lauantai 31. elokuun 2019

Rakkausjuttuja

4

MOIKKAMOI!

Kuten viime aikaisista teksteistä olette ehkä huomanneet, niin täällä ollaan vahvasti taas kiinni siinä siirappisessa ja hunajaisessa kuplassa. Siinä, missä katsotaan maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Ja hyvä niin, sivusilmällä kun kuitenkin tulee vilkuiltua niitä realiteettejakin. Rekisteröityä ne jonnekin tuonne syövereihin ja reagoitua mikäli tarve niin vaatii.

Viime aikoina olen monista blogeista lukenut parisuhteen kantavista voimista ja tiedän, että olen aiemminkin täällä niitä väläyttänyt meidän kohdalta. Silti saan tasaisin väliajoin kyselyä näistä jutuista. Viimeksi eilen IG:n puolella moni kyseli, miten ollaan aina niin onnellisen oloisia ja näköisiä. Se lämmitti mieltä, kiitos♥ Mitä pidemmäksi suhteessa mennään ja mitä enemmän ulkopuoliset tekijät muuttuvat, niin tottakai sitä mukaa ne suhdetta ylläpitävät asiatkin muuttavat vähän muotoaan. Jotkut suhdetta kannattelevat perusasiat, pyhäkolminaisuus eli rakkaus, luottamus ja kunnioitus ovat tottakai siellä taustalla koko ajan. Ja se tahto, josta ollaan puhuttu myös muutamaan otteeseen.

Meillä tuon pyhän kolminaisuuden palettia ei ole onneksi tarvinnut kyseenalaistaa, mutta kokemusta on myös siitä, kuinka vaikeaa suhdetta on ylläpitää, jos perustasta yksikin osa on saanut särön. Ehkäpä juuri siksi suhde ei kantanut, sillä vaikka annan anteeksi, niin en unohda. Perustat pitää olla kunnossa, jotta talo pysyy kasassa.

Ehkä juuri senkin takia tämä 17 vuoden matka on ollut niin helppo. On saanut mennä virran mukana, luottavaisena.

Yhdessä tekeminen on aina ollut meille tärkeää, perheenä. Mutta myös meidän aikuisten kesken. Koska koetaan, että se on meidän parisuhde, mikä pitää perheen kasassa. Jos meidän parisuhde repeilee, niin perhe kärsii. Siinä missä aiemmin yhdessä tekeminen oli maitokaupassa pyörähtämistä vartissa, sillä aikaa kun mummu oli lasten kanssa, on yhtäkkiä meille siunaantunut vaikka kuinka paljon aikaa. Yhteistä aikaa, mutta myös omaa aikaa. Voisin kuvitella, että jos se pyhä kolminaisuus yhdistettynä tahtoon ei olisi tässä elämänvaiheessa kunnossa, niin helposti jatkaisi omilla teillään tekemistä. Niitä läpsystä vaihtoja, vaikkei tarvetta sellaisille edes olisi.

Viikolla yhtenä iltana sain miehen ensimmäistä kertaa 17 vuoteen sauvakävelylenkille. Ei kun anteeksi, ei me sauvakävelylenkillä oltu, sillä se kuulostaa (kuulemma) jotenkin niin kalkkisten jutuilta. Vaan oltiin vetämässä ylämäkivetoja sauvat kädessä ja samalla reippaasti kävellen. Aivan eri asia, eikö? 😉 Tuon reilun tunteroisen aikana tuli myös juteltua paljon. Lähinnä siitä, kuinka huippua on, kun meillä on nykyään ei vain yksi, vaan monta yhteistä harrastusta.

Ennen lapsia käytiin salilla ja spinningissä yhdessä. Tässä välissä oli joku kymmenisen vuotta, että yhteiset harrastukset sai laskettua yhdellä sormella. Mikä on ihan luonnollista, sillä aika aikaansa kutakin. Nyt kun lapset ovat jo siinä iässä, että pärjäävät hienosti kotona keskenään, ollaan miehen kanssa päästy golfkentälle, hiihtolenkeille, rappustreeneihin ja hei sinne ylämäkivetosauvakävelylenkille 😀 Siinä samalla, kun urheilu saa endorfiinit jylläämään, on tullut mahdottoman hyvä mieli yhdessä tekemisestä. Poikkeuksetta aina on tullut juteltuakin paljon treenien aikana. ID

Eilen meidän tiimin tiiminvetäjät (eli mä ja se ylämäkivetosauvakävelylenkkeilijä) pääsivät treffeille. Syömään ja kuuntelemaan musiikkia. Oltiin ajoissa kotona ja taas puhuttiin, että ehkä pitäisi käydä useammin. Mutta toisaalta puhuttiin taas sitäkin, että ne parhaimmat treffit on ehkä kotisohvalla koukuttavan sarjan äärellä. Me ei olla koskaan tarvittu viikonlopputreffejä Pariisissa (vaikka been there done that), vaan ihan ne pienet jutut riittävät. Unisex tuulipuvuissa sauvakävelylenkit, esimerkiksi. Sitten joskus ♥

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,


perjantai 30. elokuun 2019

Olet minulle tärkeä

10

HEIPPA PERJANTAIHIN IHANAT!

Mitä kuuluu? 🙂 Maanantaisella Joyllan ilmaisluennolla jaoimme luentoa kuuntelemaan tulleille ihanille ihmisille kortteja, jotka kertoivat rakkaudesta. Niissä sanottiin ”Olet minulle rakas” ja ”Olet minulle tärkeä”. Yksi kohtaaminen jäi mieleeni…

Erittäin kaunis ja arvokkaasti vanhentunut nainen otti kortin käteensä ja piti pienen paussin. Jatkoi hauraalla äänellä  ”Niin, voihan tämä olla kortti minulta minulle. Minulla kun tällä hetkellä ei ole elämässäni ketään, kenelle kortin antaisin.”. Hymyili, katsoi silmiin, painoi pään alas ja astui sisälle luentosaliin.

Tuossa hetkessä tunsin silmieni kostuvan. Mutta samalla, kun tunsin ääretöntä surua naisen puolesta, nousi pintaan myös toisenlaisia tunteita. Ajattelin, että you go girl, that’s what this is all about. Kuinka hienoa, että näkee asian toisen puolen. Sen, että rakkautta voi antaa muille ihmisille, mutta kaiken rakastamisen ohella melkeinpä kaikista tärkeintä on rakastaa omaa itseään.

Ihan just sellaisena kuin on.

Tälle viikolle on sattunut myös toinen kohtaaminen. Sellainen, josta en saa puhua virkani puolesta, mutta joka sai sydämeni syrjälleen. Ajattelemaan, että kuinka paljon oikeastaan on heitä, joilla ei ole ketään, kuka kertoisi, kuinka tärkeä on. Kuinka rakas on. Joista tuntuu, ettei kukaan välitä. Varsinkin, jos kyse on nuoresta aikuisiän kynnyksellä olevasta ihmisestä, niin sitähän on helposti aivan tuuliajolla. Me näytettiin ja kerrottiin yhteistuumin tuolle yhdelle tärkeälle, että kuinka tärkeä on. Saatiin pieni hymyn kare siitä puolelta huulia, johon juuri oli tipahtanut suolainen kyynel.

En tiedä onko se meidän kulttuuriperimässä vai missä, mutta välillä rakkautta on vaikea kertoa ääneen. On vaikea sanoa, että hei mä oikeasti välitän susta ja sä olet hirmuisen tärkeä mulle. Me ollaan enemmän sellaisia tekojen ihmisiä. Ja sekin on ihan ookoo, kunhan vain muistetaan se näyttää.

Nyt vasta olen tajunnut, kuinka suuri vaikutus onkaan sillä ”Miten menee?” kysymyksellä, jota viljelen liki jokaiselle kohtaamalleni ihmiselle päivittäin. Usein vastaus on se tyypillinen. Ihan kivasti, entä sulla. Johon vastaan, että kiitos, ihan kivasti. Mutta jo tuollaisella pienellä jutulla saa ihan varmasti paljon aikaan. Ainakin toivottavasti sen, että se keneltä kuulumisia kyselen tietää, että se on mun tapa kertoa, että olet minulle tärkeä. Niin kuin sinäkin siellä ruudun takana  ♥

MUKAVAA PERJANTAITA TOIVOTELLEN,


keskiviikko 28. elokuun 2019

Me ollaan tiimi ♥

2

ILTAA IHANAT!

Vajaan parin tunnin päikkärit töiden jälkeen tuntuivat siihen saumaan hyvältä. Mutta voin sanoa, että uni ei tule ihan heti silmään tänä yönä! Kiitos muuten ihan hirmuisen paljon viesteistänne ja kommenteistanne koskien opiskelujani. Innolla odotan jo syyskuussa alkavia luentoja ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Ja hei kyllä, ihan varmasti pääsette kuulemaan opinnoista lisää syksyn ja talven kuluessa 🙂

Jos syksyn uudet tuulet tuovat elämään uutta ja ihanaa, niin vastaavasti elämästä löytyy onneksi myös sitä tuttua, turvallista ja ihanaa. Mä tiedän, että olen ehkä muutaman kerran aiemminkin kertonut, kuinka paljon voimaa mä saan meidän perheestä. Yhdessä tekemisestä. Ja vastaavasti yhdessä tekemättömyydestä. Niistä hetkistä, kun koetaan jotain aivan uutta koko perheellä. Nähdään uutta ja ihmeellistä. Seisotaan Malibun laiturilla katsomassa surffareita ja kun äänettömät katseet paljastavat sen että ilman tuota ympärillä olevaa tiimiä kokemus ei olisi niin koskettava. Jaettu ilo on paras ilo.

Tai niistä hetkistä, kun palataan vanhaan, mutta silti ihmeelliseen.

Niistä hetkistä, kun koetaan pureva pakkastuuli Pyhätunturin laella ja päätetään mennä ihan alkajaisiksi Tsokkaan vohvelille ja kaakaolle. Niin kuin ollaan tehty jo kahdeksana vuotena joka talvi. Rutiinit ja tutut kaavat, rakkaat paikat ja vaivattomuus ovat meidän tiimille helppoja nakkeja. Mutta kaiken uudenkin kokeminen tällä porukalla menee yleensä tosi vaivattomasti ja luontevasti. Janotaan kaikki nähdä ja kokea uutta. Ja lopulta kaikille rakkain paikka on oma koti. Jos jotain uudet kokemukset pelottaa tai jännittää, niin muut tukevat. Jos joku innostuu enemmän kuin muut, niin ihan varmasti kohta ollaan kaikki into piukalla.

Ollaan aina tehty perheenä paljon, mutta tekeminen on vuosien varrella lasten kasvaessa tottakai muuttunut. Tänä päivänä meidän perheen yhteinen harrastus on ruoanlaitto. Viikonloppuna mökillä tehtiin pitkästä aikaa itse sushia. Jokainen sai täyttää ja rullata oman sushinsa mieleisekseen (ja ihan ok noista tuli vaikka riisi puuroutui…ei ollut oikein huuhteluvettä saaressa riittämiin ;). Syötiin yhdessä ja juteltiin. Siivottiin keittiön pöytä ja otettiin korttimatsi. Pysähdyin siihen hetkeen ja mietin, kuinka onnekas olen perheestäni.

Me ollaan välillä kuljettu elämän mankelista läpi. Menty sinne tiiminä ja tultu tiiminä ulos. Entistä vahvempana tiiminä. Tiimityöskentely vaatii välillä joustoa ja sovittelua, mutta loppujen lopuksi puhalletaan kaikki yhteen hiileen. Pidetään huoli toisistamme ja kasvetaan yhdessä.

Olen viimeisen parin päivän aikana törmännyt kolme kertaa lapseen, joka on istunut alakuloisen näköisenä illalla kadulla. Silloin kun ehkä olisi pitänyt olla jo oman perheen luona kotona. Yksi reppunsa päällä, toinen pikkuautojensa kanssa. Kolmas ei itse asiassa istunut, vaan nojasi kaupungilla yhden rakennuksen seinään pää alhaalla. Kaikkiin yritin ottaa kontaktia, mutta kukaan ei katsonut silmiin. Olemuksista paistoi kuitenkin  joku sellainen, joka jäi vaivaamaan. Toivottavasti nyt kun arki on astunut kuvioihin, muistaisimme että vaikka työt ovat viedä mennessään ja niitä on mukava paiskia, niin siellä jossain kenties on se oma pikkutiimiläinen, joka myös tarvitsee meitä. En tiedä oliko näiden kolmen lapsen kohdalla näin…voihan olla, että ei todellakaan ole. Toivon, ettei ole.

Itse ainakin päätin ottaa erääksi arjen mantraksi taas sen läsnäolon kotona. Lapsuus on niin häviävän pieni aika, joka humahtaa yhtäkkiä tuosta vain mennessään. Silloin luodaan se side niiden tiimiläisten kesken. Se side, joka kantaa loppuelämän ♥

KAUNIITA UNIA, OMIEN TIIMILÄISTEN KUVIA,

 


tiistai 27. elokuun 2019

Takaisin koulun penkille

6

HEIPSAN!

Tiedättekö mitä olen tänään miettinyt? Kyllä, pohdiskellut oikein olan takaa (niin kuin tapanani on). Sitä, että mistä tulee sanonta ”päätön kana”. Totesin tuossa eräälle ihmiselle, että olen nyt pari päivää tuuletellut menemään kuin päätön kana. Kunnes aloin miettimään, että mitä tuo sanonta oikeasti tarkoittaa. Näin itseni suhailemassa ilman päätä. Vaikka tietääkseni mulla on kyllä näiden parin päivän aikana ollut aivotkin messissä suurimman osan ajasta 😉

Monet teistä on kysellyt mun tulevista opinnoista. Parin vuoden sisään olen aivan hurahtanut positiiviseen psykologiaan. Etsinyt tieteellistä pohjaa sille, miksi mä olen useimman osan ajasta iloinen. Mikä tuo tässä määrin henkistä hyvinvointia ja onnellisuutta. Mikä on se juttu, minkä avulla olen selvinnyt elämän kahdesta erittäin isosta surusta (vanhempieni kuolemat) vahvempana kuin ikinä. Kiitollisempana kuin koskaan. Sillä en ole hetkeäkään uskonut, että onnellisuushypetykseni on amerikkalaislähtöistä perätöntä jargonia. Vaan se tulee suoraan sydämestä. Olen koko ajan tiennyt, että jotain elämässäni olen tehnyt oikein, ollakseni näin etuoikeutettu. Etuoikeutettu nauttimaan ihan niistä pienistäkin jutuista ja näkemään elämän positiiviset puolet.

Insta storiesin puolella seuraavat taisivatkin eilen huomata, että olin Joyllan ilmaisluennolla, joka käsitteli positiivista psykologiaa ja merkityksen voimaa. Miten sinne päädyin? Mä kerron. Viime viikolla eräänä iltana luin Tal Ben-Shararin Being Happy -kirjaa ja yhden kappaleen lopussa olevassa harjoituksessa pyydettiin miettimään niitä asioita, joita haluaisimme tehdä. Mutta joita syystä tai toisesta emme tee, sillä jostain syystä astuminen oman epämukavuusalueen ulkopuolelle juurikin sen asian suhteen pelottaa.
Olin juuri saanut luettua kyseisen kappaleen loppuun ja miettinyt, kuinka tietyssä määrin suuret ihmisjoukot ja niissä esiintyminen on itseäni jännittänyt. Vaikka sosiaalinen olenkin. Samalla sekunnilla sähköpostiini kilahti viesti, jossa Joyllalta oltiin yhteydessä ja kyseltiin, josko maanantaiselle ilmaisluennolle olisi halukkaita apureita. Ottamaan kuusisataapäistä yleisöä vastaan, jakamaan iloa ja olemaan apuna muutenkin tarvittaessa.

Ellen olisi juuri sattunut lukemaan tuota tärkeää kappaletta kirjasta, joka päättyi näin ”Look for additional opportunities to venture outside your comfort zone, ask for feedback and help.” olisin ajatellut, että vitsit miten kiva olisi olla avuksi. Mutta tuskin olisin uskaltanut nostaa kättä ylös ja tarjoutua. Niinpä laitoin sähköpostia takaisin, että mielelläni tulisin auttamaan. Ja samalla kuuntelemaan luentoa, joka oli jo loppuun buukattu. (Off topic, ihan mieletön luento olikin)

Ja tiedättekö, eilen yliopistolle päin kävellessäni en tuntenut oloani lainkaan jännittyneeksi. Vaan iloiseksi siitä, että sain olla avuksi. Kuusisataapäinen yleisö otettiin yhteistuumin vastaan ja olin tilaisuuden jälkeen täynnä energiaa. Kotiin tullessani puhuin kuin papupata. Innoissani. Kuopuksen enkun kokeisiin preppauksen jälkeen kävimme miehen kanssa vielä mäkivetoja ja porrastreeniä tekemässä. Ikinä ennen sykemittari ei ole näyttänyt voimavarojen olevan 64% nukkumaan mennessä. Uskon, että se a) kun saa auttaa ja b) ylittää itsensä menemällä pois mukavuusalueeltaan, on tietyllä tapaa hyvinkin palauttavaa. Oikein ajoitettuna ja oikeassa mielentilassa tehtynä.

Keväällä ja kesällä itseopiskelin positiivista psykologiaa lukemalla alan opuksia, kunnes päätin kesälomalla eräänä päivänä laiturin nokassa elämääni pohdittuani ilmoittautua Tampereen Kesäyliopiston kautta Joyllan järjestämään Positive Psychology Practioner -koulutukseen. Edelleen on hämärän peitossa se, millä ajalla tuon 20 opintopistettä sisältävän (eli noin 530 työtuntia puoleen vuoteen) kokonaisuuden suoritan. Mutta uskon, että sitä on tähän ikään mennessä oppinut priorisoimaan niin, että vapaata tilaa löytyy. Perhettä ja harrastuksia toki unohtamatta.

Se vähä, mitä olen aiheeseen tutustunut ennalta on saanut mut vakuuttumaan, että tämä on se mun juttu. Ja jos Suomessa olisi mahdollista suorittaa maisterintutkinto ko. aiheesta, niin en epäröisi hetkeäkään. Vaikka en kadu hetkeäkään kauppatieteiden maisterin tutkinnon suorittamista, niin silti se piinkova businessmaailma ei ole täysin minua varten.  Kuten ollaan vuosien varrella teidänkin kanssa juteltu. Se, mikä on minua varten on vielä hieman hämärän peitossa. Mutta tiedän, että jotenkin se mun kutsumus liittyy piinkovaan businessmaailmaankin. Ehkä siltä osin, että haluan murtaa perinteisen auktoritäärisen johtamistavan myyttejä. Kyseenalaistaa sen lainalaisuuksia ja antaa toisen näkökulman koko organisaation hyvinvointiin niin, että tuloksellisuus kasvaa sitä mukaa kuin työntekijöiden mielekkyys tehdä töitä kasvaa. Sillä tiedän, että parhaimmillaan työn tekeminen on ihanaa ja palkitsevaa. Kun osaa pitää balanssin sen ja vapaa-ajan suhteen.

Joten, takaisin koulun penkille. Siinä missä parikymppisenä tuli suoritettua KTM -tutkinto ilman sen kummoisempaa omistautumista tai mielenkiintoa asiaan (mielenkiintoa löytyi kyllä haalaribileisiin :D), on lähtötilanne nyt aivan eri. Janoan tietoa. Janoan tietää lisää. Enkä vähiten sen takia, että haluan oppia tuntemaan itseni. Miksi toimin niin kuin toimin. Mistä ammennan voimavarani. Mutta myös sen takia, että voisin olla avuksi muille. Blogin puolella jatkossakin onnellisuushömppää ja positiivista meininkiä. Pysykäähän kuulolla 🙂

TIISTAITERKUIN,

 

 


maanantai 26. elokuun 2019

Takaisin ruotuun: Mielen hyvinvointi & jaksaminen arjessa

4

HIPSHEI

ja niin polkaistiin uusi viikko käyntiin. Arkiviikko. Vieläkin, vaikka olen arjen suuri ystävä, tuo sana arki kalskahtaa korvaani jotenkin negatiivissävytteisesti. Ehkä sen takia, koska usein arki ja juhla laitetaan toistensa vastakohdaksi; on arkivaatteet ja sitten erikseen juhlavaatteet, esimerkiksi. Mulle henkilökohtaisesti arki on yhtä juhlaa. Enkä yhtään sano tätä amerikkailaishypettäen, vaan suoraan sydämestä. Sen tajuaminen, että arki on yhtä juhlaa, vei kauan. Ja maksoin siitä hinnan, jota en kyllä olisi suostunut maksamaan. Ei ollut vaihtoehtoja. Mutta se on ollut yksi merkittävimmistä oivalluksistani. Koska jos totta puhutaan, niin arkihan on sitä todellista elämää. Sitä mikä muodostaa 5/7 viikosta.

Sen takia kuulkaa arjesta olisi hyvä alkaa pikkuhiljaa tykkäämään, ellette sitten jo tykkää. Asiat eivät kuitenkaan ole tässäkään tapauksessa mustavalkoisia. Ei se arki aina itsellenikään juhlaa ole ollut. Mutta silloin kun ei herää aamulla norsu rinnan päällä muistaessaan teholla makaavan isänsä, joka taistelee hengestään tai herää aamulla ajatukseen, että voi kun saattohoidossa oleva äiti saisi pian helpotuksen kivuilleen, on arki juhlaa. Piste. Kaikki muu takkuaminen arjessa on itselleni pääosin asennekysymyksiä. Mutta silloin kun puhutaan traumasta, vakavasta sairaudesta tai läheisen menettämisestä, avioerosta, taloudellisesta ahdingosta tai omasta henkisen tasapainon epäbalanssista, niin arki ei ole juhlaa. Eikä sen kuulukaan olla. Silloin tallataan päivästä toiseen ja luotetaan, että vielä jonain päivänä arki on juhlaa. Pidetään kiinni niistä pienistä valonpilkahduksista, jotka auttavat jaksamaan arjessa. Ei anneta periksi.

Olen paljon pohtinut, että onko arjen ihanuuden arvostamisessakin loppupeleissä kyse kiitollisuudesta. Osaa olla kiitollinen niistä räät poskilla kirkuvista kurahaalarivesseleistä, joiden sormet ei sattumaltakaan suostu menemään oikeisiin väleihin hanskoissa. Joidenka kumpparit on väärissä jaloissa. Ainakin harjoittelevat pukemaan itse. Siitä miehestä, joka tyynen rauhallisena lukee aamun lehteä kahvikuppinsa kanssa, kun sinä hikoilet niiden huutavien naskaleiden kanssa ja koitat selviytyä ovesta ulos niin, ettet myöhästyisi varttia enempää töistä.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, niin kiitollisuus on todellakin avain arjen rakastamiseen. Jossain vaiheessa tein tietoista kiitollisuuspäiväkirjaa. Pääni sisällä. Iltaisin mietin viisi ihanaa asiaa kuluneesta päivästä, joista olla kiitollinen. Niinäkin päivänä, kun arki heitteli kapuloita rattaisiin, löysin helposti viisi asiaa.

Tämän esipuheen jälkeen on aika päästä itse asiaan 😉 Voi olla, että väännän jälleen rautalangasta, mutta aloitetaan ihan perusteista. Mun arjen mielekkyyden suurimpaa osaa, sitä mikä muodostaa perustan koko arjelle ja hyvinvoinnille arjessa, näyttelee tuo pyhä kolminaisuus: Lepo, liikunta ja ravinto. Terveellistä monipuolista ruokaa on helppo syödä, kun vain näkee vähän vaivaa. Myös liikkua ehtii, jos vain haluaa. Uniasiat on sellaisia, joilla on suurin merkitys omaan jaksamiseeni arjessa. Ja nehän on just niitä, joihin ei ihan suoraan pysty täysin vaikuttamaan. En voi sanoa itselleni illalla, että nonni, nukutaas sitten kahdeksan tuntia putkeen ja silleen, että syvän unen vaihe kestää tuosta vähintään kaksi tuntia.

Jos arki on liian hektistä, en ole syönyt terveellisesti tai päässyt liikkumaan, unenlaatuni kärsii välittömästi. Olen niitä ihmisiä, jotka stressaavat maailman asioita unissaan. Jos annan stressille vallan. Vuosien saatossa olen opetellut olemaan stressaamatta öisin. Mutta tiedän, miltä tuntuu valvoa ja murehtia. Se ei ole kivaa. Se vie pohjan seuraavalta päivältä välittömästi. Olokin on noiden öiden jälkeen apea, haluton ja kaikkea muuta kuin hyvinvoiva. Jotta mä saan hyvät yöunet tarvitsen päivittäin jonkun sortin liikuntaa. Lisäksi mun on mentävä ajoissa nukkumaan. Kympin maissa viimeistään on oltava sängyssä rauhoittumassa.

Nyt kun on peruspalikat kunnossa, niin sitten päästään niihin vinkkeihin, joilla ainakin itse saan arjesta nautintoa. Osalle nämä voivat olla ihan kertausta, mutta kirjoitan ne silti alas, koska niin paljon niistä on kyselty. Jälleen ensimmäisenä nostan tuon oman tuntini aamulla; me time alkaa tuntia aiemmin kuin muu perhe herää. Olen jäänyt niin koukkuun tuohon aamuhetkeeni, että siitä en luovu. Sain kyselyitä, että meditoinko arjessa. Tietoisesti en enää meditoi, mutta oli aika, kun otin kymmenen minuuttia tuosta tunnistani ja meditoin olohuoneen lattialla. Nykyään meditoin kahvikuppi kädessäni ulos tuijotellessani. Osaan pitää ajatukseni kasassa ja päästä hetkeksi aivan omaan maailmaan tuijotellessani ulos.

Pitkin päivää pyrin varastamaan niitä pieniä hetkiä, jolloin rauhoitun. Se voi olla liikennevaloissa tai ruuhkassa musiikkia/äänikirjaa kuunnellen. Tai töiden jälkeen sohvalla lepuuttaen. Illan viimeinen rauhoittuminen tapahtuu sängyssä. Ilman puhelinta, ilman telkkaria. Laitan silmät kiinni ja mietiskelen vain kivoja juttuja. Yleensä nukahdan tuosta samantien.

Arki on usein kiireistä, on harrastuskuskauksia ja vanhempain iltoja. Mutta silti olisi hyvä löytää joku omakin juttu. Tämän suhteen on välillä hyvä olla itsekäs. Vaikka kerran viikkoon tapahtuva oma harrastus, jolloin pääsee hetkeksi hengähtämään. Itselläni tämä oli lasten ollessa pieniä juoksu. Olin inhonnut juoksua koko elämäni, mutta niin vain koukutuin. Mies tuli työreissusta kotiin ja olin usein jo juoksubyysat päällä eteisessä odottamassa. Tunnin hikitreeni ja ah, äiti ei ollut enää väsynyt.

Joten oman jaksamisen ja mielen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että on se joku juttu, joka on sun omaa aikaa. Rakastan olla koko perheen kesken, mutta silti kaipaan omaa aikaa. Se on tärkeetä mun pääkopalleni. En väitä, että kaikki olisivat sellaisia, mutta mä olen. Senpä takia on hyvä tutustua itseesi, jos et ole sitä vielä tehnyt. Mitä sä kaipaat, jotta arki olisi mielekkäämpää. Olisiko joku helposti toteutettu asia, jonka avulla jaksaisit paremmin.

Miksi arki välillä tökkii? Mä huomaan, että jos vaikka loppuviikolle on edessä joku vähän sellainen inhottavampi homma; palaveri jota jännittää tai vaikka gynekäynti, niin helposti sitä alkuviikolla alkaa jo miettimään tuota. Ellei tietoisesti elä hetki kerrallaan ja ajattele, että ne nyt vain on asioita, jotka on pakko tehdä. Ei kantsi etukäteen stressata. Yleensä aamuisin things to do -listaa tehdessäni laitan kärkeen ne kaikista kenkuimmat hommat. Sellaiset, joiden tekemisen jälkeen olo on liki euforinen. Aikaan saadut jutut toimivat mulla hyvinä kannustimina arjessa. Sitä tietää tehneensä, jopa joskus ylittäneensä itsensä.

Jotta arjessa jaksaa ei kannata leikkiä superihmistä. Meillä kaikilla on rajalliset voimat. Pitää osata antaa itselleen lupa myös väsyä. Lupa levätä silloin kun on levon aika. Työhyvinvointi on tämän päivän kova sana ja enkä yhtään ihmettele; työ näyttelee erittäin suurta osaa arjesta. Sen takia on kaksi vaihtoehtoa (karrikoidusti): a) löytää sellainen mielekäs työ, joka motivoi tai b) pysyä nykyisessä ei niin motivoivassa työssä ja muuttaa omaa asennettaan niin, että löytää sen työn mielekkyyden uudelleen. Oman merkityksellisyyden työssään.

Arjessa jaksamiseen liittyy myös työuupumus, joka on erittäin vakavasti otettava asia. Jo senkin takia ennalta ehkäisevästi olisi hyvä kiinnittää erityistä huomiota arjessa jaksamiseen. Ja osata tarvittaessa himmata ajoissa. Ennen kuin asiat menevät liian pitkälle ja jaksaminen niin miinukselle, ettei omin avuin selviä pinnalle. Olen seurannut läheltä neljää työuupumusta. Yhdellä tuli sydänoireita työn kuormittavuuden takia. Todettiin infarktin menneen läpi. Yhdellä puhkesi vatsahaava, kahdesti. Kolmas meni totaalijumiin eikä saanut työpäivän aikana edes vastattua yhteen sähköpostiin. Neljäs sitkutteli niin pitkään, että kroppa sanoi poks ja on loppuelämän riippuvainen ulkopuolisesta lääkityksestä. Vaikka vaihtoikin työpaikkaa.

Elämänlaadun ja elämän pituuden kannalta arjessa jaksaminen ja hyvinvointi näyttelevät suuren suurta osaa. Stressi sairastuttaa, altistaa monelle sairaudelle ja tekee tuhojaan. Usein jo ennen kuin sitä ehtii puuttumaan peliin. Joten jos sulla on joku läheinen, jonka huomaat olevan vähän muissa maailmoissa. Sellaisessa putkessa, josta ei näy ulospääsyä. Ärtynyt, itkuinen ja väsynyt. Hajamielinen ja jotenkin taantunut. Ota hihasta kiinni ja kysy onko kaikki hyvin. Myönteisen vastauksen saadessasi, kysäise uudelleen. Olen huomannut, että usein uupumuksen kourissa oleva vähättelee uupumustaan. Ennen kuin tulee totaalistoppi. Sen takia tarkkailen ihmisiä omassa työssäni extrapaljon. Musta tuntuu, että mulle on kehittynyt sellaiset tuntosarvet asian suhteen. Näen, milloin on aika puhaltaa peli poikki.

Senpä takia arjessakin kysyn itseltäni välillä, että hei miten meillä menee 🙂 Käyn dialogia itseni kanssa ja teen toimintasuunnitelmia. Usein menee tosi hyvin, mutta sit kun saan vastaukseksi, että väsyttää, liikutan noita kahta jalkaani (jotka muuten tottelevat käskyjä yllättävän hyvin :D) ja rojahdan sohvalle. Laitan sähköpostit, whatsupit ja kaikki mediat äänettömälle. Yritän olla hetken zen. Jos hetki ei riitä, niin sitten pidemmän hetken. Itsestään huolehtiminen on tärkeintä maailmassa. Sitten kun voit itse hyvin, on sulla antaa paukkuja muiden hyvinvointiin.

MUISTAKAA PITÄÄ ITSESTÄNNE HUOLTA ♥

Täältä löytyy kaikki Takaisin ruotuun -postaussarjan jaksot. Vielä yksi jakso on tulematta; talous retuperältä ruotuun


« Vanhemmat
Uudemmat »