MOIKKA IHANAT!

Ennen kuin alan tässä kuvauspuuhiin yhtä kivaa (ruokaisaa 😉 postausta varten, niin ajattelin tulla vähän kertoilemaan teille mukavuusalueista. Tai lähinnä siitä, miten mä olen hyötynyt omalta mukavuusalueelta poistumisesta. Joskus ennen muinoin olin erittäin mukavuudenhaluinen. Päivät rullasi pääosin samalla rutiinilla ja mehän tiedämme, että rutiinit luovat turvallisuutta. Oli hyvä ja kiva olla. Elämä on ihan ok siellä mukavuusalueella, mutta jos ei ole koskaan lähtenyt pois sieltä mukavuusalueelta, niin ei voi tietää mikä siellä ulkopuolella odottaa. Ei voi tietää, kuinka paljon elämän laatu paranee, kun tekee tiettyjä ratkaisuja, joiden avulla ylittää niitä omia rajojaan.

Life begins at the end of your comfort zone. Niin totta! Monet varmaan ovat nähneet sen pallurapiirrustuksen, jossa toinen pallo kuvaa omaa mukavuusaluetta ja toinen pallo sen ulkopuolella paikkaa ”where the magic happens”. Meidän ihmisten perusluonne on sellainen, että halutaan tuntea olomme mukavaksi, tutuksi ja turvalliseksi. Eikä siinä mitään vikaa ole. Vuodenvaihteessa, kun pohdin tavoitteita tälle vuodelle otin yhden sanattoman tavoitteen; pyri lähtemään joka päivä edes hetkeksi pois mukavuusalueeltasi. Mulle ihan konkreettisella tasolla se on tarkoittanut sitä, että heti työpäivän alkajaisiksi hoidan kaikista epämiellyttävimmät asiat pois päiväjärjestyksestä, vastaan sähköposteihin (joihin yleensä olisin vastannut vasta iltapäivästä), maksan ostolaskuja (mistä niitä koko ajan kertyy? :), teen tilastoja (se aika kuinka paljon kulutan pelkästään vuoden vaihteessa erilaisiin raportointeihin erinäisiin instansseihin on ihan järkyttävä!) ja muita sellaisia hommia, jotka eivät ole sieltä mielekkäimmästä päästä. Ja kaikki tämä on saanut aikaan sen, että on oikeasti hyvä olla sen takia, että on saanut hoidettua ne kenkuimmat asiat pois alta. Pystyy keskittymään muihin töihin huomattavasti paremmin. Eikä vain miettiä, että ai niin, mun pitää vielä tehdä se ja se juttu.

Toisaalta myös se mun tammikuinen herkkulakkokin oli vahvasti omalta mukavuusalueelta poistumista. Olinhan tottunut herkuttelemaan. Nyt se tunne, kun sai ylitettyä itsensä, oli aivan uskomaton. Liki kuin juoksulenkin aiheuttama euforia. Se, että tajusi herkkujen haitallisuuden ja toisaalta sen niiden poisjättämisen hyödyn terveyteen ja yleiseen vireystilaan. Onneksi herkkulakon jälkeinen elämä ei ole ollut yhtä repsahdusta. Herkuteltu on, mutta sillain sopivassa määrin. Yksi asia, jossa en ole päässyt pois omalta mukavuusalueeltani on pyykkien viikkaaminen. Sen sijaan, että sunnuntaina kulutan liki tunnin viikaten noin seitsemää koneellista pyykkiä, voisin viikata ne viikon varrella suoraan kuivarista pinoihin ja viedä kaappeihin. Siinä riittää vielä työn sarkaa. Ja veikkaanpa, että tässäkin, kun kaikissa mukavuusalueelta poistumistilanteissa, lopputulos on se, että kokee sitä mielihyvää tehdystä työstä. 

Yksi erittäin suuri mukavuusalueelta poisharppaus tapahtui tuossa neljä-viisi vuotta sitten. Olin enemmän jumppa- kuin juoksuihmisiä ja pienten lasten äitinä sitä kaipasi vanhaa jumppaharrastusta. Sitä että saisi edes vähän vaihtelua päiviin ja sitä omaa aikaa. Kuitenkin miehen reissutyö vaikeutti aikataulutettujen harrastusten harrastamista. Aloin haaveilemaan harrastuksesta, jota voisin tehdä silloin kuin mun aikataulussa olisi sen mentävä aukko. Esimerkiksi kävelylenkit tai juokseminen. Olin sitä mieltä, että mä en osaa juosta. Kunnes päätin antaa juoksulle mahdollisuuden. Loppujen lopuksi, kun sinnittelin sen kuukauden päivät ja kävin hölkkäilemässä pari kolme kertaa viikossa, huomasin että ei se ollutkaan mun juoksutaidoista kyse vaan äärimmäisen huonosta kunnosta. Pikkuhiljaa kasvatin lenkeillä hölkän osuutta ja vähensin kävelyn osuutta. Ihminen, joka ennen lapsia oli tottunut liikkumaan keskimäärin kuusi kertaa viikossa olikin muutamassa vuodessa saanut itsensä ihan rapakuntoon. Pari vuotta tuli juostua talvet kesät läpeensä, mutta viime vuonna juoksuharrastuksessa tapahtui jotain; syksyllä juoksin enää lenkin tai pari viikossa ja tammikuulla tuli lenkki pariin viikkoon. Toki esimerkiksi tuo Kaylan BBG-ohjelma verotti juoksuharrastuksesta. Mutta nyt kuulkaas parin viikon ajan olen vetänyt noin neljästä viiteen juoksulenkkiä viikossa. Välillä ihan peruskuntoa kasvattaen hölkötellen, mutta välillä omia rajojani tunnustellen. Tehnyt niitä kuuluisia ylämäkivetoja ja nauttinut pitkillä juoksulenkeillä siitä yleensä tunnin paremalla puolella tulevasta tunteesta, kun jalat rullaa kevyesti eteenpäin. Runner’s high. Sen saavuttaminen on mun mielestä siellä toisessa pallurassa. Ei siellä oman mukavuusalueen pallurassa. Vaan siellä, jonka eteen pitää oikeasti tehdä töitä, mutta sitten kun sinne pääsee, niin se palkitsee.
Aika usein kuulee ihmisten valittavan omasta elämästään. Ei olla tyytyväisiä työhön tai parisuhteeseen. Mutta silti jauhetaan päivästä toiseen sitä samaa arkea siellä samassa työpaikassa tai sen saman, jo platoniseksi kaveriksi, muodostuneen ihmisen kanssa. Koska ollaan totuttu siihen ja tavallaan tyydytään siihen. Onnellisuuden kustannuksella. Elämä on siihen aivan liian lyhyt. Tosin mun täytyy sanoa, että mä olen maailman luokan mamis ja vellihousu enkä varmaan uskaltaisi tehdä mitään suurempia repäiseviä liikkeitä näiden suhteen omalta mukavuusalueeltani poistumiseksi, jos tarvetta olisi. Nämä pienet pyrähdykset riittää vallan mainiosti 😀

Kuten myös se, että sunnuntaina sain itseni ylös sohvalta ja juoksuvaatteet niskaani. Ajattelin ihan juosta sen peruspuolituntisen, mutta Tahmelan rannassa (ylin kuva) päätinkin suunnata pitkästä aikaa Pispan (tappo)portaille. Ja voi vitsi, mikä palkinto odotti portaiden päässä oman mukavuusalueen rajojen ulkopuolelle lähtemisestä. Niin tajuttoman hieno auringonlasku (kaksi keskimmäistä kuvaa), että oli pakko siinä puuskutusta tasatessani vähän kuvailla. Ihme ja kumma oli, etteivät kuvat huurustuneet 😉 Sen suunnittelemani puolituntisen sijaan tulikin heitettyä reilun tunnin lenkki ja olo oli mitä ihanin!

Rikotaanko siellä mukavuusalueiden rajoja vai tyydytäänkö siihen peruspullaan päivästä toiseen? Toisaalta se arkihan on se, josta tämä elämä muodostuu. Mutta silti suosittelen harppausta sinne mukavuusalueen ulkopuolellekin toisinaan 🙂

TIISTAITERKKUJA ♥

PS. vielä huomiseen klo 15.00 asti aikaa osallistua Arabian Koko-arvontaan täällä. Jos siis ette ole sitä vielä tehneet, niin kipin kapin sinne!