maanantai 10. elokuun 2020

Päivääkään en vaihtaisi pois

MOIKKA IHANAT!

Tänä aamuna heräsin 45-vuotiaana. Yhtäkkiä se iskostui alitajuntaani, että mähän taidan kuulkaa olla keski-ikäinen. Sitä on jotenkin pitänyt itseään 28-vuotiaana viimeiset kymmenen vuotta. Pitää edelleen. Nuorekkaana, mikä ei toki ole numeroista kiinni. Guugletin aamulla sängyssä keski-ikäisen määritelmän 😉 Luulin, että vasta 45-vuotiaat ovat keski-ikäisiä. En tiennyt, että olen jo liki viisi vuotta ollut keski-ikäinen. Ja hei, ei ole lainkaan hassumpia olleet nämä vuodet keski-ikäisenä.

Mutta tiedättekö, että se on ihan sama, millä termillä tätä ikävaihetta kutsutaan. Jälleen kerran voin todeta näin muutamien tuntien kokemuksella eläväni 45-vuotiaana elämäni parasta aikaa. Elämänkokemusta on kertynyt niin jäätävän paljon, että paljon saa tapahtua, että vene keikahtaa ja hörppää vettä. Vene on keikkunut vuosien varrella paljonkin, mutta se kuuluu asiaan. Tässä iässä sitä osaa olla, jos ei nyt kiitollisempi kuin onnellisista tapahtumista, niin ainakin hurjan kiitollinen niistä kapuloista, joita elämä on vuosien varrella heittänyt rattaisiin. Ilman niitä en olisi niin vahva kuin nyt olen. Ilman niitä en uskaltaisi näyttää herkkyyttäni, niin kuin nyt uskallan näyttää. Ilman niitä en tietäisi, että elämä kantaa. Jos kaikki olisi aina vain auvoista, niin miten me voisimme oppia elämästä?

45-vuotiaana voin vihdosta viimein todeta, että en pelkää mitään. Olen oppinut, että elämä antaa ja elämä ottaa. On asioita, joille emme voi mitään. Niitä vastaan on turha taistella. Tai niitä on turha pelätä etukäteen. Tässä iässä sitä tunnistaa ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa. Tietää, että asiat voi joko hyväksyä tai sitten olla hyväksymättä. Mutta jos ei jotain asiaa hyväksy ja siihen pystyy vaikuttamaan, niin hitsi vie, sen asian suhteen pitää tehdä jotain.

Meillä on mökin suihkutilassa peili, jep, josta näkyy suihkun jälkeinen habitus. Onhan se peilikuva muuttunut vuosien varrella aika melkoisesti. Sitä on…miten sen kauniisti sanoisi…ikään kuin pehmentynyt. On kertoja, että katson peilistä ja mietin itsekseni, että näinköhän olen viidennellä kuulla raskaana (en ole). Lompsin takaisin mökkiin pyyheturbaani hiusten ympärillä ja upotan käteni sipsipussiin. Eihän nyt muutama sipsi siinä viidennellä kuulla raskaana olevan mahassa paljoa näy. Sitten on niitä päiviä, että huikkaan itselleni, että hienosti sä vedät – jatka samaan malliin. Kävelen pitkospuita pitkin päämökkiin ja surautan iltasmoothiet, koska rakastan terveellistä elämää. Mä olen aina osannut nauraa itselleni ja mitä enemmän ikää tulee mittariin, niin sitä enemmän.

Ikä on tuonut mukanaan itsevarmuutta. Mä kelpaan itselleni ja se riittää. Mun ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Mä tiedän, että kun elän ja toimin omien arvojeni mukaan, niin se riittää. Kaikkien ei tarvitse musta tykätä ja ihmiset saa olla eri mieltä mun kanssa. Mä en ole suinkaan aina oikeassa ja senkin olen oppinut hyväksymään. Tällä iällä sitä myös kunnioittaa muita ihmisiä. Erilaisuutta. Sitä on rutkasti suvaitsevaisempi kuin nuorempana. Sitä tahtoo muille vain hyvää.

Onkohan tää vain tyyntä myrskyn edellä vai voiko sitä oikeasti ihminen olla näin onnellinen vanhetessaan? 😀 Jotenkin tässä elämänvaiheessa lapset ovat parhaassa iässä, parisuhde kukoistaa ja työrintamallakin menee loistavasti. Omien kriteerieni mukaan. Tässä iässä epätäydellisyys on täydellistä. Riittävän hyvä on täydellistä. Ehkä se on se eletty elämä, joka mahdollistaa näin seesteisen olotilan juuri nyt. Tässä vaiheessa elämää se eletty elämä saa näkyä huoliryppynä silmien välissä ja naururyppyinä silmäkulmassa. Se saa näkyä välillä katseen vakavuudesta ja kuulua naurun heleydestä. Elämä on aika ihanaa. Just nyt ja tässä

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,


sunnuntai 09. elokuun 2020

Olet kultainen 💛

HEISSUN IHANAT!

Kolme yötä ja kaksi kokonaista päivää mökillä. Terassiprojektia ja löffäilyä. Koolauksia, kehikon passaamista, ristimitan ottamisia, räväytysturnauksia, kumisaappaiden muodostamia rusketusrajoja säärissä, läheisestä kahvilasta haettuja sokerimunkkeja iltapäiväkahville ja itse tehtyä mansikkahilloa french toastien päälle, saunomisia, pizzan paistamista ja hei ihan mielettömistä kesäkeleistä nauttimista. Ei voi valittaa. Sunnuntaiolosta ei ole tietoakaan, sillä akut on todellakin ladattu. Ikään kuin heti loman jälkeen olisi saanut taas lomaa. Niitä kolmea toimistolla rutistettua päivää ja paria kotitoimistopäivää ei edes muista tuossa välissä.

Aurinko paistaa matalammalta, laskee iltaisin aiemmin vastarannan taakse. Illat pimenevät aiemmin ja auringon laskettua saa vetää pitkähihaista päälle. Illan valo on hempeän oranssia. Muistuttaen väriltään jopa osaltaan viljaa, joka odottaa korjausta ennen syksyä. Elokuuhun liittyy myös tietynlaista luopumista.

Ehkä se on tämä viimeinen virallinen kesäkuukausi, joka valmistelee meitä kohti seuraavaa. Siirtymävaihe kesästä kohti syksyä. Jäljellä on vielä jotain kesäistä, mutta mukaan on tullut jo jotain tulevasta syksystä. Aurinkoisia hellepäiviä rytmittää viilenevät ja pimenevät illat. Aamut, jolloin kaste on käsin kosketeltavaa. Sumu, joka hälvenee vasta auringon noustua. Omput, jotka huutelevat punaposkisina omenahillotalkoista.

Olen elokuun lapsi ja ehkä jo senkin takia rakastan elokuuta. Elokuu on täyttä kultaa!  Tää on kuukausi, kun tulee aloitettua loman jälkeen uusi elämä. Kun sitä valmistaa itseään ja kotiaan kohti tulevia kuukausia. Ja väistämättä, helteestä huolimatta, tänä viikonloppuna on tullut katsottua taas tätä meidän mökkikylää sillä silmällä. Mutta mökkikautta on vielä onneksi pari kuukautta jäljellä.

Nyt pakkaillaan jääkaapin sisältö mukaan ja suunnataan kohti kaupunkia ja koulutarvikeostoksia. Mökki ja terassiprojekti jää hetkeksi taka-alalle. Hei, palaan kotoota käsin edellisen postauksen kommentteihin. Te olette vähintäänkin yhtä kultaisia kuin elokuu 💛

SULOISTA SUNNUNTAITA TOIVOTELLEN,


perjantai 07. elokuun 2020

Toinen jalka blogimaailman haudassa?

HEIPPAHEI

ja terkut sumuisesta saaresta! Jos nyt pitäisi lähteä veneellä suunnistamaan kovin pitkälle, niin ei tulisi mitään. Varvikon peittävästä seittimäärästä voisi päätellä hämähäkkimiehen käyneen yöllä vierailulla. Ensimmäinen syksyn lähestymisestä kertova aamu on käsillä. Ollakin, että luvassa on helleviikonloppu. Ihanaa!

Kävin tuossa yhtenä päivänä läpi vanhoja blogipostauksiani. Hieman harmittaa, että menin jossain vaiheessa poistamaan ne marras- ja joulukuussa 2009 kirjoittamani postaukset. Se, että muutaman kuukauden päästä tulee täyteen 11 vuotta (jaiks!) tätä touhua tuntuu jotenkin ihan järjettömältä. ”Kukaan ei enää lue blogeja!” ”Blogit ovat kuoleva luonnonvara” ”Ne vaan mainostaa samoja tuotteita ja pyrkii saamaan klikkejä harhaanjohtavilla otsikoilla” Tämmöisiä väittämiä olen jostain lukenut.

Totta on, että rinnalle on tullut muita sosiaalisen median kanavia ja blogien lukijamäärät ovat varmastikin tippuneet siitä, mitä ne ns. blogien huippuvuosina olivat. Siitä huolimatta täällä mun blogissa tehtiin kävijäennätyksiä huhti-toukokuulla. En sitä kiellä etteikö esimerkiksi pelkän Instagramin tekeminen olisi helpompaa. Ensinnäkin kuvien ei tarvitsisi olla niin isoresoluutioisia (kännykuvat usein riittävät) ja toiseksi tekstin tuottamiseenkaan ei menisi niin paljon aikaa (kiitos rajallisen merkkimäärän). Instagramin selaaminen on myös helpompaa ja nopeampaa seuraajalle.

Keväällä mulla kävi mielessä nanosekunnin ajan blogista luopuminen ja siirtyminen pelkkään Instaan. Hetken aikaa uskottelin pääni sisällä itselleni, että nuo lukemani ja kuulemani väitteet bloggaamisesta pitävät paikkansa. Mutta tiedättekö, että on blogeissa silti etuja Instaan verrattuna. Ensinnäkin jos on hukannut esimerkiksi jonkun reseptin, sen pystyy helposti etsimään blogista. Toiseksi mä rakastan katsoa kauniita kuvia muiden blogeista isolta ruudulta. Toki luen blogeja kännykälläkin, mutta usein myös tietokoneella. Tietokoneella ei tule Instaa selattua (onko se edes mahdollista?).

Ja vaikka meillä on hirmu ihania keskusteluita Instan puolella, niin jotenkin blogin kommenttiboksissa sitä pääsee vielä syvempään vuorovaikutukseen. Oli aika, että blogiteksteihin tuli vähintään 30 kommenttia. Oli aika, ettei kommentteja juuri tullut. Viime aikoina niitä on taas tullut ja mä rakastan sitä vuorovaikutusta, joka meillä on. Eilen sain kommentin eräältä pitkään mukana olleelta lukijalta. Hän ei ollut pitkään aikaan kommentoinut ja nyt jätti kommenttia. Tiedättekö, että se lämmitti mieltä ihan älyttömästi.

Kyllä mä usein mietin, että jos en ole kuullut jostain vakkarikommentoijasta aikoihin mitään, että onkohan hänellä elämässä kaikki hyvin. Muistan myös erittäin paljon nippelinappelitietoa teistä kommentoijista ja kun kuulin kesäkuussa erään suosikkikirjailijani menehtymisestä mulle tuli heti mieleen eräs kommenttia aikoinaan jättänyt, joka oli myös hurahtanut kyseisen kirjailijan kirjoihin. Joka oikeastaan taisi mulle kirjailijasta alunperin mainitakin. Kaupassa saatan nähdä jonkun tuotteen ja mieleeni juolahtaa, että hei – tästä pitää mainita just sille yhdelle kommentoijalle, kun seuraavan kerran ”jutellaan”.

Ihan älytöntä eikö? 😀 No mutta, sen sijaan että ajattelisin olevani blogimaailman kehäraakki ja kuuntelisin väitteitä blogimaailman hiipumisesta, avaan tietokoneeni jatkossakin. Kirjoittelen näitä välillä päättömiä ja kaukana syväanalysoivista pohdinnoista olevia juttujani. Niin kauan kuin homma tuntuu mielekkäältä. Olkoonkin, että joidenkin mielestä sitä ollaan jo toinen jalka blogimaailman haudassa.

IHANAA PERJANTAITA &
KIITOS KUN OLETTE


torstai 06. elokuun 2020

Toivepostaus: Vaatekaapin päivitys syksyyn

Huom! Postaus sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä

MOIKKAMOI IHANAT!

Aina silloin tällöin toivotte päivänasupostauksia ja juttua vaatteistani. Viime viikolla sain toiveen kertoa, mitkä vaatteet toimivat mun syksyisen vaatekaappini kulmakivinä. Aluksi mietin, että en voi tehdä tällaista postausta, sillä ei ole mitään uutta mitä esitellä. Shoppailu ei ole ollut kevään ja kesän aikana se juttu. En tiedä mikä muhun on mennyt, mutta ekaa kertaa moneen aikaan olen a) innostunut sisustusjutuista ja b) innostunut vaatekaapin päivittämisestä. Vilaisin tuossa ennen töiden alkua vaatekaappiani ”sillä silmällä” ja tilanne on kieltämättä aika hyvä. Tähän ikään mennessä olen oppinut, että aina ei tarvitse ostaa uutta. Ja että, useimmiten ostan vain tarpeeseen enkä vain ostamisen ilosta, niin kuin joskus nuorempana tuli tehtyä. Toki heräteostos silloin tällöin sallitaan, mutta sellainen hysteerinen vaatteiden hamstraus on jäänyt taka-alalle.

En liiemmin seuraa pukeutumisessakaan trendejä, vaan pyrin ostamaan omannäköisiä ja ajattomia vaatteita. Sellaisia, joissa on mukava olla. Toimistopukeutuminen meillä on rentoa ja saa olla omannäköistä. Mutta silti tykkään toimistollekin pukea vähän siistimmät vaatteet kuin mitä esimerkiksi pitäisin kotitoimistolla. Mulla on jo parin vuoden ajan ollut suosikkeina suorat housut. Korkeavyötäröiset, strechit ja puntteihin kapenevat.

Kauluspaitoja tykkään käyttää myös sekä villatakkeja. Erilaisia jakkuja mulla on kaappi väärällään (osa parikymmentä vuotta vanhoja :D) ja nyt jotenkin jakut houkuttelevat syksyyn. Harmittaa hiukka, että olen heittänyt ne joskus muotia olleet isot / pitkät jakut kierrätykseen. Nyt sellainen tuntuisi omalta.

Vaikka päätin, että otan värit käyttöön ympärivuotisesti, niin silti tuttu ja turvallinen perusväritys vaatekaapissani toimii parhaiten. Harmaan, ruskean sävyjen ja mustan lisäksi toki väriläiskiä löytyy esimerkiksi parin pitkähihaisen syysmekon muodossa.

Vaatekaappiin tekemäni inventaarion tulemana tulin tulokseen, että vanhat Molly-farkkuni ovat palvelleet hienosti vuoden päivät, mutta toiset mustat farkut voisi olla niille päiville, kun nuo toiset ovat pesussa. Teille muillekin, jotka etsitten hinta/laatusuhteeltaan hyviä farkkuja, suosittelen Mollyja. Meillä kaikki perheen naiset käyttävät niitä. Mustat *Molly-farkut ja tummansiniset *Molly-farkut ovat ostoslistallani. En olekaan vähän aikaan pitänyt denimin värisiä farkkuja ja nyt jotenkin silmä tykkäisi taas sellaisista.

Perus *valkoinen kauluspaita on mun yksi luottovaatekappaleistani. Se menee villapaitojen ja -takkien alle sekä vähän virallisempiin päiviin jakkujen alle. Elloksen valikoimista löysin just sellaisen isomman kokoisen *jakun, jonka menevä aukko mun vaatekaapistani löytyy. Rrrrakastan farkkupaitoja ja ollakin, että mulla on niitä noin kolme erilaista, kaipaisin vähän väljempää farkkupaitaa. *Ellos Collectionin farkkupaita taitaa päätyä mun ostoskoriini syksyä varten. Eikä vain syksyä varten, vaan farkkupaidathan menevät ympäri vuoden.

T-paitavalikoimani kaipaa myös uudistusta. Muutama valkoinen, yksi harmaa ja yksi musta napakka, mutta joustava *perus teeppari tulisi tarpeeseen. Varsinkin niiden jakkujen alle, mutta myös villatakkien ja -paitojen alle. Villapaitojen suhteen tilanne on aika hyvä, mutta helmenharmaa *v-aukkoinen villapaita paikkaisi vanhan aivan liian nyppyyntyneen villapaidan jättämän tilan.

Koska olen mekkotyttöjä läpi vuoden, niin tykkään käyttää töissäkin neulemekkoja. Kollaasin musta Cubuksen neulemekko täytyy käydä paikan päällä kokeilemassa. Jos se on päällä yhtä mukava kuin miltä näyttää, niin veikkaan, että siitä tulee mun syksyn suosikkini! Kenkiä en vielä inventoinut syksyä varten, mutta aiemmat mustat nilkkurini ovat aivan loppuun kävellyt. *Becky-nilkkurit menisivät hienosti mustien tilalle ja ruskeat *Chelsea-nilkkuritkin pääsisivät varmasti käyttöön.

Eli aikas perusmeiningillä mennään. Se, mikä on iän myötä korostunut on vaatteen mukavuus päällä sekä se, että vaate kestää hyvin. Mun mielestä aiemmin hinta kertoi tuotteen laadusta, mutta nyt en sanoisi niinkään. Nuo alle kolmenkympin Molly-farkut ovat kestäneet hurjaa käyttöä yli vuoden ja menevät vieläkin. Edes strechfarkkuihin tyypilliseen tapaan en ole saanut niihin polvipusseja aikaiseksi. Ja hei sanottakoon, että nuo ovat joskus vahingossa menneet kuivariinkin eivätkä ole miksikään menneet 😉

Löytyykö sieltä samoja lemppareita vaatekaapista? Joku sanoisi näitä tylsäksi, liian tutuksi ja turvalliseksi, mutta hei  – pääasia, että ne toimii itsellä ja tuntuu hyvältä päällä. Nyt vielä muutama työtunti ja sitten kotiin. Toimistomaisema vaihtuu viimeiseksi arkipäiväksi sellaiseen, jossa toimiston ikkunasta näkyy rakas järvimaisema

TORSTAITERKUIN,


keskiviikko 05. elokuun 2020

Herkullinen porkkanagalette & sitruunamelissapesto

MOIKKAMOI IHANAT

ja terkkuja iltapäivän kahvitauolta! Siinä missä yleensä loman jälkeinen eka toimistopäivä on ollut nihkeä väsymyksen takia, ei tänään sellaista ole havaittavissa. Ollakin, että kello soitti 05.45. Mä rakastan sitä, että elämä saa taas jonkun rodin takaisin toimistopäivien ja niiden tuomien aikaisien aamujen myötä. Olinkin kaivannut vähäsen niitä mun omia aamukahvikuppimeditaatioitani ruokapöydän äärellä. Varsinkin nyt, kun rymsteerasin pöydän taas niin, että näen siitä kadulle päin (naapurin pihan poikki) 🙂

Mä olen viime aikoina ostanut pitkästä aikaa muutamia lehtiä maitokaupasta. Pääosin ruokalehtiä. Ihastellut kaikkia värikkäitä kasvisruokia ja päättänyt, että lomien jälkeen niidenkin suhteen palataan siihen totuttuun. Eli lisätään niitä viikottaiseen ruokavalioon. Terveellinen sekaruokavalio on se, minkä olen todennut meidän poppoolle parhaimmaksi vaihtoehdoksi.

Herkullinen porkkanagalette ja sitruunamelissapesto toimivat meillä mökillä lounaana maanantaina. Ei ole porkkanan, hunajan ja sormisuolan liiton voittanutta. Jossain lehdessä muistan nähneeni maapähkinävoin porkkanapiirakan reseptissä, joten sitä oli pakko koklata myös. Aikas veikeä yhdistelmä. Vielä kun päätin survaista päälle oman maan sitruunamelissoista peston. Tuo sitruunamelissapesto tuntuu muuten sellaiselta, että niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin voisi toimia jäätelön kanssa.

Porkkanagalette 

1 suolainen piirakkapohja kaupan pakastealtaasta
(tai toki itse tehtynä parempi)

5-6 kesäporkkanaa
3 rkl maapähkinävoita
iso loraus hunajaa
sormisuolaa
mustapippuria

-kauli piirakkapohja ja levitä sen päälle maapähkinävoi (jätä reunoilta pari kolme senttiä ilman)
-lisää maapähkinävoin päälle siivutetut porkkanat (ohuita siivuja), loraus hunajaa, sormisuolaa ja mustapippuria
-lisää pestonokareita
-taita piirakkapohjan reunat porkkanoiden päälle ja paista 200 asteessa uunin alatasolla noin 35-45 minuuttia. Huom! Meidän mökkiuuni on vähän oikukas, joten tarkkailkaa ettei porkkanat/pesto pala…

Sitruunamelissapesto

reilusti sitruunamelissaa (ehkä yksi puntillinen)
0,5 dl pinjansiemeniä
1 dl oliiviöljyä
1 dl raastettua parmesania
mustapippuria & ripaus suolaa

-surauta sauvasekoittimella sekaisin
-jos et käytä kaikkea piiraan päälle, niin nauti esimerkiksi pastan kanssa seuraavana päivänä

*****

Tiedättekö, mikä on ainakin mun arjessa se isoin juttu arjen toimivuuden kannalta? No se, että maltan mennä nukkumaan aikaisin. Päätin eilen, että kympiltä olen sängyssä ja puoli yksitoista unessa. Näin kävi eikä aamuherätys tuntunut pahalta. Saisinkohan jotenkin iskostettua tämän ajatuksen lapsiinkin ennen koulun alkua 😉

KESKIVIIKKOTERKUIN,