HEIPPATIRALLAA

huhhahhei ja hellät tunteet! Eilen illalla tartuin pari vuotta sitten miehelleni ostamaani joululahjakirjaan. Se on jäänyt meiltä molemmilta jostain syystä lukematta, mutta nyt kun huomasin sen olevan tuossa opiskeluideni kirjalistassa otin sen heti työn alle. En ehtinyt lukemaan tuosta Frank Martelan Valonööri -kirjasta kuin parisenkymmentä sivua ennen kuin nukahdin, mutta heräsin klo 00:27. Virkeänä kuin käki ja siihen ajatukseen, että sisäinen motivaatiohan on sen kaiken tekemisen lähtökohta. Ei ulkoiset motivaatiotekijät.

Vaeltelin alakertaan jääkaapille vissyä juomaan. Siinä rappusia kohti pimeässä suunnistaessani mietin, että tulisinko sittenkin kirjoittamaan ajatuksiani alas tänne työkoneelle. Päätin kuitenkin prosessoida niitä yön yli ja kirjoitella myöhemmin. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni liittyi taas sisäiseen motivaatioon. Päässäni soi monelle maanantaiaamun tunnaribiisi, jossa lauletaan ”Joten ylös ja duuniin rahan takii. Taas mennään rahan takii…” 

Jos ainoa merkittävä motivaattori työn tekemiseen on raha tai jos ne sisäiset motivaatiotekijät eivät ole voimakkaampia kuin kuukauden palkkapussin tuoma hyvä olo, niin tylsäksi käy nämä maanantaiaamut. Itselläni vaakakupissa painaa rahaa enemmän se, että koen tekeväni merkityksellistä työtä. Tunnen, että työpanostani arvostetaan. Sitäkin suurempi sisäisen motivaation tekijä omalla kohdallani on se, että haluan kuulua porukkaan. Tulla hyväksytyksi tuolla työyhteisössäni. Niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa tänään taas räkätettiin ihan hölmöille jutuille. Sellaisille, että jos ei paremmin tietäisi niin olisi voinut luulla olevan perjantain.

Työelämässä mua kiehtoo myös ne haasteet. Lähinnä siltä kantilta, että saan ylittää itseni. Kehittyä joka päivä. Pari viikkoa sitten, kun tein pienimuotoisen (otanta 1336) kyselyn IG Storyn puolella siitä kuinka moni tykkää työstään sain vastaukseksi, että 19% ei tykkää työstänsä. Kerroinkin, että tuo luku yllätti minut. Sain yhden kommentin, jossa sanottiin, että on v*tun naiivia kuvitella, että ihmiset tykkäävät töistänsä. Mun mielestä se ei ole lainkaan naiivia. Vaan jossain määrin jopa huolestuttavaakin. Kuitenkin työ kun on suuri osa elämäämme. Sellainen, jota on pakko tehdä toimeentullakseen.

Pystyisikö työn mielekkyyteen vaikuttamaan omalla asenteella? Mä en osaa tähän vastata, mutta te, ketkä ette tykkää työstänne tai olette oppineet siitä tykkäämään, niin kertokaa ihmeessä? Pystyisikö työn mielekkyytteen vaikuttamaan siten, että alkaisi kokemaan oman työn tai työyhteisön merkitykselliseksi? Esimiehillä ja työyhteisöllähän on tähän toki ihan mieletön vaikutus. Ilman kannustavaa ja palkitsevaa ilmapiiriä en itsekään voisi loihtia kovin positiivisia viboja maanantaiaamun töihin lähtöön. Nämä ajatukset saivat mut miettimään, että asennettaan kun voi muuttaa, niin voikohan sisäistä motivaatiota kasvattaa tai voiko siihen itse vaikuttaa? Pikaisella googlauksella törmäsin Talouselämän artikkeliin, joka vaikutti oikein hyvältä.

Niinä viime yön tunteina mietin sitä, kuinka paljon sisäinen motivaatio korreloi hyvinvoinnin kanssa. Tulin tulokseen että ihan älyttömän paljon. Otetaan esimerkkinä se, että juoksen viisi kertaa viikossa. Jos motivaationi olisi ulkopuolelta tuleva (näyttäisin kenties paremmalta timmimpänä ja mut hyväksyttäisiin ehkä paremmin niin) versus sisältä päin tuleva motivaatio (jaksaisin arjessa paremmin ja tuntisin oloni energiseksi). Mä koen, että kaiken mielekkään toiminnan lähtökohta on todellakin sisäinen motivaatio, intohimo ja se palo tehdä asioita.

Kiitos ja kumarrus jälleen kun sain jakaa ajatuksiani teidän kanssa. Vaikka meillä on superihana opiskelijaporukka, joiden kanssa keskustella asioista, niin silti tykkään jakaa asioita ja oivalluksia myös teidän kanssanne. Olettehan te tärkeä osa elämääni – ollut sitä jo pian 10 vuotta ♥

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA,