lauantai 19. lokakuun 2019

Hiljaisuus ♥

HEIPPATIRALLAA IHANAT

ja terkkuja Tampereelta ♥ 

Eilen Finnairin lennolla kotiin jäin tuijottamaan yhtä mainosta; alkuun siinä näytettiin suurkaupungin katukuvaa. Vilinää ja vilskettä. Yhtäkkiä maisema muutti järvimaisemaksi. Tyynen utuiseksi suomalaiseksi järvimaisemaksi. Musiikki taukosi. Huomasin yhtäkkiä herkistyväni. Kyyneeleet täytti silmät ja rintaan levisi sellainen lämmin tunne.

Tänä aamuna aamukahvikuppini kanssa sohvan nurkassa istuessani ja ulos sadetta tuijotellessani mietin, että miten olenkaan muuttunut. Siinä missä aiemmin rakastin suurkaupunkien hälinää, blingblingiä, menoa ja meininkiä, on musta nykyään tullut ihan päinvastainen tyyppi. Mitä karumpi (suomalainen) luonto ympärillä ja mitä hiljaisemmat äänet kuuluvat, sitä tyynempi olen sisäisesti. Tuolla suurkaupungin vilskeessä olin täynnä energiaa ja nautin joka hetkestä. Mutta huomasin väsyväni ääniin ja valoihin.

Se on jännä juttu. Olen miettinyt että onko tuolla nykyajan mediatulvalla tähän osuutta? Sillä kun kaikista tuuteista tulee nykyään niin paljon ärsykkeitä, niin sielu kaipaa hiljaisuutta. Huomasin aamulla miehen katsoessa sekä padilta että puhelimesta samanaikaisesti äänekkäitä videoita tuntevani yhtäkkiä oloni jotenkin ihistäväksi. Kunnes tajusin, että tuo himpun verran huono olo johtui siitä, että ääntä oli liikaa. Pyysin laittamaan toista laitteista hiljemmalle ja heti auttoi.

Tai ei välttämättä aina ihan hiljaista tarvitse olla. Tänään sulosointuja korvilleni ovat olleet linkoavan pesukoneen ääni tuolta yläkerrasta. Kahvikoneen porina keittiöstä ja Tobyn vieno kurkkukorina, kun punkee syliin ja haluaa rapsutuksia 🙂

Sellaiset kotiäänet on mannaa sielulle. Varsinkin tänään. Kaivoin esiin jouluntuoksuisen kynttilän ja kaupasta lehtihyllyltä ostin tämän vuoden ensimmäisen joululehden. Sohva on mukautunut kurveihini tämän päivän aikana ja ihan vain oleminen on tuntunut hyvälle. Tobyn kanssa lenkillä ollessani huomasin keltaisen sadetakkini mätsäävän täydellisesti puista tippuneisiin lehtiin. Kuinka onnelliseksi sitä voikaan itsensä tuntea, kun sumutinpullosade kastelee kasvot samalla, kun kahlaa lehtikasan läpi. Hiljaisuudessa. Reissu oli ihana, mutta ei ole oman kodin voittanutta 

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

 


torstai 03. lokakuun 2019

Arjessa eteenpäin ajava voima

MOIKKAMOI!

Huomaan näinä viikkoina, kun keskityn enemmän tekemään koulutöitä, niin ajatukset ovat sen mukaisesti myös hyvinvoinnin parissa. Ja se näkyy täällä blogiteksteissäkin ihan suoraan. Blogi on kuitenkin eräänlainen päiväkirjani ja kanava jäsentää ajatuksiani. Saada myös niille uutta näkökulmaa.

Tänä aamuna tuijottaessani things to do -listaani päätin, että nyt se ei jää tuijottelun asteelle, vaan on oikeasti nostettava hihat ylös ja ryhdyttävä toimeen. Tuossa tehtävälistassa oli työtehtävien lisäksi sellaisia juttuja, joiden tekemistä aina siirrän eteenpäin. Mikä on tosi hölmöä, kun ottaa hu0mioon sen, että päätin syksyn alettua perkaamaan listan aina niistä ei niin kivoista jutuista. Kertokaa, että teilläkin tapahtuu joskus tällaista repsahdusta päätetyistä tavoista? 😉

No mutta, tänään otin itseäni niskasta kiinni ja maksoin kasan laskuja. Siirsin työkiireiden takia kampaaja-aikaa, voice massage -aikaa ja peruin kasvohoidon. Varasin yhden lennon, jonka varausta olen lykännyt pari kuukautta. Silläkin uhalla, että hinta oli himpun verran kallistunut siitä, mitä se alunperin oli.

Vastasin muutamaan kinkkiseen sähköpostiin ja kirjoitin pari postausrunkoa. Laskutin syyskuun, kerrankin ajoissa.

Se tunne, kun saa jotain aikaan on ihan älyttömän palkitseva. Ihan niitä arkisiakin juttuja. Kun sain rustattua nuo tekemättömät asiat pois things to do -listaltani koin hirmuista helpotusta. Aikaansaaminen on itselläni yksi arjessa voimakkaimmin eteenpäin ajavista voimista. ”Pitäisi tehdä” muuttaminen ”tehdyksi” täytyy ottaa jokaisen päivän agendaan.

Ehkä se on se ihmismieli, joka helposti valitsee työtehtivissäkin ensin ne kaikista kivoimmat pois alta. Mutta ainakin itselläni ne listalle jätetyt asiat vaivaavat. Jopa niin paljon, että se haittaa jopa niiden mukavampien tehtävien suorittamista. Kolkuttelee takaraivossa ja muistuttaa siitä, että worse is yet to come 😉 Senkin takia on hyvä laittaa eka ne hankalammat jutut aisoihin ja sitten saa hyvillä mielin paneutua niihin kivoihin tehtäviin.

Aikaansaamisesta innostuneena tälle illalle on edessä pyykkisulkeiset. Siinä toinen asia, jossa olen lipsunut vakaista päätöksistäni. Viikkaako joku pyykit suoraan kuivaustelineeltä/kuivarista kasoihin? Meillä toimittiin näin viikon ajan ja olihan se ihanaa. Nyt taas on yläkerran kylppärin tasolle kertynyt arviolta kuuden koneellisen pyykit. Mutta hei, puoli tuntia ja tuokin taso on tyhjä. Tuumasta toimeen!

TOIMELIASTA TORSTAITA TOIVOTELLEN,


keskiviikko 02. lokakuun 2019

Mistä tiedän hidastaa tahtia?

HEI IHANAT!

Totesin miehelle tuossa viime viikon lopulla, että jopas jotakin; lomasta ei ole aikaa kuin vajaa pari kuukautta ja jotenkin tunnen olevani loman tarpeessa. Ei hyvä tunne tuo. Flunssa ja väsymys yhdistettynä aika raskaaseen työviikkoon saivat mun tajuamaan, että hei – nyt pitää hidastaa tahtia. Aina ei ole mahdollista hidastaa tahtia, mutta silloin kun on, niin ihan varmasti käytän sen hyväkseni. Koska tiedän, että vielä tulee niitä aikoja, että on painettava niska limassa. Takoa sitä kuuluisaa rautaa. Jolloin ei ole ihan heti mahdollista hidastaa tahtia

Ei elämän itseisarvo ole uuvuttaa itseään työllä tai liialla vapaa-ajan ohjelmalla. Ainakaan mun mielestä. Elämän itseisarvo itselleni on mielekkyys ja elämän kaikista osa-alueista nauttiminen. Tekemisen ilo ja se, että osaa kohdata elämän kipupisteet ja tietää selviytymiskeinot niihin. Tuntea itsensä niin läpikotoisin, että tarpeen tullen voi puhaltaa pelin poikki.

Mistä mä tiedän hidastaa tahtia? Tähän 44 ikävuoteen mennessä olen onneksi oppinut tuntemaan itseni. Olemaan itse itselleni se bestis, joka sanoo peilille lempeästi, että kato nyt noita sun silmäpusseja. Olisko aika tehdä asialle jotain?

Väsymys. Ihan ensiksi mut valtaa väsymys. Sellainen, johon kahdeksan tunnin yöunet ei auta. Usein tässä vaiheessa päätän joka ikinen aamu suuntaavani tulevana iltana kello kahdeksan nukkumaan. Kuitenkaan ehtimättä tuota aivan toteuttaa.

Ärtyisyys. Olen yleensä aika easy going enkä äksyile. Paitsi silloin, kun olen jotenkin ylivirittäytyneessä tilassa, josta en ole vielä löytänyt pääsyä ulos. Koskaan en perheen ulkopuolisille äksyile, mutta harmittaa välillä, kun tiuskahdan lapsille tai miehelle. Onneksi tätä tapahtuu erittäin harvoin.

Narskuttelu. Silloin aamulla, kun herään väsyneenä levätyn yön jälkeen huomaan yleensä aina, että mun suu ei aukea kunnolla ja että leukanivelet ovat aivan joikkelissa. Vaikka mulla on nuo yökiskot käytössä, niin yölläkin herään kiireisinä aikoina siihen, että narskuttelen takahampaita niin maan vimmatusti yhteen.

Niskakipu. Syytä tai seurausta narskuttelusta? Oli miten oli, niin parikymppisenä jännitysniskadiagnoosin saatuani tiedän, kuinka inhottavia oireita tuo voi aiheuttaa. Kun on oikein hektistä jännitän niskojani. Huomaan käveleväni hartiat korvissa ja koko keho sellaisessa rautakankimoodissa.

Päänsärky. Narskuttelun tulosta tämä. Oli aika, silloin pari kolme vuotta sitten, kun heräsin joka aamu pää erittäin kipeänä. Särkylääke odotti valmiiksi yöpöydällä. Tuo päänsärky vain oli sellaista, että ei yleensä särkylääkkeellä lähde. Jää jomottelemaan ja iltapäivästä aktivoituu todenteolla.

Aivosumu. Ajatus ei kulje, suussa tuntuu olevan kuuman perunan puhuessani. Muisti pätkii. Tuntuu, ettei saisi mitään oikein aikaiseksi. Keskittymiskyky on nollassa. Tällöin viimeistään on aika viheltää peli poikki. Ainakin omalla kohdallani.

Kuten sanoin, niin aina ei ole mahdollista välttää kiireisiä aikoja. Ja itse asiassa tykkään kyllä, että töissä on kiire. Se saa pysymään valppaana ja jotenkin oma tuottavuuteni ja flow-tilaan pääseminen korostuu, kun on kiire. Hyvällä tavalla kiire. Ratkaisevaa kiireen keskellä on se, miten onnistun nollaamaan itseni. Pääsemään edes hetkeksi kiireen oravanpyörästä pois. Alle olen listannut omia hyväksi havaitsemiani tapoja. Kukin toki tablaa tyylillään, mutta nämä sopivat mulle.

Meditaatio. Silloin kun oli oikein vaikea elämänvaihe, äidin sädehoitoja ja lopulta saattohoitoa yhdistettynä kiireiseen aikaan töissä, tutustuin meditaatioon. Näin jälkikäteen ajateltuna musta tuntuu, että tuo meditointi oli se, mikä auttoi mut takaisin maan pinnalle. Alkuun kuuntelin Leena Pennasen Mindfulness -sovellusta monta kertaa päivässä. Lopulta riitti kerran päivässä. Ja sitten tuli vaihe, että en tarvinnut enää sovellusta, vaan osasin saada itseni meditatiiviseen tilaan itse. Nykyäänkin teen usein aamuisin edes pienen meditaatioharjoituksen. Välillä huomaan, etten ole meditoinut viikkoon, mutta heti kun huomaan kroppani käyvän ylikierroksilla muistan taas tuon meditaation voiman.

Pilates. Vuosi sitten marras-joulukuun taitteessa kävin pilateksen alkeiskurssin. Tuona sunnuntai-iltana parituntisen jälkeen koin sellaista euforiaa, jota en ollut saavuttanut edes juoksulenkeillä. Ihan jo se, että keskittyy hengittämään auttaa mua nollaamaan jännittyneet lihakset. Tähän kun yhdistää vielä parhaillaan laitepilateksen ihanat venyttävät liikkeet, niin avot. Parasta kiireen katkaisua ja mieli sekä kroppa kiittävät.

Juoksu. Pidempään mukana olleet lukijat tietävätkin syyni siihen miksi aikoinaan aloitin juoksuharrastuksen. Minä, joka olin aina inhonnut juoksua. Lapset olivat pieniä ja mies reissasi 200 päivää vuodessa. Juoksemaan aloin sen takia, että sain hetken hengähdystaukoa pienlapsiperhearjen ja työelämän yhdistämiseen. Pian huomasin sen, että kun kunto kasvoi, juoksu antoi enemmän kuin vain sen hengähdystauon. Aloin tuntemaan mielihyvää, jollaista en ollut aiemmin tuntenut. Vielä tänä päivänäkin juokseminen on mulle tehokas tapa nollata asiat. Mutta olen huomannut, että juoksemisen kanssa saa olla varovainen; silloin kun tilanne on jo liian pitkällä, tunnistan että repivä äärimmilleen juokseminen ei tee muuta kuin hallaa. Silloin lähden kävelylenkille tai pienelle hölkälle.

Ruoanlaitto. Ihana, ihana ruoanlaitto. Marian keittiössä on poikkeuksetta aina hyvä fiilis ja keittiö on paikka, johon sulkeudun fiilistelemään. Uppoamaan ruoanlaiton ihanaan maailmaan. Ruoanlaitto, varsinkin reseptien kehitteleminen, saa ajatukset pois töistä ja murheista. Se, että näkee ja maistaa kättensä työn tulokset on sangen palkitseva lopputulos.

Nukkuminen. Yksi tärkeä oivallus, jonka olen oivaltanut on se, että väsyneenä pitää nukkua. Aiemmin olin muka liian kiireinen nukkumaan päikkäreitä. Nyt saatan nukkua parina päivänä viikossa päikkärit. Kyllä, jopa kesken kotitoimistopäivän sopivassa saumassa, jos siltä tuntuu. Puoli tuntia unta ja se riittää. Tässä juju on se, että pitää osata sallia itselleen sen, että pötkähtää sohvalle tai sänkyyn. Ilman että tuntee itseään laiskimukseksi tai luuseriksi.

Millaisin keinoin siellä selätetään kiire ja arkisten aherrusten tuomat kropan kolotukset? Vai tuleeko teille sellaisia? 🙂 Hei, nyt ei päikkäröidä, vaan on niin hyvä boogie, että taidan hypähtää tässä välissä kotitoimistopäivää keittiön puolelle. Siinä samalla, kun rentoudun saan tehtyä yhden työn pois alta. Kaksi kärpästä samalla iskulla!

KESKIVIIKKOTERKUIN,


tiistai 01. lokakuun 2019

Lihattoman lokakuun superlounas

HEIPPAHEI!

Ja superihanaa alkanutta lokakuuta. Vitsit soikoon, mihin ihmeeseen se syyskuu taas meni? Täytyy sanoa, että vaikka en missään nimessä halua vielä tohkeilla joulujutuilla, niin pienessä mielessäni olen kuitenkin jo himpun verran ajatellut joulua. Lähinnä sitä, kuinka ihana olisi vetää överijoulukoristeet. Tiedättekö, joulupukin talon seinustan tikkaille kapuamaan ja sen sorttista meininkiä. All or nothing. Mieshän tykkäisi tästä ideasta ihan hirmuisesti; hänen mielestään joulukuuseenkin kuuluu niin paljon kaiken maailman lippuhärpäkkeitä, että se olisi ihan sama onko siellä koristeiden alla koivu vai kuusi, kun ei sitä kuitenkaan näy ;D

Ennen joulujuttuja vietetään nyt tämä lokakuu tästä pois alta. Jos sitten marraskuun alussa annetaan mopon keulia, jooko?! Meillä ei ihan täysin vietetä lihatonta lokakuuta, joten otsikko oli ehkä hiemanharhaanjohtava, pahoitteluni siitä. Meillä vietetään lihattomampaa lokakuuta. Se saa luvan nyt riittää. Itse ajattelin viettää pääosin lihatonta lokakuuta, mutta en voi vaatia koko perhettä siihen osallistumaan. Kuten olen niin monet kerrat kertonutkin, niin voin kasvisruoalla hyvin. Kroppani ja mieleni rakastaa sitä.

Eilen kokkasin ekaa kertaa ikinä Beanit-härkäpapusuikaleita lounassalaatin päälle. Ne veivät kielen mennessään. Rapsakka pinta ja valkosipuliyrttiöljyn maku olivat kovin mieleeni. Tänään törmäsin Hälsans Kökin Incredible Mince -”jauheliha”mainokseen ja päätin, että tuota pitää kokeilla mitä pikimmin. Paketissa näytti aivan jauhelihamaiselta. Ilman lihaa. Jos työstöominaisuudet ovat kuin jauhelihalla, niin avot. Tänä päivänä saatavilla on niin paljon vaihtoehtoja lihalle ja mitä olen hintoja vertaillut, niin enää ei jää hinnastakaan kiinni lihan vähentäminen.

Myös lihankorvikkeiden maku ja rakenne ovat ottaneet viime vuosina huiman harppauksen eteenpäin. Esimerkkinä Boltsit, joihin olen aivan sekoboltseina. Varsinkin ne chilimaustetut menevät kylmänä jääkaapista huikopalaksi. Tykkään!

Falafeleita tykkään itsekin tehdä, mutta kiireessä nappaan usein pakastealtaasta pussin mukaani. Esimerkiksi Pirkan Falafelpyörykät on aivan tosi hyviä, kun pannulla paistaa rapean pinnan. Niistä ja bulgurista tein tässä eräänä päivänä meille kotitoimistolaisille superlounaat. Ainesten määrällä tämä salaattikulho ei koreile, mutta maulla kylläkin.

Falafel-bulgurkulho
2:lle

2 dl bulguria
4 dl vettä
öljyä, suolaa
10 falafelia
1 pieni punasipuli siivutettuna
loraus Hellmann’s hummuskastiketta
salaatin lehtiä

-kiehauta vesi, lisää suola, öljy ja bulgurit
-anna turvota kannen alla sillä aikaa, kun paistat falafelit ja sipulit pannulla (8-10 minuuttia)
-tarjoile bulgur ja falafelit salaattipediltä ja mausta hummuskastikkeella.

Sellaisia mietteitä lokakuun ekaan päivään!
Vietetäänkö siellä lihatonta tai lihattomampaa lokakuuta? Pienin askelin -mentaliteetillä olen sitä mieltä, että lihattomampi riittää. Parempi sekin kuin ei mitään, eikö?!

TIISTAITERKUIN,


maanantai 30. syyskuun 2019

Sisäinen motivaatio – kaiken tekemisen a ja o!

HEIPPATIRALLAA

huhhahhei ja hellät tunteet! Eilen illalla tartuin pari vuotta sitten miehelleni ostamaani joululahjakirjaan. Se on jäänyt meiltä molemmilta jostain syystä lukematta, mutta nyt kun huomasin sen olevan tuossa opiskeluideni kirjalistassa otin sen heti työn alle. En ehtinyt lukemaan tuosta Frank Martelan Valonööri -kirjasta kuin parisenkymmentä sivua ennen kuin nukahdin, mutta heräsin klo 00:27. Virkeänä kuin käki ja siihen ajatukseen, että sisäinen motivaatiohan on sen kaiken tekemisen lähtökohta. Ei ulkoiset motivaatiotekijät.

Vaeltelin alakertaan jääkaapille vissyä juomaan. Siinä rappusia kohti pimeässä suunnistaessani mietin, että tulisinko sittenkin kirjoittamaan ajatuksiani alas tänne työkoneelle. Päätin kuitenkin prosessoida niitä yön yli ja kirjoitella myöhemmin. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni liittyi taas sisäiseen motivaatioon. Päässäni soi monelle maanantaiaamun tunnaribiisi, jossa lauletaan ”Joten ylös ja duuniin rahan takii. Taas mennään rahan takii…” 

Jos ainoa merkittävä motivaattori työn tekemiseen on raha tai jos ne sisäiset motivaatiotekijät eivät ole voimakkaampia kuin kuukauden palkkapussin tuoma hyvä olo, niin tylsäksi käy nämä maanantaiaamut. Itselläni vaakakupissa painaa rahaa enemmän se, että koen tekeväni merkityksellistä työtä. Tunnen, että työpanostani arvostetaan. Sitäkin suurempi sisäisen motivaation tekijä omalla kohdallani on se, että haluan kuulua porukkaan. Tulla hyväksytyksi tuolla työyhteisössäni. Niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa tänään taas räkätettiin ihan hölmöille jutuille. Sellaisille, että jos ei paremmin tietäisi niin olisi voinut luulla olevan perjantain.

Työelämässä mua kiehtoo myös ne haasteet. Lähinnä siltä kantilta, että saan ylittää itseni. Kehittyä joka päivä. Pari viikkoa sitten, kun tein pienimuotoisen (otanta 1336) kyselyn IG Storyn puolella siitä kuinka moni tykkää työstään sain vastaukseksi, että 19% ei tykkää työstänsä. Kerroinkin, että tuo luku yllätti minut. Sain yhden kommentin, jossa sanottiin, että on v*tun naiivia kuvitella, että ihmiset tykkäävät töistänsä. Mun mielestä se ei ole lainkaan naiivia. Vaan jossain määrin jopa huolestuttavaakin. Kuitenkin työ kun on suuri osa elämäämme. Sellainen, jota on pakko tehdä toimeentullakseen.

Pystyisikö työn mielekkyyteen vaikuttamaan omalla asenteella? Mä en osaa tähän vastata, mutta te, ketkä ette tykkää työstänne tai olette oppineet siitä tykkäämään, niin kertokaa ihmeessä? Pystyisikö työn mielekkyytteen vaikuttamaan siten, että alkaisi kokemaan oman työn tai työyhteisön merkitykselliseksi? Esimiehillä ja työyhteisöllähän on tähän toki ihan mieletön vaikutus. Ilman kannustavaa ja palkitsevaa ilmapiiriä en itsekään voisi loihtia kovin positiivisia viboja maanantaiaamun töihin lähtöön. Nämä ajatukset saivat mut miettimään, että asennettaan kun voi muuttaa, niin voikohan sisäistä motivaatiota kasvattaa tai voiko siihen itse vaikuttaa? Pikaisella googlauksella törmäsin Talouselämän artikkeliin, joka vaikutti oikein hyvältä.

Niinä viime yön tunteina mietin sitä, kuinka paljon sisäinen motivaatio korreloi hyvinvoinnin kanssa. Tulin tulokseen että ihan älyttömän paljon. Otetaan esimerkkinä se, että juoksen viisi kertaa viikossa. Jos motivaationi olisi ulkopuolelta tuleva (näyttäisin kenties paremmalta timmimpänä ja mut hyväksyttäisiin ehkä paremmin niin) versus sisältä päin tuleva motivaatio (jaksaisin arjessa paremmin ja tuntisin oloni energiseksi). Mä koen, että kaiken mielekkään toiminnan lähtökohta on todellakin sisäinen motivaatio, intohimo ja se palo tehdä asioita.

IDKiitos ja kumarrus jälleen kun sain jakaa ajatuksiani teidän kanssa. Vaikka meillä on superihana opiskelijaporukka, joiden kanssa keskustella asioista, niin silti tykkään jakaa asioita ja oivalluksia myös teidän kanssanne. Olettehan te tärkeä osa elämääni – ollut sitä jo pian 10 vuotta 

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA,