MOIKKA IHANAT!

Tänä aamuna heräsin 45-vuotiaana. Yhtäkkiä se iskostui alitajuntaani, että mähän taidan kuulkaa olla keski-ikäinen. Sitä on jotenkin pitänyt itseään 28-vuotiaana viimeiset kymmenen vuotta. Pitää edelleen. Nuorekkaana, mikä ei toki ole numeroista kiinni. Guugletin aamulla sängyssä keski-ikäisen määritelmän 😉 Luulin, että vasta 45-vuotiaat ovat keski-ikäisiä. En tiennyt, että olen jo liki viisi vuotta ollut keski-ikäinen. Ja hei, ei ole lainkaan hassumpia olleet nämä vuodet keski-ikäisenä.

Mutta tiedättekö, että se on ihan sama, millä termillä tätä ikävaihetta kutsutaan. Jälleen kerran voin todeta näin muutamien tuntien kokemuksella eläväni 45-vuotiaana elämäni parasta aikaa. Elämänkokemusta on kertynyt niin jäätävän paljon, että paljon saa tapahtua, että vene keikahtaa ja hörppää vettä. Vene on keikkunut vuosien varrella paljonkin, mutta se kuuluu asiaan. Tässä iässä sitä osaa olla, jos ei nyt kiitollisempi kuin onnellisista tapahtumista, niin ainakin hurjan kiitollinen niistä kapuloista, joita elämä on vuosien varrella heittänyt rattaisiin. Ilman niitä en olisi niin vahva kuin nyt olen. Ilman niitä en uskaltaisi näyttää herkkyyttäni, niin kuin nyt uskallan näyttää. Ilman niitä en tietäisi, että elämä kantaa. Jos kaikki olisi aina vain auvoista, niin miten me voisimme oppia elämästä?

45-vuotiaana voin vihdosta viimein todeta, että en pelkää mitään. Olen oppinut, että elämä antaa ja elämä ottaa. On asioita, joille emme voi mitään. Niitä vastaan on turha taistella. Tai niitä on turha pelätä etukäteen. Tässä iässä sitä tunnistaa ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa. Tietää, että asiat voi joko hyväksyä tai sitten olla hyväksymättä. Mutta jos ei jotain asiaa hyväksy ja siihen pystyy vaikuttamaan, niin hitsi vie, sen asian suhteen pitää tehdä jotain.

Meillä on mökin suihkutilassa peili, jep, josta näkyy suihkun jälkeinen habitus. Onhan se peilikuva muuttunut vuosien varrella aika melkoisesti. Sitä on…miten sen kauniisti sanoisi…ikään kuin pehmentynyt. On kertoja, että katson peilistä ja mietin itsekseni, että näinköhän olen viidennellä kuulla raskaana (en ole). Lompsin takaisin mökkiin pyyheturbaani hiusten ympärillä ja upotan käteni sipsipussiin. Eihän nyt muutama sipsi siinä viidennellä kuulla raskaana olevan mahassa paljoa näy. Sitten on niitä päiviä, että huikkaan itselleni, että hienosti sä vedät – jatka samaan malliin. Kävelen pitkospuita pitkin päämökkiin ja surautan iltasmoothiet, koska rakastan terveellistä elämää. Mä olen aina osannut nauraa itselleni ja mitä enemmän ikää tulee mittariin, niin sitä enemmän.

Ikä on tuonut mukanaan itsevarmuutta. Mä kelpaan itselleni ja se riittää. Mun ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Mä tiedän, että kun elän ja toimin omien arvojeni mukaan, niin se riittää. Kaikkien ei tarvitse musta tykätä ja ihmiset saa olla eri mieltä mun kanssa. Mä en ole suinkaan aina oikeassa ja senkin olen oppinut hyväksymään. Tällä iällä sitä myös kunnioittaa muita ihmisiä. Erilaisuutta. Sitä on rutkasti suvaitsevaisempi kuin nuorempana. Sitä tahtoo muille vain hyvää.

Onkohan tää vain tyyntä myrskyn edellä vai voiko sitä oikeasti ihminen olla näin onnellinen vanhetessaan? 😀 Jotenkin tässä elämänvaiheessa lapset ovat parhaassa iässä, parisuhde kukoistaa ja työrintamallakin menee loistavasti. Omien kriteerieni mukaan. Tässä iässä epätäydellisyys on täydellistä. Riittävän hyvä on täydellistä. Ehkä se on se eletty elämä, joka mahdollistaa näin seesteisen olotilan juuri nyt. Tässä vaiheessa elämää se eletty elämä saa näkyä huoliryppynä silmien välissä ja naururyppyinä silmäkulmassa. Se saa näkyä välillä katseen vakavuudesta ja kuulua naurun heleydestä. Elämä on aika ihanaa. Just nyt ja tässä ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,