MOIMOI IHANAT!

Sen lisäksi, että tänään on virallisesti syksyn ensimmäinen päivä, on tänään muutenkin erityinen päivä. Eilen oli viimeinen palkallinen työpäiväni vähään aikaan tuolla rakkaassa perheyrityksessämme. Hassu tunne! Jotkut teistä saattavat muistaa syksyn 2012, kun lomautin itseni, liiketoiminnan väliaikaisesti hiipuessa, jotta saimme pitää muut työntekijät töissä. Nyt en lomauttanut, vaan päätin ottaa breikin, sillä veljen vaimo aloittaa työt hoitovapaan jälkeen ja toimistossa riittää kaksi henkilöä (ihana Jenni jatkaa siellä). Hyppy tuntemattomaan ja toisaalta tyhjän päälle kauhistutti hieman eilen illalla. Jouduin kyselemään itseltäni, että mitäs nyt sitten? Pasmat eivät olleet ihan selvillä. Eivät ole vieläkään. Sen vain tiedän, että päivätyö maalitehtaassa on tauolla. Toki jatkan hallituksen puheenjohtajana ja käyn tekemässä taloushallinnollisia töitä tämän tästä. Vakoilen kotikoneelta päivittäistä tilauskantaa ja autan niinä päivinä, kun minua tarvitaan. Iso hyppy tuntemattomaan eli tauko töistä. Kuinka pitkäksi aikaa, moni miettii. Voi kunpa osaisin tuohon vastata, mietin. Tänä aamuna herätessäni muistin, että ollaan ihan uuden edessä. Nipistin itseäni, katsoin vieressäni nukkuvia lapsia ja tunsin itseni ihan äärettömän onnelliseksi. Alunperin suunnittelin tälle uudelle aikakaudelle opintoja; lisuria, eMBA:ta, Personnel trainingia jne. Mutta tiedättekö mitä? Äiti mulle keväällä ehdotti, että mitäs jos vain olisit. Nauttisit elämästä ja katsoisit mitä se tuo tullessaan. Äidit on aina oikeassa. Mä aion keskittyä ihan vain bloggaamiseen. Teihin. Suurella sydämellä ja antaumuksella. Moni voi olla sitä mieltä, että bloggaaminen ei ole ammatti. Noh, ne ketkä näin ajattelevat voivat kokeilla bloggaamista. Tehdäkseen blogista ammatin, täytyy olla ihan mielettömän paljon kärsivällisyyttä. Itsellänihän tätä ei tunnetusti ole ollut 😉 Mutta yksi niistä ihanista asioista, joita bloggaaminen on tuonut tullessaan on pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys. Työtunteja blogin eteen on päivätöiden lisäksi tullut tehtyä iltaisin lasten mennessä nukkumaan ja aamuisin kukonlaulun aikaan. Nyt pystyn tekemään ne ajat blogia, kun lapset ovat koulussa. Seitsemisen vuotta on tullut blogattua enemmän tai vähemmän monta kertaa viikossa. Olen oppinut ihan hirmuisen paljon itsestäni, kuvankäsittelystä, valokuvaamisesta ja mikä parasta oppinut ottamaan vastaan rakentavaa palautetta. Kiitos teidän. Ei sillä, kyllä mä vieläkin miellän tämän blogini osaltaan rakkaaksi harrastukseksi. Tai oikeastaan rakkaaksi elämäntavaksi. Kuten myös tuon maalitehtaan pyörittämisen veljeni ja muiden kanssa. Jotta elämästä pystyy nauttimaan, pitää olla intohimoa sitä kohtaan mitä tekee.

Aiemminkin ollaan teidän kanssa taidettu jutella siitä, kuinka nykyaikana tuntuu, että eletään kilpailuyhteiskunnassa. Pitäisi olla kunnianhimoa ja tavoitteita. Niin mälsältä kuin se kuulostaakin, niin multa puuttuu kokonaan tuollainen kunnianhimogeeni. Blogini suhteen ajattelen niin, että kilpailen itse itseni kanssa. En muiden kanssa. Aina on varaa kehittyä. Ja toisaalta ajattelen sen niinkin, että en mä ala elämääni blogin takia muuttamaan. Uusimaan huonekaluja, maalailemaan seiniä tai ryhtymään lakto-ovovegaaniksi. Vain jotta saisin teille juttuja. Blogini saattaa olla tylsä kaikessa tavallisuudessaan, mutta mä rakastan tätä tuttua ja turvallista elämääni niin paljon, että ajattelin antaa sille paljon palstatilaa myös blogissani. 

Tasan kaksi vuotta sitten tänään, blogini aloitti Indiedays-portaalissa. Just siellä, mihin en ollut ikinä edes haaveillut pääseväni. Koska kaikki bloggaajat olivat niin ammattimaisia kauniine kuvineen ja kiehtovine teksteineen. Kaksi vuotta olen nauttinut jok’ikisestä blogihetkestä teidän kanssanne. Tuosta ihanasta taustatiimistä, rakkaista työkavereista Indiedaysilla. Bloggaajakollegoista, joiden kanssa on ihan ensi sekunnista lähtien samalla aaltopituudella. Ihan oikeasti tällainen itkupilli liki herkistyy ajatellessaan kuinka onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Saan tehdä työtä, jota rakastan. Ihmisten kanssa, joihin en olisi muuten törmännyt. Bloggaamisen myötä olen saanut kokonaan uuden perheen. Vaikka elämässä otetaan rakkaita pois, niin uusia annetaan tilalle.

Syyskuun ensimmäisenä projektina, raskaana sellaisena, on mummulan tyhjentäminen. Perukirjan loppuun tekeminen ja tietyn aikakauden päättäminen. Kirjan kansien sulkeminen. Onneksi vastapainona on perhe, rakkaat ystävät, koiruli sekä muutama sovittu ulkomaanreissu. Ennen mummulan tyhjentämistä edes ajatustasolla, ajattelin keittää kahvit, lukea parit Tukholmasta tuomani sisustuslehdet ja rapsutella Tobya. Ehkä voisi kaivaa juoksukengätkin naftaliinista. Ai niin ja Tukholman kuvia on käsittelemättä vino pino. Huomen aamulla ajattelin viedä teidät suurelle sisustuskauppakierrokselle rapakon toiselle puolelle. Pistäkäähän lompakon nyörit kiinni jo valmiiksi. Niin mäkin tein paikan päällä, muuten olisi lähtenyt helposti laukalle 😉

Kiitos, kun olette siellä ruudun toisella puolella ♥

IHANAA ALKANUTTA SYYSKUUTA,

PS. kahdessa vuodessa sitä on hiusten väri ja pituuskin muuttunut. Kuvat ovat tuolta parin vuoden takaiselta syyskuun ekalta päivältä. Täältä löytyy kuviin myös teksti, esittely Mariasta blogin takana. Aika samoilla ajatuksilla mennään näin kaksi vuotta jälkeenpäinkin.