MOIKKULIMOI!

Hei, tää piti olla se mun blogivapaapäivä. Työtyöpäivä, jolloin ajattelin, että paukkuja blogiin ei välttämättä riitä. Turhaa murehdin. Draivi tehdä blogia on suuren suuri. Puoli päivää töissätöissä numeroiden parissa sai kaipaamaan kirjallisen tuottamisen pariin. Töissä joutui vähän verestämään tiettyjä laskutoimituksia ja huomasin, että päässälaskutaito on ruostunut pahemman kerran. Käsialastakaan tuskin kukaan saa enää selvää. Rakastan kaunokirjoitusta ja nyt nuo lonkerot näyttävät siltä, että jotain pitäisi asian suhteen tehdä. Onneksi on tietokoneet ja kymmensormijärjestelmä – teidän onni 😉

Eilen tein karrikoidun katselmuksen itsestäni eri vuosikymmeninä. Tuon tehtyäni tajusin, mikä se suurin muutos on ollut; olen oppinut rakastamaan itseäni. Se tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Hyväksyä itsensä tällaisena kuin on. Se ei ole itserakkautta negatiivisessa mielessä. Vaan sitä voimaannuttavaa rakkautta, jonka takia on helpompi olla ja elää. Helpompi antaa rakkautta muille. Silloin kaksikymppisenä, sorjan vartalon omaavana en nähnyt itseäni sellaisena. Muistan ääneen ihmetelleeni, kun eräässä lääkärin epikriisissä luki ”Vastaanotolle saapui hoikka nuori nainen…” Näin itseni aivan toisenlaisena, enkä ikinä kuuna päivänä olisi kuvaillut itseäni hoikaksi. Vaikka ehkä maalaisjärki olisi sanonut, että 50 kilon painoisena en juuri muuta voi ollakaan. Silloin parikymppisenä sitä meni päivä pilalle, jos otsaan oli kertynyt finnirykelmää. Pahimmassa tapauksessa luennot jäivät parilta päivältä väliin, kun ei halunnut lähteä ovesta ulos. Hätätilanteessa otsassa sinnikkäästi majailevien puberteettimerkkien eteen tuli leikattua tylsillä fiskarsseilla otsatukka.

Muistan siihen aikaan vältelleeni lyhythihaisten paitojen ja jumppatoppien pitämistä, sillä häpesin toisessa käsivarressani olevaa isoa arpea. Yhdeksän tikkiä kyynärtaipeessa syntymämerkkiluomen poistosta on kuitenkin tänä päivänä osa minua. Se osa, joka tekee musta erilaisen. Tuohon aikaan tuli verrattua itseään myös muihin aika brutaalilla tavalla. Voi kun joku olisi tullut sanomaan, että hei, sä kelpaat just tuollaisena. Toisaalta, veikkaanpa että se 21-vuotias Maria olisi kyseenalaistanut tuon lauseen ja jättänyt sen oman arvonsa nojaan. Jatkanut itsensä piiskaamista. Olisin todennäköisesti nähnyt peilistä katsottuani ne otsassa olevat hormonifinnit sekä ylirumat rillit, joita iltaisin pidin piilarit pois otettuani. Kaksihaaraiset hiukset ja harmistuksen siitä, että miksen ollut perinyt äitini paksuja tummia hiuksia Oriveden mummun luihuletin sijaan. Miksen silloin nähnyt, että omistin kauniit pitkät sääret. Oriveden mummulta peritty nekin 🙂 Tai miksen osannut tuolloin arvostaa elämänmyönteistä ja positiivista luonnettani. 

Se, missä vaiheessa opin rakastamaan itseäni on vähän hämärän peitossa. Muistan tuon maailman rakkaimman aviomieheni tavatessani olleeni vielä kohtalaisen epävarma. Epävarma siitä, että riitänkö tällaisena kuin olen. Jossain vaiheessa huomasin, että rakkaus ruokkii rakkautta. Se, että mieheni hyväksyi minut sellaisena kuin olen sai minut rakastamaan itseäni. Enää en häpeillyt sitä käsivarren arpea tai silmälaseja. Sisäisesti oli hyvä olla ja se sai itsetunnon kohoamaan. Myös lasten saaminen on auttanut hyväksymään itseni juuri tällaisena. Parikymppisenä sitä keskittyi ihan muihin seikkoihin, mutta lasten saaminen avasi silmäni sen suhteen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ei ne ulkoiset avut, vaan se sisäinen kauneus. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin! Sen sijaan, että tänä päivänä etsisin itsestäni virheitä, pyrin nauttimaan niistä asioista, joista olen ylpeä. Voi, kunpa sitä osaisi tarpeeksi tehokkaasti välittää tämän sanoman myös noille kullanmuruille.

 Joku viisas on joskus sanonut, että ensin on opittava rakastamaan itseään, että voi rakastaa muita. True dat ♥ 

TUNNELMALLISTA TORSTAI-ILTAA,