HEIHEI HELLUREI!
Ei, nuo pienet pilttiposket eivät ole vielä (onneksi) murrosiän kourissa vaan tuo meidän rakas karvainen kaveri. Toby täyttää tulevana keskiviikkona 7 kk ja parin viikon ajan ollaan huomattu selviä murrosiän oireita. Hih, tämähän on ensimmäinen kerta, kun edes kuulen mistään koirien murrosiästä. Tai luen siitä. Onneksi on tuo Kaimion kirja.
Meillä tätä nykyä välillä muristaan, komennetaan ja haukutaan. Koetellaan rajoja. Kavutaan iltaisin syliin, tungetaan ja pungetaan. Katsellaan nappisilmillä ja pyydetään ymmärrystä. Sydämeni heltyy, kun ajattelenkin lukemaani; sitä, että tässä vaiheessa monet luopuvat koirasta, sillä koiran luonne muuttuu. Muuttuu, mutta väliaikaisesti. Koira tulee työläämmäksi. Väliaikaisesti. Toisaalta, en ole kukaan ketään tuomitsemaan. Se on vain koira, ajatellaan. Näin mäkin olisin vuosi takaperin ajatellut. Mutta kun se ei ole vain koira, vaan perheenjäsen.
Perheenjäsen, joka kaipaa hellyttää ja rajoja. Jonka sisällä myllertää tällä hetkellä hormonit. Siinä määrin, että ulkoilulenkeistä on tullut pitkäkestoisia. Parin sadan metrin matkaan voi kulua hyvinkin puoli tuntia. Nenu ei nouse maasta, mutta jalka nousee tämänkin tästä reviirin merkkaukseen. Sitä en kiellä, että eikö olisi välillä kivempaa kulkea rivakampaa vauhtia 😉 Jalka on myös harmillisesti alkanut nousemaan välillä sisälläkin; olohuoneen ja keittiön verhot on nyt pesty pari kertaa viikon sisään. Kulkuset pois, annettiin neuvoksi. Mutta katsotaan rauhassa, mihin tilanne kehittyy.
Murrosiän kanssa yhtäaikaa päälle iski pentukarvan vaihtuminen. Ellemme olisi ottaneet selvää rodusta ennen koiran hankkimista, niin tuo päivittäinen turkinhoito tässä vaiheessa voisi tulla yllätyksenä. Ihan helposti voi parikin tuntia mennä turkin harjaamiseen ja takkujen selvittämiseen. Päivässä. Pesupäivinä vielä enemmän. Jotta pentukarva pääsee vaihtumaan, niin tällä hetkellä pestään Toby kaksi kertaa viikossa. Kuten kerroin aiemmin, niin murrosikä toi mukanaan myös föönin äänen pelkäämisen. Sille mustalle huruhurulaitteelle muristaan, haukutaan ja näytetään hampaita. Hoitotasolta koitetaan punkea syliin föönin ulottumattomiin. Mutta periksi ei anneta.
Siinä missä jo huokaistiin helpotuksesta naskalihampaiden vaihtumisen jälkeen on pienet leikkimieliset purut tulleet takaisin. Välillä pikkuinen ei tajua purentansa voimakkuutta ja silloin joutuu älähtämään. Energiaa riittää vaikka muille jakaa (koiralla…), joten päivästä kuluu iso osa leikkimiseen. Itsekseen, mutta myös meidän muiden kanssa. Leikin lomassa väläytetään hymy ja unohdetaan ne murrosiän myllerrykset. Leikin päätyttyä kaadutaan suorilta jaloilta maahan ja nukahdetaan sekunnissa.
Tuossa juuri miehen kanssa puhuttiin, että vaikka viime vuosina on ollut surua enemmän kuin laki sallii, niin silti on ollut onneksi iloakin. Kyllä tuo meidän karvainen ja rakas hormonihirviö on tuonut koko perheen eloon niin paljon uutta. Rytmiä ja rutiineja. Aikaisia aamuherätyksiä ja sulaneita sydämiä. Päivääkään en vaihtaisi pois ♥
LEPPOISAA LAUANTAITA,
PS. OMG. Ensin se herätti mut unesta valokuvaussessioo varten ja sitten se vielä alkoi lässyttämään. Yritti korjata tota ponnaria, jonka eilen laittoi, vaikka vähän vastustin. Koko ponnari on semisti tyttömäinen. Mutta jos jotain hyvää, niin nyt ainakin nään täältä karvapehkon takaa jotain. Ainakin naapurin Nellan ja kadun päässä asuvan Bellan. Vähän silti välttelen katsekontaktia varsinkin, jos oon pahanteossa. Silloinhan mun ei vissiin tarttis totella, jos mä en suostu pelaan silmäpeliä tai jotain. Mut nyt hei takas nukkuun. Kömmin sängyn alle, että saan olla rauhassa. Toi äippä touhuttaa jotain illasta ja kuplajuomasta. Eiks se tajuu, että meillä on vissyvettä jääkaapissa? Peace & love, Toby
Koska kroppa huutaa terveellisempiä vaihtoehtoja evääkseen, niin myös perjantai-illan mättölautanen oli terveellisempi versio perinteisestä nacholautasesta. Tein tämän jo heti neljän jälkeen ja se (ei todellakaan kaikki ;D) korvasi iltaruokani. Mies kotiutuu vasta ennen puolta yötä ja lapsille haettiin noutoruokaa perjantain kunniaksi.
Tietotulva on ihan mahdoton seikkaillessani tuolla uutissivustoilla. Aivokapasiteettini on koko ajan täynnä, sillä aivot eivät ehdi sulattamaan saamaansa tietoa. Olen kovalevyn tyhjäyksen tarpeessa iltaisin ja veikkaan, että kännykän ja tietokoneen käytön radikaali vähentäminen auttaa tähän ongelmaan. Monesti kysyn itseltäni, että onko sitä pakko olla ajan tasalla uutisista? Eikö sitä pystyisi odottamaan aamuun uutisten lukemisen kanssa? Kaatuuko maailma, jos en katsokaan sähköpostia ilta-aikaan? Sama toimii somen kanssa, onko minun pakko tietää kaikki ystävien kuulumiset vielä juuri ennen nukkumaanmenoa? Vastattava jokaiseen viestiin samantien, kun sen saan? Jotenkin tuntuu, että niinä öinä, kun kännykkä korvaa kirjan nukahtamiskaverina, niin uni on selvästi levottomampaa. Huomaan prosessoivani unissani päivän uutisia ja yöllä herättyäni en välttämättä saa samantien unen päästä kiinni. Pahimmassa tapauksessahan silloin yölläkin käsi hamuaa kännykkää yöpöydältä. Ei hyvä, tähän on tultava muutos.
