MOIKKELIS

ja terkkuja ruokatunnilta! Piti ihan alunperin postata pieleen menneestä mekkoviikosta (flunssa, kylmä ja seliseli) ja tuosta parin euron Saint Tropez kirpparipaitalöydöstäni, mutta taas tuli jotain akuutimpaa, jota sanoa. Yhtäkkiä taas nuo materialistiset jutut tuntuu taas niin turhilta. Tiedättekö, mulla on ollut eilisestä asti sellainen mötti tuossa rinnassa. Pieni ahdistuksen poikanen. Luin tarkemmin tuosta ”Anna lapselle raitis  joulu” -kampanjasta ja nyt olen taas ottanut kaikkien niiden lasten, joille ei suoda joulun iloa, tuskan omille harteilleni. Huh, sydäntä riistää.

Pistää vihaksi, kun miettii, että mikä oikeus meillä aikuisilla on viedä ilo lapselle tärkeästä juhlasta (tai ylipäätään alkoholin käytöllämme tehdä lapsen elämästä jotain muuta kuin mitä sen kuuluisi olla ihan normi arjessakin)? Voi olla, että sohaisen ampiaispesään väittäessäni, että tässä tapauksessa näin käyttäytyvät aikuiset ovat ihan siellä itsekkyyden toisessa päässä. Pahimmassa päässä. Tiedän, että alkoholismi on sairaus, mutta tajuntaani ei sovi se, että miksi me äiteinä tai isinä emme ota vastuuta käytöksestämme. Jos meille on sellainen onni suotu, että tuollainen luojan luoma pienokainen on saatu aikaiseksi, niin miksi sitä ei sitten tehdä kaikkemme, jotta tuolla lapsella olisi hyvä olla?

Oikeasti sydän melkein särkyy, kun miettii että tänä joulunakin tuolla on liian monta lasta, joille ei suoda joulun iloa. Jotka joutuvat katsomaan känniläistä äitiä ja/tai iskää. Tuntevat ehkä turvattomuutta. Joutuvat huolehtimaan pienimmistä sisaruksistaan, kun vanhemmat eivät pysty. Nostamaan äidin humalaisen hoipparoinnin tuloksena kaatuneen joulukuusen. Syömään jouluaattonakin sitä samaa mikrossa lämmitettävää lihaperunasoselaatikkoa kuin vuoden jokaisena muunakin päivänä. Vain haaveilemaan edes yhdestä pienestä lahjasta. Ihan oikeasti on kamala ajatella, mutta jossain kodeissa tilanne on tämä.

Onneni on ollut, että mulle ja veljelleni on suotu joulun ilo. Kiitollinen olen siitä, etten ole ikinä nähnyt omia vanhempiani sen kummemmin alkoholin vaikutuksen alaisena. Toki meilläkin saatetaan juoda ruoan kanssa lasi viiniä tai saunaolut/siideri, mutta kyllä sellaiset bilejuomingit tapahtuu sitten, kun lapset ovat jossain muualla kuin kotona. Harvoin kuitenkaan enää sellaisia tekee edes mieli ottaa 🙂 Mun mielestä on ihan hyvä, että lapset näkevät kotona sen, että alkoholia voi nauttia kohtuudella. Paino sanalla kohtuudella. Voi olla, että olen ihan toinen ääripää (ja ihan nuttura kireällä), mutta ajattelen niin, että jommankumman vanhemman tulee olla ajokunnossa, sillä mitäs jos yhtäkkiä yöllä sattuisi jotain (esim. lapsen akuutti ja kivulias korvatulehdus, johon ei mikään lääke auta), että pitäisi lähteä päivystykseen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa kun pitäisi tilata taksi sinne päivystykseen vain sen takia, että on tullut nautittua vähän ilolientä eikä pysty ajamaan, olisi loppuelämän morkkis taattu. Olenko ainoa, joka ajattelee näin tiukkapipoisesti? 🙂

Mä tiedän, että otan taas koko maailman murheet harteelleni ja vaivaan ajatuksia niillä. Jos voisin, ottaisin nuo kaikki kaltoinkohdellut lapset meille jouluksi. Mutta en voi. Joten tänä iltana sulkeudun omien pikkuisten ja miehen kanssa siihen onnen kuplaan ja pidän leffaillan. Anneli ja Onneli, vaaleanpunaista hattaraa, popparia ja jätskiannokset. Juomaksi muumilimppaa. Leffan jälkeen suukottelen lapset yöunille ja kiitän siitä, että meille on kaksi tuollaista kullannuppua suotu ♥

Näihin ajatuksin, toivottelen mitä ihaninta alkavaa viikonloppua. Pitäkäähän lapsistanne huolta!

PERJANTAITERKKUSIN,

PS. Niin, noista joulutortuista piti sanomani; leivoin aamulla työkavereilleni joulutorttuja, sillä ajattelin että saamme tällä tavalla lisää kuvia tuonne Joulun tähti -kilpailuun
Instagramiin #perinteinenluumu -tägin alle. Mutta hei, enhän mä muistanut, että ei kaikilla ole Instagramia. Saatikka edes kännykkää. Joten joimme aamukahvit kera lämpimien torttujen. Hyvässä hengessä, ilman kilpailua 😉

Heissan,

viime viikolla kävimme keskustelua ystävieni kanssa facebookin puolella siitä, että kuuluuko aikuisten viihdyttää lapsia ja kuuluvatko pettymykset normaaliarkeen. Mun vastaukset näihin on ei ja kyllä. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun tämä ihana rakas lapseni soitti koulusta: ”Äiti, voitko tulla hakemaan mut autolla?” Minä: ”En, nyt on hyvä ilma, joten kävele reippaasti. Odotan sinua kotona.” Tähän toinen löi luurin korvaani (mä näen punaista, kun joku lyö luurin korvaan). Soitin pikkuiselle ja sanoin tulevani kävellen vastaan. Tässä välissä sain tekstarin: ”Mäen tyykääsusta.” Tapasimme noin koulumatkan puolivälissä, mutta toinen nakkeli niskojaan ja näin ilmeestä, että jokin oli vialla. Mykkäkoulua jatkui kotiin asti ja huoneeseensa sujahti alta aikayksikön. Siellä teki rauhassa läksyt ja kun oli saanut ne tehtyä, alkoi huhuilemaan välipalaa. Lopulta pyyteli anteeksi ja tirautti pari kyyneltä. Otin syliin ja selitin, miksi äiti ei tullut autolla vastaan. Kysyin myös, miksi ei ollut halunnut kävellä. Vastauksena oli, että ei jaksanut. Ei tuo koulumatka nyt niin pitkä ole, etteikö sitä jaksaisi kävellä. Mulla on periaate, että niin kauan kuin on näitä nättejä syyskelejä, niin kouluun kävellään (vanhempi pyöräilee).

Tämän meidän tekstarivaihdon ystävieni kanssa jaettuani päädyimme keskustelemaan aiheesta, onko lasten hyvä oppia pettymyksiä kotona. No mielipiteeni on, että tottakai. Jos kotona silotellaan ja annetaan kaikki periksi, niin millaisia nuo pilttiposket ovat teini-iässä tai nuorina aikuisina? Spoilt brats, I guess. Myönnän, että paljon teen lasteni eteen ja annan aivan liian usein periksi. Välttääkseni konflikteja. Varsinkin kiireessä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että kun lapset ovat jo näinkin isoja (ja silti niin pieniä), niin kyllä esimerkiksi ulkovaatteet osataan jo ripustaa naulakkoon (sen eteisen lattian sijaan), astiat viedä ruokailun jälkeen huuhdeltuna astianpesukoneeseen (sen sijaan, että ne jäisivät ruokapöytään) ja likaiset vaatteet likapyykkikasaan (oman huoneen lattian sijaan, josta nuo mytyt olen tähän asti noukkinut). Mutta mitä olen tuolta ystäviltäni kuullut, niin ei se oppi taida mennä ihan heti perille vanhemmillakaan lapsilla 😀

Olen vahvasti sitä mieltä, että perinteinen ”rajat ovat rakkautta” -sanonta pitää paikkansa. Ainakin meidän esikoisella, joka on kovin herkkä luonne ja varsinkin vauvana vaativa, nuo rajat ja toisaalta rutiinit ovat tuoneet turvallisuutta. Pienikin muutos elämässä vaikuttaa tuohon pieneen sieluun kovin voimakkaasti. Otamme paljon yhteen, sillä hän on voimakas luonne. Tiettyyn rajaan asti pinna venyy, mutta on joitain asioita, joista en anna periksi. Arkea on helpottanut se, että nuo yhteiset pelisäännöt on tiedossa ja että niistä ei lipsuta. Jokainen lapsi käsittelee pettymyksiä erilailla. Välillä sitä tuntuu, että miten sitä kuulkaas oikein osaa hoitaa tämän äiti-duunin kunnialla läpi? Imetys opetettiin synnytyksen jälkeen, mutta kukaan ei ole kertonut, miten toimia silloin, kun lapsi ei ole enää vauva. Aika paljon vaiston varassa ja terveellä maalaisjärjellä tässä mennään. Jotain on varmasti tehty oikeinkin, sillä saan olla ylpeä näistä meidän pikkuisista. Tuntea suurta iloa ja rakkautta.  Jos jostain olen perin ylpeä niin siitä, että meillä ei ole kertaakaan saatu kiukkuja kaupan karkkihyllyn edessä 🙂 Kerran tosin Prisman leluosastolla pienempi veti x-asentoon maahan, kun en suostunut ostamaan 40 euron nukkea. Annoin olla hetken ja yllättävän nopsaa toinen tajusi, että ei niitä nukkeja noin vain osteta. Luulisin, että vuosien saatossa lastemme pettymyksien hallinta on kehittynyt. Eikä noita pettymyksiä nyt onneksi ihan joka päivä ole. Yleisimmin pettymys tulee siitä, kun jompikumpi vanhempi kieltää tai pyytää lasta tekemään jotain, mitä lapsi ei halua. Mutta se on vain elämää; joka päivä ei syödä jätskiä ja hampaat pestään aamuin illoin. Nukkumaanmenoaika on aikaisin koulupäivinä, viikonloppuisin saadaan valvoa. Tietyt asiat ovat vain sellaisia, joista ei neuvotella. Vastaavasti taas jotkut asiat neuvottelunvaraisia. Myös lapsilla.

Sitten toinen asia; kuuluuko teidän mielestä aikuisten viihdyttää lapsia? No, itse sorruin siihen, että leikin ekat kaksi vuotta tuon esikoisen kanssa lattialla. Ja sen kuulkaas huomaa nyt. Kuopuksen kanssa ei sitten ehtinytkään siinä mittakaavassa lattialeikkeihin. ”Äiti, ei oo mitään tekemistä!” -lausahdus (sellaisella marisevalla äänensävyllä) on varmastikin monelle tuttu. Miten sitä osaisi opettaa lapsensa omaehtoiseen leikkimiseen? Mielikuvituksen käyttöön? Riippuen toki vireystilasta ja lapsen tahdosta, mutta kyllä meillä useimmiten keksitään leikit itsekseen. Ja arvatkaas, mikä on kaikista parasta? Tuolla mökillä, jossa ei ole lainkaan leluja, niin leikit syntyvät ihan tuosta vain. Kertaakaan en ole tuolla kuullut tuota eiolemitääntekemistä -lausahdusta. Joten onko se osaltaan se lelujen runsaus, joka saa tämän päättämättömyyden pintaan kotona? Ei tiedä, millä leikkisi, kun valinnanvaraa on niin paljon? Tuo 9-vuotias söpöliinini nyt ei juurikaan enää leiki, mutta värittelee kovin Top Model-kirjoja ja piirtelee. Leikkiähän nekin tavallaan ovat.  7-vuotias kaunokainen on vielä iässä, jossa Little Pet Shopit ja Barbiet ovat in. Mieluummin kannustan lapsiani keksimään jonkun leikin esim. kotileikin, mutta liian usein iPad ja Netflix vie voiton. Tässä täytyy tsempata ja pitää itsekin huoli, että leikin määrä on suurempi kuin tuo pelailu tai ohjelmien katselu iPadilla. Mä muistan tuohon aikaan itse nauttineeni eniten ulkoleikeistä; rakennettiin hevostalleja metsään, pelattiin pokee ja rokee tai mentiin pistettä. Illalla kaaduttiin sänkyyn ihan naattina raitisilmamyrkytyksestä. Pelataanko teillä päivisin iPadilla/puhelimilla? Mä veikkaan, että jos me vanhemmat emme puuttuisi tähän, niin hyvin saisivat päivän kulumaan pelatessaan 🙂 Ei hyvä!

Ja nyt kun vauhtiin päästiin niin saanko kysyä vielä yhtä neuvoa? Mikä neuvoksi ronkelin ruokailijan kanssa? Meillä tuo vanhempi on muuttunut vallan haastavaksi ruokien suhteen. Jostain kumman syystä punainen liha ei juurikaan uppoa (täytyykö lisätä jonkun vitamiinin/raudan syöntiä?) ja muutenkin ne ruoat, joita mielellään syö on laskettavissa kahden käden sormilla. Nyt on onneksi alkanut syömään salaattia. Aiemmin kurkku- ja porkkanatikut olivat kasviksista ne, jotka menivät alas. Tuo lihattomuus aiheuttaa tällä hetkellä kuitenkin eniten päänvaivaa; kala ja kana menee alas ok, mutta esim. jauheliharuoat on tällä hetkellä ihan nounou. Ei kai vegaaniksi nyt näin nuorella iällä voi ryhtyä? 😀

Tulipas paljon kyssäreitä. Kiitos jo etukäteen vastauksista <3 Ja oli miten oli, kaikessa uhmassa ja kiukkukohtauksien keskellä,  muistetaan rakastaa ja helliä noita pikkuisia. Kerran ne vaan pikkuisia on ja tuota aikaa ei saa takaisin. Hei, laitoin tämän postauksen ajastettuna. Me ollaan jo näillä näppäimillä saaressa.
Palataan huomenna asiaan; ehkä itsekin intoudun räpsimään muutaman kuvan, nyt kun mökki on kuvauskunnossa 😉

Leppoisaa lauantaita,

PS. minkä ikäisille lapsille te annatte viikkorahaa ja mitä vastaan (huoneen siivous, roskien vienti tms.)?