perjantai 01. syyskuun 2017

Skarppina syksyyn

MOIKKAMOI!

Hei skarppia perjantaita sinne ruutujen toiselle puolelle! Tänään on monta aihetta juhlaan; meidän remppa on vihdosta viimein valmis ja päästään työpäivän jälkeen siivoamaan kellarikerros. Voipi olla, että Marian bistrossa poksautetaan sen kunniaksi sihijuomapullo. Tänään tulee lisäksi kolme vuotta täyteen, kun aloitin blogini kanssa Indiedaysilla (terkkuja! ♥) ja mikä ihaninta; syksy on virallisesti täällä syyskuun ekan myötä. Oikeesti, mihin nämä viikot menee? Just, siis ihan silmänräpäys sitten, oli viime perjantai. En valita sen suhteen; on ihan kiva, että aina on perjantai 😀

Työviikkojen jälkeen perjantai tuntuu luksukselta. Nyt kun ensi viikolla matkaan toimistolle töihin, oli pakko uusia hieman työvaatetusta. Ostan nykyään vaatteita todella harvoin. Mutta silloin kun ostan, saatan ostaa muutamia vaatekappaleita kerralla. Nyt taisin tehdä ennätyksen ja tilasin neljä paitaa samaan syssyyn. Plus kolmet kengät, mutta ei kerrota miehelle 😉

Siinä missä vielä parikymppisenä rakastin kaupoissa kiertelyä ja shoppailua on uusi mukavuudenhaluinen minäni sitä mieltä, että ei vaan jaksa. Ellei oikeasti ole tarvetta jollekin. Osasyynä se, että mukavuudenhaluisuuden lisäksi olen viimeisten vuosien aikana tunnistanut isäni geeneistä tulleen piheyden itsessäni. Siltikin, niitä vaatteita roikkuu tuolla henkareissa menneiltä vuosilta monen monta. Olen näet erittäin huono laittamaan vaatteita kiertoon. Muuton yhteydessä tuli kyllä karsittua isosti, mutta vaatteita on vielä yllinkyllin. Ajattomia juu, mutta osa sellaisia, että eivät hyvästä huolenpidosta huolimattakaan ole työvaatteita.

Mustaa, harmaata, valkoista, farkkua. Muutamia beigejä ja raidallisia vaatekappaleita myös. Liekö se tämä mieleltään uudistunut Maria vai mikä, mutta nyt löysin itseni ostamasta kukallisia paitoja. Yhden valkoisen kauluspaidan lisäksi. Eikä väritkään kukkaprinteissä olleet niitä tuttuja ja turvallisia. Nyt olen pari päivää kulkenut kukkaprinttipaidassa ja hei suosittelen kaikille. Suupielet kääntyvät hymyyn ihan väistämättä. Olen ihan varma, että se on kukkien ansiota…#flowerpower 🙂 Tämä kuvissa näkyvä paita on itseasiassa kietaisubody. Tilasin toisenkin samanmoisen, sellaisen haalean vihreän. Totuttelemista vaatii bodyn pito, mutta yllättävän hyvä on päällä. Myös kolmas kukkapaita odottaa kantajaansa.ID

Mukavat ja asianmukaiset vaatteet vaikuttavat itsetuntoon ihan älyttömän paljon. Huomaan, että kun aamulla laittaa itsensä, niin sitä on paljon skarpimpi olo. Myös näinä kotitoimistopäivinä. Tällä viikolla olen hionut käytäntöä toimistotyöaamuja varten. Sitä, että missä järjetyksessä teen mitäkin 😉 Suihkua, koiran ulkoilutusta, aamupalaa, lasten herättelyä. Vaatii taas totuttelua, mutta eiköhän se siitä ala pian lutviutumaan.

Uutta skarpimpaa ilmettä sain syksyyn myös Instrumentariumin yhteistyön kautta saaduilla silmälaseilla. Onnistuin rikkomaan edelliset lasini muuttotohinoissa ja nyt alkaa taas olemaan ne ajat, kun laseja tarvitsee. Pimeällä tarvitsen silmälaseja autolla ajamiseen, vaikka aikoinaan kaukonäköni on korjattu laserleikkauksella. Niinä aamuina, kun ei jaksa panostaa silmämeikkiin, pelastavat silmälasit pulasta. Huuliin hieman punaista ja pokat päähän. Ei siihen skarppiin lookkiin enempiä tarvita!

PERJANTAITERKUIN,

*silmälasit saatu yhteistyössä Instrumentariumin kanssa

 


torstai 31. elokuun 2017

Herkulliset uunibataatit

MOIKKAMOI IHANAT

ja iiiiso virtuaalihalaus teille taas tsempeistänne eiliseen postaukseen  ♥ Olen aina ollut sitä mieltä, että on suhteellisen helppoa olla nainen. En ole kärsinyt itkupotkuraivareista, mielialanvaihteluista sun muista ja elämä on ollut varsin seesteistä. Sen takia tämä puskista iskenyt analysointivaihe on pikkuisen havahduttanut. Näin lievästi sanottuna 🙂 Aina olen ollut kova analysoimaan, mutta analysoinnin kohteena on ollut enemmänkin elämä yleisellä tasolla. Nyt on menty aika henkilökohtaisiin ja tietyllä tapaa itsekkäisiinkin ajatuksiin. Siinä, missä aiemmin pidin epäitsekkyyttä hyveenä, ei se välttämättä sitä pitkässä juoksussa olekaan.

No mutta hei, sitä pitää itse myös rakastaa itseään ja pitää huoli siitä, että jaksaa. Mulle suurta osaa tässä kokonaisuudessa näyttelee ravinto. Tiedättekö, kun jostain ruoista tulee vaan niin maailmankaikkeuden euforinen olo. En sitä väitä, etteikö se euforinen olo voisi tulla juuri oikein paistetusta sisäfilepihvistä, mutta viime aikoinan euforinen olo on liittynyt enemmän kasvisruokaan. Tai sanotaanko lihattomaan ruokaan. Kyllä maanantainen nakkisoppakin maistui tuoreen ruisleivän kanssa, mutta jos täytyy verrata, niin näiden taivaallisten vegeuunibataattien jälkeen leijuin ehkä vielä enemmän pilvissä. Pilvien yläpuolella, oikeastaan.

Bataatit loistivat poissaolollaan monta vuotta meidän keittiössä. Molemmat lapset kun olivat erikoisruokavaliolla vauvoina, niin keitin ja soseutin bataattia niin paljon, että olin jo varma, että meidän keittiössä ei näitä oransseja möllyköitä enää koskaan nähdä. Pelkkä bataatin makea hajukin jo tökkäsi. Kunnes pari kolme vuotta sitten aloin lämmittelemään suhdettani bataattiin uudestaan. Nyt olen jo umpirakastunut siihen ja se menee ihan pelkältäänkin uunista suoraan syötynä. Bataattiranut on ehkä koukuttavin ruoka mitä tiedän. Mutta eipä nämä vegeuunibataatit niille hirmuisesti häviä. Näihin olisi kyllä muuten sopinut päälle esimerkiksi fetamurua…:)

HERKULLISET VEGEUUNIBATAATIT
kahdelle

2 bataattia
-pese bataatit ja tee niihin veitsellä viilto pitkittäissuuntaisesti
-laita folion sisään ja kypsennä 200 asteisessa uunissa noin tunti
-valmista sillä aikaa täytteet

Kikhernemustapaputäyte
purkki kikherneitä
purkki mustapapuja
2 rkl aurinkokuivattujatomaatteja öljyssä
puolikkaan sitruunan mehu
tuoretta korianteria
mustapippuria
suolaa
-huuhtele ja valuta herneet & pavut
-sekoita pilkottujen aurinkokuivattujen tomaattien ja sitruunanmehun kanssa
-mausta korianterilla, mustapippurilla ja suolalla
-laita jääkaappiin tekeytymään

Punajuuritahna
purkki valkopapuja
2 etikkapunajuurta
1 valkosipulin kynsi
lime&chili kuivamaustetta
suolaa
-huuhtele ja valuta pavut
-soseuta sauvasekoittimella kaikki ainekset sileäksi
-anna tekeytyä jääkaapissa

Lisukkeita jää aivan varmasti yli, joten ne voi käyttää hyväksi seuraavien päivien salaateissa tuomaan ruokaisuutta. En tiedä mikä papukausi mulla on menossa, mutta mustapapuja voisin syödä joka ruoalla. Välillä liotan ja keitän ne itse, mutta usein nappaan valmiiksi keitetyt papuset kaupan hyllyltä.

Insta Storyn puolella vilautinkin tulevan syksyn vaategarderobiani. Olen kuulkaas hurahtanut aivan sivuraiteille. Hyvässä mielessä. Sen sijaan, että syksy olisi harmaan, mustan ja valkoisen sävyttämä, löytyy sieltä tänä vuonna kukkakuvioita. Ja jopa sitä punaista väriä, jota aiemmin olen karsastanut. Huomenna luvassa vaatejuttuja!

TORSTAITERKKUSIN,


keskiviikko 30. elokuun 2017

Kuka minä olen?

HEISSULIVEI IHANAT!

Piti kirjoittamani tänään teille taivaallisten uunibataattien ohje, mutta säästetään se huomiselle…

Kuten on käynyt ilmi, niin loppukesäni on ollut aikamoista analysointia. Itsensä tutkimista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamista. Sitä on aina välillä havahtunut siihen, että elämä on kokenut yhtäkkiä monenmoisia muutoksia. Eikä vähiten elämäni äitinä. Lasten kasvaessa sitä on yhtäkkiä huomannut, että se oma aika, mitä aiemmin ehkä odotti ja toivoikin ei välttämättä ole niin auvoista kuin minkälaista sen kuvitteli olevan. Osaltaan siksi, että on heittäytynyt tuohon kunniatehtävään nimeltä äitiys vähän liian täysillä.

Sitä on tullut kysyttyä itseltään, että onko tullut luovuttua liian monista asioista matkan varrella ollakseen parempi äiti. Osasta omista harrastuksistaan ja sosiaalisista kuvioistaan, jotta voisi olla enemmän läsnä. Kuskata sen sijaan lapsia sinne harrastuksiin kuin käydä itse niissä. Pelata lasten kanssa korttia sen sijaan, että näkisi ystäviä. Oltua tietyllä tapaa se suorittajaäiti, joka soimaa välillä itseään eineksien käytössä kiireen keskellä. Oltua tietyllä tapaa se marttyyri, joka uhrautuu perheen puolesta. Onko väärin, että on laittanut lapset ja perheen ykkössijalle?

Ei todellakaan. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna tässäkin asiassa kultainen keskitie olisi ehkä ollut se paras tie. Näin koulujen alettua olen huomannut yhä useammin, että kulutan aikaa iltaisin kotona. Yksin. Osaamatta tehdä mitään. Muuta kuin odottaa niitä lapsia kotiin seiskan maissa. Johanna tuossa Mikään ei ole ikuista -postauksessa otti erään asian esiin, josta on tehnyt mieleni kirjoittaa aiemminkin.

Kiltin tytön syndrooma. Tunnistan sen itsessäni. Tosin viime vuosina olen tietoisesti opetellut siitä pois. Tai ainakin yrittänyt opetella vähemmän kiltiksi. Helppoa se ei ole. Olen nimittäin aina ennen laittanut muiden hyvinvoinnin omani edelle. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten hyvinvointi tuleekin ekana, mutta samalla olen myös sitä mieltä että kun äiti voi hyvin niin koko perhe voi hyvin. Olen välillä kantapään kautta opetellut sanomaan ei ja toisaalta oppinut myös jakamaan vastuuta ja taakkaa.

Kuka minä olen? Vaikka olen äiti ja vaimo, olen vihdosta viimein sisäistänyt sen, että olen myös nainen. Ihminen nimeltä Maria, joka myös yksilötasolla haluaa elää elämänsä onnellisena. Olen uskaltanut kyseenalaistaa sen, että tuleeko se oma onni siitä, että tekee muut onnelliseksi. Välillä oman onnellisuutensa kustannuksella. Tajunnut, että ei se välttämättä olekaan näin. Kiltteys äitinä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meillä olisi rajoja ja auktoriteettia. Ensisijaisesti olen tytöillemme rajat ja rakkauden antava äiti, mutta myös toivottavasti ystävä. Kiltin tytön syndroomaan kuuluu se, että välttää konflikteja. Välillä harmikseni huomaan kyllä antavani lapsille periksi, jotta säästyttäisiin draamalta.

Tiedän olevani niin hemmetin epäitsekäs ja se välillä kiukuttaa. Elokuun analysointien myötä olen tullut tulokseen, että kyllä mullakin on lupa olla minä. Just sellaisena kuin olen. Jos on paha päivä, niin se saa näkyä. Lapsille saa korottaa välillä ääntään eikä miehenkään kanssa tarvitse aina olla samoilla linjoilla. Saa väsyä ja saa näyttää tunteensa. Saa olla omia menoja, ilman että ajattelee että se on perheen yhteisestä ajasta pois. Pääasia, että saa olla oma itsensä. Pääasia, että on onnellinen. Sehän tässä elämässä loppupeleissä on se homman nimi.

Joten innolla odotan ensi viikolla alkavaa uutta elämää; viikkorytmiä, joka tasapainottaa arkea. Tietoa siitä, että kolmena aamuna viikossa saan lähteä ovesta ulos töihin. Toivottavasti tuntematta syyllisyyttä siitä, että mitenköhän ne lapset siellä kotona pärjää. Ehtivätkö kouluun ja osaavatko ottaa välipalaa kotiin tullessaan. Meillä on kyllä ollut siitä ihana tilanne, että lasten ei ole juurikaan tarvinnut lähteä kouluun yksin tai olla pitkiä päiviä yksin kotona. Siitä olen suunnattoman kiitollinen ja tiedän olevamme sen suhteen etuoikeutettuja. Ensin viettivät koulun jälkeen aikaa täällä mummulassa ja sittenhän itse pidin kotitoimistoa vuoden ajan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Ja hei, jo on aikakin! Lasten itsenäistymisenkin kannalta erittäin hyvä juttu.

Työkuviot kun saan kuntoon, niin sitten on aika laittaa sosiaaliset suhteet kuntoon. Ystävien kanssa nauretaankin välillä, että siinä missä aiemmin istuttiin kahvilla juttelemassa kasvotusten, käy messengeri nyt kuumana. Ei hyvä. Parin viikon päästä tulee minireissu sielunsiskojen kanssa tarpeeseen. Omaa aikaa, sitä kaipaan. Enkä välttämättä tarkoita niitä yksinäisiä hetkiä kotona, vaan irtiottoa siitä kaikesta. Ruoanlaitosta, pyykinpesusta, koiran ulkoilutuksesta. Niistä jutuista, joita olen kynsin hampain pitänyt itselläni. Hölmönä. Salikorttikin on ehtinyt näivettyä tuolla salikassissa jo tovin. Musta tuntuu, että tälle äipälle tekee ihan hyvää käydä vetämässä jälleen vähän jumirautaa. Tuulettamassa päätään ja päästä ihmisten ilmoille 🙂

Onko siellä muilla samanlaisia tuntemuksia lasten kasvaessa? Oletteko joutuneet kysymään itseltänne, että kuka minä olen? Vai onko tämä identiteettikriisi vain allekirjoittaneella? 😀 Täytyy sanoa, että nämä tunteet tavallaan vähän myös pelottavatkin. Pelottavat sen takia, että sitä huomaa pitävänsä napanuorasta kaksin käsin kiinni. Vaikka sisäinen ääni sanoo, että nauti – lähde ulos ja elä täysillä. Nyt kun siihen vihdosta viimein olisi mahdollisuus ♥ Äitiys tai vaimous ei poissulje mahdollisuutta olla juuri minä. Sen kun tässä pikkuhiljaa oppisi.

KESKIVIIKKOTERKUIN,


tiistai 29. elokuun 2017

Sneak peek tyttöjen huoneisiin & alekoodi Deseniolle

*postaus on tehty yhteistyössä Desenion kanssa

HEISSULIVEI IHANAT!

Lupailin kuvia tyttöjen huoneista tuossa menneellä viikolla; kattavampaa katsausta saatte vielä odottaa hieman, mutta sneak peekeja olisi tarjolla tänään. Kunhan saadaan huoneet sisustettua loppuun niin luvassa on laajempia kuvakulmia. Huoneiden sisustaminen aloitettiin siitä, että koulupöydät ympäristöineen laitettiin kuntoon. Muuton myötä aloin haaveilemaan siitä, että tytöt alkaisivat tekemään läksynsä koulupöytien äärellä ruokapöydän sijaan. 

Tämä haave osoittautui turhaksi, sillä joka ikinen päivä kotiin tullessani törmään varsin kotoisaan näkyyn; ruokapöytään, joka päällä lojuu kaksi reppua sekä kirjat ihanasti sikin sokin. Eihän siinä mitään väärää ole, että lapset tekevät läksyt ruokapöydän äärellä. Tämä mahdollistaa sen, että itse pystyn pitämään kotitoimistoani esikoisen huoneessa. Kotitoimistopäivinä linnottaudun tänne yläkerran tunnelmalliseen huoneeseen  ja tykkään, että ympäristö on siisti ja harmoninen.

Desenion kattavasta valikoimista tytöt saivat valita molemmat mieleisensä sisustusjulisteet bloginäkyvyyttä vastaan. Esikoinen valitsi julisteeseensa mustavalkoisen tanssijatytön, joka sopiikin huoneen värimaailmaan hienosti. En muista aiemmin huomanneeni, mutta Deseniolla on nykyisin saatavilla myös kehyksiä, mikä helpottaa huomattavasti julisteiden ja sisustustaulujen seinälle saamista. Itselläni kun on aina haaste saada moiset kehystettyä ja seinälle 🙂ID

Pikkuisempi meillä on haaveillut luppakorvaisesta pupusta ihan koko kesän. Siinä missä vielä pari kolme vuotta sitten haaveili minipossusta, kuulostaa tämä pupuhaave himpun verran realistisemmalta. Periaatteessa. Meillä ollaan pupuille allergisia, joten pupuhaave karitui heti alkuunsa. Onneksi lohtua on tuonut suloinen pupujuliste. Vielä vuosi sitten julisteessa olisi pitänyt olla jotain pinkkiä tai liilaa. Nyt on menossa vaaleansininen kausi ja julisteen kaunis haaleanvaalean sininen tuo muuten valkoiseen huoneeseen hieman väriä.

Siinä missä esikoisen koulupöytä loistaa puhtaanaolollaan, täyttää pikkuisemman pöydän usein kaiken maailman slime-tarvikkeet; pesuaineet, partavaahdot sun muut. Ihana huomata, kuinka tuo kaksi vuotta ikäeroa merkitsee tietyissä jutuissa ihan hirmuisesti tässä iässä. Huomasitte ehkä, että pikkuisemman koulupöytänä toimii tuo vanha työpöytäni. Uudessa kodissa meillä on työhuoneessa mummun vanha Boknäsin pöytä. Työhuone on miehen käytössä kotitoimistopäivinä, joten sen takia itse vetäydyn kotitoimistopäivinä yläkertaan esikoisen huoneeseen 🙂

Näihin kuviin tulee palattua varmasti monesti vielä myöhemminkin. Niinä päivinä, kun lastenhuoneet ovat kuin hävityksen kauhistus ja pöydät notkuvat tavaraa 😀

Alekoodilla ATMARIAS25  saatte 25 % alennusta kaikista Desenion julisteista ja sisustustauluista ajalla 29.8.-31.8.2017., lukuunottamatta handpicked-merkittyjä julisteita.

TIISTAITERKUIN,


maanantai 28. elokuun 2017

Helan går… ♫

HEIPPATIRALLAA

ja ihanaa alkanutta viikkoa! Nyt kun venetsialaiset on vietetty niin eikös se tarkoita sitä, että mökkikausi pitäisi olla paketissa? Huh, karmiva ajatus. Me kun ajateltiin vielä mökkeillä ainakin pari kuukautta. Toooosin, jos syksy ja lähestyvä talvi tätä menoa jatkaa tulemistaan, niin ties vaikka jäät jäätyisivät ennätysaikaisin ja mökkeilykausi loppuisi lyhyeen 😉 Viileillä keleillä mökillä on kiva puuhastella. Klapikone lauloi viikonloppuna ja myös noin 127 pihlajantaimea sai lähtöpassit tontiltamme. Huvittelupuolesta vastasi venetsialaiset ja niiden myötä pienoiset rapujuhlat. Yleensä ollaan syöty rapuja ensimmäisen kerran jo heinäkuulla, mutta nyt muuttohäslingit ajoivat rapujuhlien edelle. Lauantaina päästiin vihdosta viimein rapurallaiden makuun ja maistuivat kyllä hyvälle. Mitenkään suureellisesti meillä ei venetsialaisia vietetty. Pöydässä kun oli pikkuisia prinsessoja, niin snapsilasit täyttyivät tillistä ja vissystä. Juomalasiin riitti valkoviiniä yhden lasillisen verran ja hyvä niin. Silti kuitenkin suunniteltiin jälleen ensi vuodelle rapujuhlia ystävien kanssa. Viimeisistä sellaisista kun on aikaa jo luvattoman paljon.

Alkuun teimme jälleen simpukkakeittoaTällä kertaa tosin hieman mukaellen; pekoni unohtui kaupunkiin ja pakastemaissin asemasta käytimme yhden fenkolin. Fenkoli sopikin simpukoiden makuun oikein hienosti. Aiemmin olen käyttänyt simpukkakeittoon säilykesimpukoita, mutta nyt löysin pakastealtaasta pienen pussin pakastesimpukoita.

SIMPUKKAKEITTO
”CLAM CHOWDER”

4-5 isoa perunaa
1 fenkoli
1 pss kuorittuja sinisimpukoita
1 keltasipuli pilkottuna
öljyä
1 dl kuivaa valkoviiniä
vettä
1 tl maustepippuria
2 dl ruokakermaa
2 laakerinlehteä
tuoretta tilliä
kalafondia

-kuullota sipulia öljyssä hetki
-lisää valkoviini ja anna porista muutama minuutti
-lisää kuoritut ja pienistellyt peruna sekä fenkolisuikaleet
-lisää vettä sen verran, että perunat peittyvät
-lisää laakerinlehdet, jauhettua maustepippuria ja reilusti tuoretta tilliä
-anna porista, kunnes perunat kypsiä
-lisää kerma, simpukat ja mausta kalafondilla
-tarjoile tuoreen tillin kanssa

ID

Eihän tuo nyt ihan sille samalle maistunut kuin the clam chowda Gloucesterissa viime lokakuussa, mutta ajoi asiansa! Jos ihmettelette, että söikö meillä nuo lapset simpukkakeittoa, niin eivät syöneet 😀 He söivät uusia (tai no, eihän ne nyt enää niin uusia ole) perunoita sekä grillimakkaraa alkuun. Kesän makuja. Vaikka ilma oli auringonlaskuineen ihan mieletön, niin selvästi pohjoisesta tuivertava tuuli toi mukanaan syksyn tuoksun ♥ 

MAANANTAITERKUIN,