HEISSULIVEI IHANAISET!

Voihan vinde, ei olla ihan päästy vauhtiin tämän ”keskityn bloggaamisen” -aikakauden kanssa. Tietohan se oli, että tuosta noin vaan ei töistä pois jäädä, mutta sen sata hommaa on tullut tällä viikolla vielä mieleeni. Sellaisia, joita olisin töissäoloaikana ehtinyt hyvin tekemään, mutta jotka nyt tuli pakon edestä tehtyä. Josko huomenna sitten olisin jo koko päivän kotitoimistolla?  Iltapäivät olen ollut kotona, mutta sen sijaan että olisin lapsille yrittänyt selittää, että äiti tekee töitä kotona (antakaa mun pliis istua koneella ;)), olen pelannut monenmonta räväytysmatsia, tehnyt läksyjä, laittanut välipalaa, sylitellyt, nukkunut päikkäreitä, halitellut ja solminut kengännauhoja. Jep, ollut aivan liikaa käytettävissä ja päästänyt lapset aivan liian helpolla. Mutta hei, kultaakin kalliimpia aikoja nämä ♥ Sen lisäksi iltapäivät ovat kuluneet rakkaan herra karvapalleron kanssa. Taisin ohimennen täällä blogissa talvella mainita niistä inhoista nivelkivuista, joista kärsin. Jotka olivat pääosin toispuoleisia ja jotka alkoivat pidemmän päälle huonontaa elämänlaatua. Jäytivät jostain sisältä päin eikä minkäänsortin kipulääke auttanut kolotukseen. Tuntui, että liikunta hetkeksi auttoi, kunnes toisena päivänä lenkistä olo oli kuin jyrän alle jäänyt. Vasemmalta puolelta. Kävin lääkärissä ja yhdessä tuumin mietimme pitkien keskustelujen jälkeen, että voipi olla henkistä. Nivelkivut alkoivat silloin äidin sairastuttua. Poissuljettiin tiettyjä juttuja verikokein, mutta päätettiin yhdessä katsoa, että katoavatko kivut ja puutumiset lomien aikana. Eivät kadonneet. Nivelkipuja ja lihassärkyä alkoi pelkäämään, välissä oli nimittäin hyviäkin päiviä. Sitten tuli taas uusi päivä ja kivut. Se ahdisti. Ja ehkä eniten ahdisti se, kun ei tiennyt onko joku oikeasti pahasti vialla. Neurologin lähete poltteli takataskussa…josko kuitenkin pitäisi mennä kuvauttamaan pää. Tieto lisää tuskaa -asenteella ajattelin, että en mene.

Tuossa viikonloppuna tajusin, että niveliä ei ole pitkään aikaan kolottanut. Kolmeen viikkoon ainakaan. Eli juurikin sen ajan kuin Toby on ollut meillä. Voiko tämä oikeasti olla totta? Monia juttuja olen lukenut lemmikkieläimen parantavasta vaikutuksesta, mutta enpäs olisi ikinä uskonut. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa ihan huuhaalta, mutta ne kivut ovat poissa ja toivottavasti pysyvätkin poissa. En tunne stressiä henkisellä tasolla, vaan siitä kielivät juuri fyysiset asiat. Jännitysniska ja paniikkihäiriöoireet sun muut on tullut koettua parikymmentä vuotta sitten. Vaikka näennäisesti otin äidin sairastumisen, sairastamisen ja raskaan lopun ”hyvin”, niin fyysisesti olin aivan rikki. Toki henkisestikin, mutta henkisen puolen pystyin vielä tällä positiivisella elämänasenteellani ja rationaalisella ajattelulla saamaan kuntoon. 

Eli kaikki kunnia tuolle Toby the Tobymaisterille. Uskon myös siihen, että tuo haukku on tuonut lasten surutyöhön helpotusta. Koiralle tulee kerrottua huolet ja murheet. Koiralle saa näyttää ne tunteet, jotka muuten jäisivät jäytämään sisälle. Ilman pelkoa siitä, että saa negatiivista palautetta. Meillä on aina ollut kotona kissoja, parhaimmillaan kolme kerrallaan. Kyllä mä muistan, että teiniangsteissa se oli varsinkin vanhin Elli-kissa, joka oli tukena ja turvana vaikeina hetkinä. Jälleen kerran tunnen ihan älyttömän syvää kiitollisuutta, että meillä oli mahdollisuus saada uusi perheenjäsen.

Kyllä se on jokaisen ovesta sisään astuvan etuoikeus nähdä tuo pieni nappisilmäinen tapittaja vastassa. Saada kasvot täyteen märkiä pusuja ja hännänheilutusta. Ehdotonta rakkautta ♥ Elämänlaatu on parantunut hirmuisesti eikä vähiten sen takia, että nuo kivut on nyt poissa!

ILOISTA KESKIVIIKKOA,

PS. ja hei, älkäähän sitten ymmärtäkö väärin; ilman muuta kannattaa mennä lääkäriin jos on tuollaisia kipuja, puutumisia sun muita ja tutkia kunnolla. Halusin vain tulla ja kertoa, että ne kivut loppuivat kuin seinään lemmikin myötä 🙂 Kaikissa tapauksissahan näin ei valitettavasti ole, vaan taustalla on jokin fyysinen syy, joka kannattaa selvittää.