HEIPPAHEI MURUSET!
Mikäli seuraatte minua Instassa, niin tiedätte, että tänään on ollut varsin merkityksellinen päivä. Nimittäin hiihtokausi on nyt korkattu ;D Hieman kirpaisee sydäntä maksaa täällä Pohjolassa siitä, että pääsee ladulle, mutta mielelläni siitä pienen summan maksan, että pääsen hiihtämään. Että jotkut ovat nähneet sen vaivan, että säilövät lunta ja levittävät sen. Tekevät ladut ja pitävät niistä huolta. Marraskuusta aina kevääseen saakka.
Ihana Marja laittoi tuossa jokunen päivä sitten Facebookiin mietelauseen tai sanonnan, jota olen kovasti punninnut tällä viikolla. Välillä jopa niin paljon, että rintaa on ahdistanut. On siinä tainnut kyynelkin ehkä tirahtaa. Se on jälleen kerran avannut silmäni siihen, mikä elämässä oikeastaan on tärkeintä. Se on avannut silmäni myös siihen, että pitää olla tyytyväinen ihan just nyt ja tässä. Haaveilla saa, mutta tietäen, että ne haaveiden toteutumiset tuskin tuo onnea lisää. Mun mielestä tämä sanonta kätkee sisäänsä kaiken sen, mistä kiitollisuudessa on kyse:
”Ajattele kuinka onnellinen olisit,
jos juuri nyt menettäisit kaiken
mitä sinulla on – ja sen jälkeen
saisit sen kaiken takaisin.”
-Frances Rodman
Tuo kolahti. Se tuska, joka viiltäisi jostain syvältä, kun menettäisi kaiken. Ihan kaiken. Perheen, terveyden, ystävät, työn. Kodin, koiran, muistot ja koko elämän. Se ahdistus ja suru. Sitten kun heräisi siitä painajaisesta ja saisikin kaikki ne elämän tärkeimmät palaset takaisin. Huokaisisi helpotuksesta ja veikkaanpa, että niitä ehkä arvostaisikin enemmän. Päätin, että vaikka osaan olla kiitollinen monesta asiasta päivittäin, niin silti pitäisi osata arvostaa ympärillä olevia ihmisiä ja asioita vielä enemmän. Arvostaa ja kunnioittaa myös itseään. Niinhän sitä sanotaan, että jonkun/jonkin merkityksen kokee vasta sitten, kun sitä jotain ei ole. Kun sen menettää.
Usein sitä valittaa päänsärkyään, pientä flunssaa tai vetämätöntä oloa. Tietämättä, että sitten kun se oikein jättipotti osuu kohdalle, niin sitä mieluummin ottaisi ihan vain sen päänsäryn. Vetämättömän olon ja nuhakuumeen. Asiat saavat aivan eri mittasuhteet, kun tapahtuu jotain peruuttamatonta. Parantumaton, elämänlaatua radikaalisti huonontava sairaus esimerkiksi. Sitä voi tuskastella tappelevien lasten kanssa, mutta kuinka iso onni on, että nuo lapset ovat elämässäni. Välillä voi tuo mieskin ärsyttää, mutta mitä tekisinkään ilman häntä. Ilman rakkautta. All is good ♥
Piti tekemäni tämä postaus jo tänään aiemmin, mutta tein sen virheen, että menin hiihtolenkin jälkeen saunaan. Siihen päälle vielä kohtalaisen iso annos lounasta. Huh, veikkaanpa että seuraava osoite on sänky 😀 Tai ehkä sitä ennen kuitenkin nautin perheen seurasta ja perjantai-illan ihanuudesta. Pahvien kierrätyksestä ja koiran pesemisestä. Mikäli toinen suostuu heräämään komeusuniltaan. Meillä tuo ”mennäänkö pesulle?” on sellainen taikalause, että toinen vaikka sitten leikkii nukkuvaa. Ettei vaan joudu suihkuun 😉
IHANAA PERJANTAITA!
Onpa hyvin sanottu!se on just näin ja ihan hirvittävä ajatus.Ja kaiken kun voi menettää sekunnissa.Tää on hyvä pitää mielessä ja nauttia joka hetkestä❤️
Moikka Sanna,
eikös ollutkin hyvä sanonta? Pitää niin paikkansa ja ajatuksena ihan karmiva, jos ei tietäisi, että saisi elämänsä takaisin sen menetettyään ❤️
Kivaa viikonloppua sinne, täällä myysseillään miesluolassa Ilves-Tappara pelin äärellä 😀
Kylläpä tosiaan on hieno mietelause! Ja niin totta – olisi ihan kamalaa, jos menettäisi tämän kaiken ”tavallisen, tylsän ja arkisen” elämästään. Yleensä olen itse aika arkipositiivinen, mutta nyt lähiviikkoina olen kyllä (hiljaa mielessäni) valittanut väsymystä, pimeyttä, marraskuuta ja töitä. Tuo mietelause pysäytti – lupasin heti itselleni, etten valita enää yhtään!
Ihanaa viikonloppua Maria <3
Moikka Emma
ja eikös olekin? Tämä avasi silmäni. Jälleen kerran <3
Hei, meillä tuo mies valittaa myös marraskuuta ja mä hehkutan marraskuuta...saadaan hyviä minikonflikteja aikaan ;D
Ihanaa alkanutta viikkoa sinne <3