki ei riitä, niin sitten pidemmän hetken. Itsestään huolehtiminen on tärkeintä maailmassa. Sitten kun voit itse hyvin, on sulla antaa paukkuja muiden hyvinvointiin.

MUISTAKAA PITÄÄ ITSESTÄNNE HUOLTA 

Täältä löytyy kaikki Takaisin ruotuun -postaussarjan jaksot. Vielä yksi jakso on tulematta; talous retuperältä ruotuun


torstai 22. elokuun 2019

Millainen minä olen?

HEIPSAN!

Mitä mieltä te olette luonneanalyyseistä? Mä rakastan tehdä luonnetestejä. Rakastan myös käydä psykologisissa testeissä. Ollakin, että viimeiseen kuuteentoista vuoteen jälkimmäisiä ei ole tullut tehtyä. Ei ole ollut tarvetta hakea työpaikkaa. Poikkeuksetta nuo aikoinaan käymäni psykologiset testit osuivat oikeaan. Mietin, että miten joku voi analysoida niin hyvin minut. Mun heikkoudet ja vahvuudet. Heijastettuna aina kyseiseen hakemaani pestiin.  Joku oikeasti pääsi mun pääni sisään noiden testien myötä.

Viime viikolla eräänä päivänä törmäsin netissä VIA Characterin ilmaiseen luonnetestiin, joka oli tottakai pakko tehdä. Sen avulla kartoitetaan ihmisten vahvuuksia ja luvataan paljon:

”When you discover your greatest strengths, you learn to use them to handle stress and life challenges,
become happier, and develop relationships with those who matter most to you.”

En nyt tiedä tarvitsinko testin tuloksia tähän tarkoitukseen, mutta vahvistuksen sain omalle mututuntumalleni siitä, että se on nimenomaan tuo kiitollisuus, joka ohjaa elämääni eniten. Hieman yllättynyt olin siitä, että ystävällisyys ei ollut kärkikahinoissa. Tosin ystävällisyys/kiltteyshän voi olla liiallisessa määrin tai väärissä kohdin kaikkea muuta kuin vahvuus. Itse pyrin katsomaan sitä vahvuutena, sillä tiedän että osaan tarvittaessa olla myös jämäkkä ja sanoa ei.

Kauneuden arvostus ja sen huomaaminen on minulle erittäin tärkeää. Lähinnä luonnossa. Huomaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ja ne tuovat erittäin paljon iloa. Aitous, ah aitous. Tuo minkä perään nykyään niin paljon varsinkin somemaailmassa huudellaan. En näe mitään syytä olla vilpillinen tai epäaito. Vilpittömyys taitaa kulkea geeneissäni siinä missä positiivisuuskin. Listasin alle kymmenen kärjen vahvuuksistani testitulosten pohjalta.

Gratitude
Being aware of and thankful for the good things that happen; taking time to express
thanks.
Curiosity
Taking an interest in ongoing experience for its own sake; finding subjects and topics
fascinating; exploring and discovering.
Fairness
Treating all people the same according to notions of fairness and justice; not letting
feelings bias decisions about others; giving everyone a fair chance.
Appreciation of Beauty & Excellence
Noticing and appreciating beauty, excellence, and/or skilled performance in various
domains of life, from nature to art to mathematics to science to everyday experience.
Honesty
Speaking the truth but more broadly presenting oneself in a genuine way and acting in
a sincere way; being without pretense; taking responsibility for one’s feelings and
actions.
Creativity
Thinking of novel and productive ways to conceptualize and do things; includes
artistic achievement but is not limited to it.
Social intelligence
Being aware of the motives/feelings of others and oneself; knowing what to do to fit
into different social situations; knowing what makes other people tick.
Hope
Expecting the best in the future and working to achieve it; believing that a good future
is something that can be brought about.
Zest
Approaching life with excitement and energy; not doing things halfway or
halfheartedly; living life as an adventure; feeling alive and activated.
Kindness
Doing favors and good deeds for others; helping them; taking care of them.

Jälkimmäisestä kympistä löytyi muunmuassa huumori (mikä on minulle erittäin tärkeää), rakkaus ja anteeksiantaminen. Seuraavaksi ajattelin etsiä testin, jossa kartoitetaan heikkouksia. Ettei nouse ihan hattuun 😉
Leikki sikseen. Tein myös Tunnista itsesi ®-persoonallisuustestin  Namasten sivuilla. Sain samat pisteet kahteen eri persoonallisuustyyppiin (kahteen jakautunut persoona? ;)); olen avulias huoltaja ja sopeutuva rauhanrakentaja. Nämä natsasivat kyllä täysin itseeni, myös osin nuo piirteet, missä persoonallisuustyyppi on huonoimmillaan. Tosin en koe olevani manipuloiva tai itsepäinen. Tunkeileva olen sen suhteen, että olen kamalan utelias. Mielestäni olen myös läsnä ja aikaansaava. Mutta joku perä näissä silti pitää olla, joten en mene ihan 100% vastaan väittämäänkään 😀

Avulias huoltaja

auttavainen * ystävällinen * sydämellinen * ihmisläheinen * empaattinen * kannustava * huolehtivainen * välittävä * palveleva * antelias * tunteikas * miellyttäjä * parantaja * hoivaava * rakastava * ymmärtäväinen * lämminhenkinen * tuttavallinen * neuvoja * tunnollinen * uhrautuvainen * toisia varten *

Parhaimmillaan: lämminhenkinen, huomaavainen ja avulias
Huonoimillaan: tunkeileva, uhrautuva ja manipuloiva

Sopeutuva rauharakentaja

sopuisa * hyväksyvä * rauhallinen * kärsivällinen * ymmärtäväinen * tasapainoinen
* diplomaattinen * avoin * tyyni * ystävällinen * sovinnollinen * leppoisa * mukautuva * hyväntahtoinen * vaatimaton * lempeä * kiltti * syrjäänvetäytyvä * itsensä unohtava * omasta rauhastaan nauttiva *

Parhaimmillaan: hyväksyvä, lempeä ja diplomaattinen
Huonoimmillaan: saamaton, poissaoleva ja itsepäinen

Tämä itseanalysointivaiheeni, joka alkoi pari vuotta sitten jatkuu edelleen. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Kuka minä haluan olla? Millainen minä haluan olla? Näihin olen etsinyt vastauksia ja hei nyt tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa olemaan oikeilla jäljillä. Nuorempana olin hyvin epävarma ja annoin muiden ohjailla toimintaani liiaksi. Nykyään olen opetellut itsevarmemmaksi ja tiedän, mikä on minulle hyväksi. Näiden vuosien aikana mukana on kulkenut punaisena lankana tietynlainen iloisuus ja positiivisuus, joka on pitänyt selkärankaa koossa silloinkin kun se on ollut vaarassa notkahtaa 

Tykkäättekste tehdä luonneanalyysejä ja psykologisia testejä?

TORSTAITERKUIN,

PS. huomen illalla vihdosta viimein luvassa fredagsmys-postausta! 🙂

 


keskiviikko 21. elokuun 2019

Miten ruokailutottumukseni ovat muuttuneet iän myötä? (& helppo arkiruoka)

MOIKKAMOI!

Aina päätän, että huomenna pidän välipäivän blogista ja sitten huomaan näin ruokatunnilla näpytteleväni postausta 😀 Koukuttavaa puuhaa? Yep. Päässä on miljoona postausideaa, jotka pitäisi saada paperille. Joku sellainen ajatusten puhtaaksi kirjoittava kone olisi toivomuslistalla.

Olen viime aikoina miettinyt sitä, miten ruokailutottumukseni ovat muuttuneet iän myötä. Tuntuu, että parikymppisenä sitä söi saadakseen energiaa. Big Maccejä kului kiitettävään tahtiin ja ruoka ei ollut niinkään nautinto. Se oli polttoaine, joka auttoi jaksamaan. Iltapalaksi valikoitui usein Makuunin irttareita. Eli en mäkään aina ole kuulkaa ollut se ruoalla myysseilevä ja kattauksiin panostava minä. Toki Makuunin irttarit usein kaadoin kippoon, jotta pussi ei rapisisi ;D

Se taisi olla mieheni tavattuani, kun aloin innostumaan todenteolla ruoanlaitosta, ruoan esillepanosta ja siitä mitä suustani alas laitan. Salaatit valtasivat ruokavaliotani ja aloimme käydä Tampereen Kauppahallissa lihaostoksilla. Kerran kuussa paistettiin oikein mureat naudan sisäfilepihvit ja tehtiin niille suussa sulava makea pippurikastike. Liekö tuon ruoan ansiosta, niin aloin tajuta myös sen, kuinka hyvä ja täyteläinen punaviini voi kruunata aterian. Ennen meistä kumpikaan ei ollut tykännyt viineistä lainkaan. Ei edes hän, joka oli asunut Ranskassa viinialueella.

Lasten syntymän myötä ruoanlaitto nousi taas uusiin ulottuvuuksiin. Kotona ollessani istutin lapset heti, kun mahdollista (6 kk iässä…?), syöttötuoliin keittiön työtason viereen. Annoin puukauhan käteen ja tein ruokaa toisten lyödessä kapustalla tahtia. Arkiruokien merkitys korostui tuossa vaiheessa. Ja olihan se miehellekin kiva tulla kotiin, kun ruoka oli valmiina. Illalla saatuamme lapset nukkumaan usein kokkasimme yhdessä vielä iltapalaa. Tai viikonloppuiltaisin vasta varsinaisen iltaruoan. Onni oli se, että lapset nukahtivat jo klo 19 maissa. Ruoasta ja ruokailusta tuli nautinto.

Tänä päivänä ruoka ja ruoanlaitto ovat rakkaita harrastuksiani. Asioita, joihin haluan panostaa. Myös kiireisinä päivinä. Siinä missä aiemmin mulla oli paha tapa plärätä kännykkää syödessäni (jos ei pöydässä ollut muita), olen oppinut nauttimaan ruokailusta ilman mitään muita virikkeitä. Ruoan maut tulevat paremmin esiin. Sitä keskittyy pureskelemaan. Keskittyy nauttimaan ruokahetkestä.

Nykyään osaan tulkita myös kroppaani ja sen tarpeita paljon paremmin kuin aiemmin. Tiedän, että päivällä mun ei kannata syödä kovin hiilaripitoista ateriaa tai liian paljon; työtehokkuus laskee samantien. Illalla voin kyllä nauttia lautasellisen pastaa ja silti virtaa riittää vaikka kuinka. Olen opetellut syömään välipaloja viime vuosina ja syön jotain noin kolmen tunnin välein. Verensokerin tasaisena pitäminen on jotenkin korostunut iän myötä.

Tyttöjen ollessa isompia on ihana huomata, että rakkaus ruokaan on periytynyt. Esikoinen sai ensimmäiseksi valinnaisaineekseen köksän ja toiseksi valinnaisaineekseen luovan köksän. Ja näiden parin viikon aikana noista on jo tullut suosikkiaineita. Kuopuskin sai valinnaisaineekseen tälle vuodelle master chefin, joka on ikäänkuin alakoululaisten köksä 🙂 Niin paljon kuin rakastankin ruoanlaittoa, niin kyllä välillä on ihana nauttia muiden tekemää ruokaa. Tänä iltana ruokana on pikkuisemman tekemää kanawokkia 

Eilen syötiin kaappien jämiä ja yleensä niistä syntyy parhaimmat ateriat. Kuten tämä nopea ja helppo tortellonivuoka! (saa valistaa ja kertoa, jos tietää mikä ero on tortellinilla ja tortellonilla :))

Tomaattinen tortellonivuoka

500 g juustotäytteisiä tortelloneja (tuorepastaa)
1 prk Dolmio Smooth Classico -tomaattikastiketta
1 valkosipulin kynsi pilkottuna
kirsikkatomaatteja puolitettuna
lehtipersiljaa silputtuna
1 pallo bufala di mozzarellaa
mustapippuria

-keitä tortelloneja muutama minuutti
-sekoita tortellonit, tomaattikastike, valkosipuli, tomaatit ja lehtipersilja uunivuoassa keskenään
-revi päälle mozzarellasuikaleita
-kierrä päälle muutama kierros mustapippurimyllystä
-paista uunin keskitasolla 200 asteessa noin 5-7 minuuttia ja nosta sitten grillivastuksen alle, kunnes mozzarella alkaa ruskistumaan

Kaapin jämistä löytyi myös ainekset salaattiin, joka ei sopinut makumaailmaltaan sitten lainkaan tortellonivuokaan. Mutta muuten oli kyllä oikein hyvää. Syön katkarapuja ehkä kerran vuoteen enkä osaa sanoa miksi en syö niitä useammin. Mutta eilen oli taas katkarapuhimo. Pakkasesta sulatin katkarapuja ja tein niistä salaatin parsakaalin, kaalin ja porkkanan kanssa. Kastikkeen sekoitin oliiviöljystä, limen mehusta ja chilistä. Lisäksi korianteria ja lehtipersiljaa tarjolle.

Vartissa valmis iltaruoka ja ah että oli hyvää! Ruokailutottumuksissa ehkä ihanin muutos on se, että siinä missä parikymppisenä ei tullut kuuloonkaan syödä samaa ruokaa montaa päivää putkeen, on ajatukset siirtyneet hävikin vähentämiseen. Sunnuntai-iltana maanantai-illalle valmistamani keiton jämät pääsi tänään töihin evääksi. Hyvää oli ja taas jaksaa 🙂

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

 


tiistai 20. elokuun 2019

I beg your pardon…

…I never promised you a rose garden 

HEI IHANAT!

Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Heh, tyypillinen vastaus. Mutta kun kuuluu hyvää, niin kuuluu hyvää. Tänään on pitkästä aikaa kotitoimistopäivä, ensimmäinen ja viimeinen taas pitkään aikaan. Sen kunniaksi laitettiin aamulla kampaaja-Kristan kanssa tyveen vähän tummempaa. Tervetuloa syksy!

Tulin tänään juttelemaan teidän kanssa vähän odotuksista, pettymyksistä ja niistä vanhemmuuden kasvupaikoista. Niistä, kun huomaa lapsensakin elävän vaikeaa kasvunvaihetta. Sitä sellaista, joka on pakko kokea. Jota ilman elämä ei muokkautuisi sellaiseksi kuin se on. Vaihetta, joka tekee juurikin tuosta kullannupusta hänet, mikä hän on.

Monesti sitä vanhempana tuntee riittämättömyyttä. Kyseenalaistaa omat metodinsa ja harmittelee jälkeenpäin, kun ei antanut jossain jutussa periksi. Ehkä kompensoi myöhemmässä vaiheessa sitä, kun huomaa olleensa vähän tiukka. Tai ei edes tiukka, vaan rationaalinen.

Miten opettaa lapselle se, että kaikkea ei voi saada? Miten opettaa lapselle se, että pettymyksetkin kuuluvat elämään? Ilot ovat ihana ja iso osa elämää, mutta itse olen jollain karulla tapaa sitä mieltä, että pettymysten sietäminen opettaa elämästä vielä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että lasta ei voi hemmotella pilalle. Niin kauan kuin lapsi tietää, että kaikkea ei voi saada.

Tunnen, että siinä missä meidän vanhempien velvollisuus (ja suuren suuri etuoikeus) on antaa lapselle rakkautta, on meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä myös tuottaa lapselle pettymyksiä. Auttaa häntä selviytymään pettymyksistä ja iloita yhdessä, kun huomataan että hei – elämä jatkuu taas ihan mukavana. Niin kovin tärkeä taito elämää ajatellen.

Eilen golfpallo ei lähtenyt oikein toivottuun suuntaan kummallakaan tytöllä. Alahuulen mutristelua, jalan polkemista ja jupinaa. Onneksi oli sellainen kierros, että itsellänikään ei lyönti välillä osunut edes palloon(!). Vertailin tuossa omaa suhtautumistani pettymyksiin lasten suhtautumiseen omiin pettymyksiinsä. Ehkä se on se kuuluisa itsehillintä, joka meillä aikuisilla auttaa selviämään pettymyksistä. Lapsillahan vissiin tuota hillintää ei ole. Jostain muistan lukeneeni sen kehittyvän vasta parikymppisenä lopullisesti. Näytin siinä mallia lapsille, että ei hätä ole tämännäköinen. Nautitaan kävelystä ja kauniista elokuisesta illasta. Nostetaan pallot ja jatketaan seuraavalla reiällä.

Me vanhemmat olemme lastemme paras esimerkki. Lapset peilaavat käytöstään hyvin paljon meidän vanhempien käytökseen. Hyvin pian he huomaavat, että emme mekään paisko ovia, kun petymme. Emme päästele ärräpäitä suodattamatta. Tai lasten kuullen ainakaan 😉 Pettymykset ovat iso osa elämää ja tällä iällä voin sanoa oppineeni elämästä eniten juurikin pettymysten ansiosta.

I beg your pardon, I never promised you a rose garden soi Chevy Vanin kajareista keskellä Kanadan preeriaa eräänä elokuisena iltana. 17-vuotias Maria istui takapenkillä ja tirautti pari kyyneltä. Pettymys oli käsin kosketeltava. Mitä minä kaupunkilaistyttö tekisin parin sadan asukkaan kylässä. Farmilla, jossa kuulemma lapset heräävät viikonloppuaamuisinkin kuudelta sadonkorjuuaikana hommiin. Ei tää ollut sitä, mitä odotin. Tuo oli yksi elämäni tärkeimmistä ja opettavaisimmista pettymyksistä. Pettymys, joka on näin jälkikäteen vaihtunut suurenmoiseen kiitollisuuteen – sain kokea jotain aivan uutta ja uskomatonta ♥ 

AURINKOISIN TIISTAITERKUIN,