HEIPPAHEI!
Ei vitsit, välillä sitä toivoisi, että emojit onnistuisivat myös tietokoneella. Tuohon heippahein jälkeen olisi tullut vilkuttava käsi 🙂 Mitenkäs siellä on lähtenyt viikko käyntiin? Täällä oikein kivasti. Niin kivasti kuin vain kolmen päivän kuplivakuurin jälkeen vaan voi olla. Hihii, ei vaiskaan. Maltilla onneksi kuplivaa maisteltiin, mutta silti tuntuu, että tänään on ollut vähän tahmeampi olotila kuin normi maanantaina.
Tuossa pienen irtioton aikana tajusin sen, että kuinka tärkeää on näiden ruuhkavuosienkin aikana välillä kysyä itseltään, mitä minulle kuuluu. Helposti sitä asettaa muiden hyvinvoinnin etusijalle. No tottakai tämä on ihan jo lastenkin kanssa luonnollista, mutta veikkaanpa, että siellä ruudun toisella puolella on myös lapsettomia, epäitsekkäitä ihmisiä. Epäitsekäs. Käsi sydämellä voin sanoa, että tuo sana kuvaa minua. Mutta tiedättekös, että ei se ole aina ihan hyvästä olla niin kovin epäitsekäs ja kiltti.
Myös meillä äideillä on oikeus sanoa lapsille joskus, että hei, olen väsynyt ja nyt lepään hetkisen. Siis ainakin tässä iässä, kun lapset eivät tarvitse ihan joka minuutti sitä valvovaa silmää. On ok sanoa kavereille, ettei jaksa kahvitella vaan haluaa olla kotona. On ihan ok välillä pysähtyä ja tutkiskella kiireen keskellä omaa itseään. Mulle rauhoittuminen ja rentoutuminen on todella vaikeaa. Sitä on joutunut opettelemaan pysähtymään. Luomaan sellaisen hetken, että saa olla ihan rauhassa ajatustensa kanssa.
Yleensä tuo rauhoittuminen omiin touhuihin on tapahtunut lukemisen kautta. Mutta viime aikoina en ole jotenkin keskittynyt lukemaankaan. Olo on ollut siihen puuhaan liian rauhaton. Voi toki olla, että se paikallaan junnaava Grey ei enää innosta 😉 Täytyisi antaa periksi ja vaihtaa kirjaa. Juoksulenkit ovat olleet edelleen se yksi tapa rentoutua ruoanlaiton lisäksi. Reilu viikko sitten latasin pitkästä aikaa youtubesta joogavideon ja hei, taivas aukeni! Tuon puolituntisen jälkeen olo oli ihan mielettömän rentoutunut. Jo se, että keskittyy hengittämiseen ilman sen kummempia venyttelyitä auttaa. Iltaisin viimeisenä olen yrittänyt nollata päivän hengitysharjoituksilla. Myös tuo lapsille alunperin ostettu värityskirja on ollut hyvänä apuna. Mielenrauhaa, sitä todellakin tuosta touhusta saa, kun aivot nollautuu. Huomaamattaan on värittänyt vaikka kuinka paljon, ajatuksissaankin vaihtanut värejä.
Niin joogan, hengitysharjoituksen, ruoanlaiton, juoksun, värityskirjan ja lukemisen aikana ei tule plärättyä nettiä. Mä olen vahvasti tullut siihen tulokseen, että mitä enemmän olen puhelimella niin sitä rauhattomammaksi tulen. En osaa rentoutua. Koko ajan pitäisi olla ajan hermolla, että mitä kaverit ovat tänään tehneet, syöneet ja kenellä on korvatulehdus. Kuka on ladannut kivoja ruokakuvia instaan ja kenen blogi on päivittynyt. Ei ei ei! Ja ihan oikeasti, kun tänä päivänä nuo uutisetkin ovat tuolla iltapäivälehdissä jokseenkin masentavia, niin olen ajatellut ottaa puhelimen vain soitto- ja viestikäyttöön. Sulkea sen muun maailman hetkiseksi edes pois ja keskittyä siihen, että itsellä on hyvä olla. En mahda talous- tai pakolaistilanteelle mitään, joten pitäisi osata olla stressaamatta ja vaivaamatta päätänsä asioilla, joihin ei pysty vaikuttamaan.
Hupsis, lähti juttu vähän laukalle alkuperäisestä aiheesta 🙂 Mutta siihen palatakseni; muistakaahan kaiken kiireen keskellä pysähtyä miettimään, että mitä minulle kuuluu. Kovin usein sitä kysyy muilta kuulumisia, mutta kuinka usein tulee pidettyä itsensä kanssa tilannekatsaus asian tiimoilta? Aivan liian harvoin.
“It’s not selfish to love yourself, take care of yourself, and to make your happiness a priority. It’s necessary.”
Näine aatoksine toivottelen teille mitä ihaninta alkanutta viikkoa! Täällä taltutetaan eilen taltuttamatta jäänyt pyykkikasa ja sitten ajattelin väritellä vähän lisää. Varsin koukuttavaa puuhaa. Oletteko kokeilleet?
MAANATAITERKUIN,
