HIPSHEI!

Täällä on vietetty vähän erilainen syyslomapäivän aamu. Miesseurassa 😉 Veljen vaimo vei tyttönelikon uimahalliin ja me suunnattiin pikkuisen hurmurikummipojan, 1 v 7 kk, kanssa rattailla pitkälle lenkille. Voi, miten paljon sitä tuli muistetuja vanhoja. Olinkin jo unohtanut…

…kuinka ihanalta tuntuu työntää rattaissa lasta.
…miten sitä ylämäessä puuskuttaa rattaita työntäessään.
…kuinka keinussa kiikkuvan lapsen kikatus on ilo korvalle.
…kuinka kärsimätön keinussa oleva lapsi voi olla…”öhöh” -lisää vauhtia. Vaikka sitä vauhtia olisi jo vaikka muille jakaa 🙂
…miten kiipeilytelineiltä valuvia vesipisaroita voisi osoitella ja tuijotella tuntikausia
…ja edelliseen liittyen; kuinka ne kaikki yksinkertaisimmat jutut ovat kuitenkin niitä parhaita.
…kuinka lapsen hiekkaiset lapaset on vaikea puhdistaa.
…miten kivalta tuntuu, kun toinen ottaa kädestä kiinni ja lähtee viemään puiston toiseen päähän.
…kuinka kaikki puistossa olevat jutut unohtuu, kun ohi ajaa traktori.
…kuinka paljon sitä pitikään itselle pukea päälle, ettei jäädy puistoon.
…että olisi aina hyvä olla mukana kihvelit ja kahvelit, sillä puistoissa ei niitä ole valmiina.
…kuinka hyvin puistoäidit löytävät juttelemista keskenään.
…miltä tuntuu kun huomaa lapsen nukahtaneen rattaisiin. Suu kääntyi tyytyväiseen hymyyn.

Hetkeksi sain palautettua mieleeni senkin tunteen, kun puistosta tultiin kotiin, syötiin ja kun sai kantaa väsyneen lapsen päikkäreille. Se hetken huokaisu, kun tiesi, että saa juoda kupposen kahvia rauhassa ennen kuin sama rumba alkaa alusta. Ulos, iltaruoka, ulos, iltapala, nukkumaan. Ja seuraavana päivänä sama juttu alkaa alusta. Hereille anivarhain, aamupala, ulos, lounas, päikkärit. Itse olin aikoinaan reilun kolme vuotta kotona (yhden syksyn tein siinä välissä osittaista työaikaa), joten hiekkalaatikon reunoja tuli kulutettua. Seurakunnan muskarit ja avoimet kerhot tulivat tutuksi. Oli päiviä, että äitienergiaa oli vaikka muille jakaa. Oli päiviä, että olisi voinut vain itkeä väsymystä.

Niin ihania ovat nuo taaperot ja tuo taaperoaika. Välillä mentiin tosin väsymyksestä sumussa. Silloin sitä ajatteli, että voi kun nämä kasvaisi. Joka toinen päivä taas mietti, että älkää vaan kasvako. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo aika on ollut elämäni parasta aikaa, mutta samalla aikaa myös raskainta. Mies reissasi tuohon aikaan vielä ihan hirmuisesti ulkomailla ja pääosin pyöritin arkea yksin. Onneksi oli ja on tukiverkosto lähellä. Kukaan meistä äiti-ihmisistä tuskin on sellainen yliäiti-ihminen, että jokainen hetki olisi auvoisan kultareunainen. Mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Nyt kun nuo taaperot ovat jo pian esiteinejä, sitä alkaa miettimään kuinka paljon aikaa enemmän sitä tuli vietettyä yhdessä heidän ollessaan taaperoita. Unien aikaan oltiin erossa, muuten pääosin yhdessä. Ei ihme, että tuo lasten kasvaminen ottaa meille vanhemmille koville. On koulu, kaverit ja harrastukset. Enää ei olla niin riippuvaisia äidistä ja isistä. Osataan jo tulla toimeen hetken aikaa omillaan. Itse kärsin aika ajoin eroahdistuksesta, vaikka tiedostankin, että luonnollistahan tämä vain on. Tälle illalle sovittiin lasten kanssa treffit. Laatuaikaa parin tunnin ajan. Taidetaan leipoa pullaa ja pelata pelejä. Laitetaan puhelimet äänettömälle ja katsellaan vauvakuvia. Muistellaan, nauretaan ja veikkaanpa, että joku meistä voi olla tippa linssissä.

Ah, miten ärsyttääkin välillä olla tällainen herkkis 🙂 Herkistelin muuten teidän kommenteillekin eilisiltaiseen postaukseen. Kiitos niistä ihanat, palaan illalla ajan kanssa vastailemaan ♥ Nyt vuorossa taas vähän maalitelan viuhutusta. Perästä kuuluu 😉

AURINKOISIA AJATUKSIA SINNE,