Viimeisen reilun kuukauden aikana olen muutamaan otteeseen ottanut puhelimen käteeni ja ajatellut, että ”Hei, tää juttu mun pitää soittaa äidille!” Tiedättekö, kun ei voi soittaa. Tai voi, mutta kukaan ei vastaa. Se on ehkä pahinta. Mekin äiskän kanssa soiteltiin valehtelematta 5-10 kertaa / päivä. Sen lisäksi että nähtiin joka päivä melkein yhtä monta kertaa. Eilen juoksulenkillä mietin, että aiemmin ne jalat jumissa juostut tuskaisemmatkin juoksulenkit soljuivat huomaamatta ohi, sillä olin puhelimessa. Äipän kanssa. Hän kun oli ainoa, joka jaksoi sitä puuskuttavaa puhetyyliä kuunnella 🙂
Muuten täällä kyllä pärjätään ihan mukavasti. Yllättävän hyvin, itse asiassa. Se on ehkä helpompaa itselle kuin muille ymmärtää tapahtunut. Joka ikinen kohtaamani ystävä kysyy, että miten pystyn tähän. Mutta kuten todettu aiemminkin, niin kun vakava ja parantumaton tauti runtelee läheistä, niin kyllä sitä loppujen lopuksi alkaa jo iltaisin ristimään kätensä sen puolesta, että toinen pääsisi pois. Niin rankalta kuin se kuulostaakin. Juu, ylipäätään voisi ajatella, että hemmetin tauti, kun tuli kylään. Olla vihainen ja katkeroitua. Puida nyrkkiä yläkertaan. Edelleen olen sitä mieltä, että hemmetin tauti ja vihaan sitä joka solullani. Mutta kun se pirulainen ei katso, kehen se iskee. Senpä takia kuulkaas muistutan teitä jälleen. Olkaa kiitollisia niistä läheisistä, puhukaa nätisti, kunnioittakaa, rakastakaa, nauttikaa pilvisistäkin päivistä ja eläkää tässä ja nyt.
Iskän kuoleman jälkeen poistin puhelinnumeron kännykästä samantien. Nyt en ole siihen vielä pystynyt.
Ja toisaalta – kuka sitä minulta vaatiikaan.
Antaa ajan kulua ♥
täällä taas! 🙂 Eilen olikin niin infernaalisen kiva päivä mökillä kera rakkaitten ystävien, että ei tullut mieleenikään avata konetta. Tänään tultiin iltapäivästä kaupunkiin. Koska loma on nyt lusittu. Loma kului tänä vuonna vähän erilailla kuin oltiin suunniteltu, mutta hei, se on elämää. Ja yhtä kaikki – en muista koska olisin ollut näin rentoutunut. Jotkut ovat sanoneet, että juhannuksena lomansa aloittaneilla on ollut huonot ilmat. Miten mä en ole huomannut mitään? Olen vain fiilistellyt sitä, mitä meille annetaan. Nauttinut joka hetkestä (no ok, ehkä muutamaa lukuunottamatta), saunonut itseni rusinaksi, kehittänyt itselleni pienen kuoharipöhön vatsan ympärille ja nukkunut univelkoja pois. Tuntuu, että olen ollut lomalla parisen kuukautta. Ihana päästä huomenna töihin! Iiks, voipi olla että ammuin tuolla lauseella juuri itseäni nilkkaan 😀 Sillä tiedän, että suurin osa lomalta töihin palaavista on varmastikin kanssani eri mieltä. Mä kokosin teille survival kitin asioista, jotka auttaa ainakin omalla kohdallani lomalta töihin paluuta:
Viimeisenä lomapäivänä
-fiilistele vielä kesää
-syö mansikoita
-käy uimassa
-tee vartalokuorinta
-kuori kasvot, laita kasvonaamio, kosteuta ja sipaise poskille sekä otsaan itseruskettavaa
-siivoa koti
-tuuleta petivaatteet ja vaihda lakanat
-leivo lomaltapaluukakku
-tee eväät ekaa työpäivää varten valmiiksi (ekana päivänä kiireessä kaupasta haettu roiskeläppä ei mairittele)
-käy maitokaupassa ja osta vähintään parin päivän ruokatarvikkeet valmiiksi
-valvo niin pitkään kuin huvittaa
Ensimmäisenä työpäivänä
-laita herätyskello soittamaan tarpeeksi ajoissa
-istu aamukahvin/teen äärellä ja tuijota ulos ikkunasta
-käy suihkussa ja laita hiukset nätisti
-meikkaa hivenen
-pukeudu kukkamekkoon, jos mahdollista
-lähde ajoissa töihin
-tervehdi työkavereita iloisesti
-ja kun he kysyvät, miten loma meni, niin älä vastaa ”liian nopeasti” vaan ”loistavasti kiitos” (olkaamme onnellisia, että meillä ylipäätään on loma)
-pura sähköpostit ja tee prioriteettilista
-pitäydy ko.listassa
-ole onnellinen, että elämään tuli takaisin rutiinit ja arki alkoi
-syö aamupäivällä tuoreita marjoja välipalaksi
-nauti lounas rauhassa
-vaihda kuulumisia työkavereiden kanssa ja ole läsnä
-töistä kotiin mennessäsi nauti kesäillasta täysin rinnoin
Mä kun en leiponut lomallejäämiskakkua, niin ajattelin leipaista tänään vielä kakun huomiselle. Kiva aloittaa kolmen viikon työrupeama aamukahvilla työkavereiden kanssa kuulumisia vaihtaen. Seuraavat kolme viikkoa nautin jälleen viisipäiväisestä työviikosta. Ensimmäisen viikon yksin toimiston puolella. Tietää kuulkaas sitä, että jos se helleaalto tulee, niin meitsi voi rauhassa siirtää toimiston ulos…joku häikäisysuoja pitäisi tietokoneeseen kyllä siinä tapauksessa kehitellä 😉 Tai sitten pysyn suosiolla sisätiloissa. Kesäilloissakin on sitä jotain. Parina iltana ensi viikolla on tarkoitus mennä kaupungin sykkeeseen ja yhtenä iltana lähdemme mökille saunomaan. Eiköhän se eka työviikko siitä mukavasti lutviudu, kun keksii illoiksi kivaa tekemistä.
Jokos siellä on lomat lusittu? Onhan muitakin keiden mielestä on kiva palata töihin? Vain olenko mä taas ihan ”erilainen nuori” tässäkin asiassa? Nyt maitokauppaan ostamaan kakkutarvikkeita ja sitten perjantaisen postauksen kommenttien pariin. Sitten on kommentteihinkin vastaamiset ajantasalla 🙂 Tsemppiä töihinpaluuseen teille, keillä loma loppuu tältä erää tähän ❤
SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,
PS. löysin kuvissa näkyvän viherkasvin (ei siis tuo oliivipuu) mummulasta. Se oli ihan henkihievereissään, kun olin unohtanut sitä kastella. Reppana. Mikähän tuo mahtaa olla laatuaan ja miten sitä hoidetaan? 🙂
Eilen tuli taas pidettyä tahattomasti blogitaukoa. Jotenkin eilinen äidin uurnan lasku sai osan jo parantuneista haavoista aukeamaan. Sai jälleen kerran pohtimaan elämää ja kuolemaa. Terveyttä ja sairastumista. Suhtautumista asioihin. Muistamaan, mikä maailmassa on tärkeintä. Törmäsin taannoin sanontaan, joka kuului jotenkin näin: ”Terveenä sinulla on miljoona toivetta – vakavasti sairaana sinulla on vain yksi toive.” Jep, osui ja upposi. Veikkaan, että osaan siellä ruudun toisella puolen myös.
Mä, jos kukaan olen haaveilun puolestapuhuja. Välillä kuitenkin joudun muistuttamaan itseäni siitä, että vaikka haaveet lentävät sfääreissä, niin pysähdy paikoilleen. Katsele ja kuuntele. Rauhoitu ja nauti tästä hetkestä. Olen kyllä ihan mestari elämään hetkessäkin, mutta välillä ärsyttää se, kun tuntuu, että maailma ei riitä. Aina pitäisi olla sitä sun tätä. Vielä enemmän. Veikkaanpa, että se yhden nettikaupan alesta ostoskoriin klikkaamani laukku ei olisi kuitenkaan tuonut enempää onnea, vaikka kassan kautta olisin kulkenut. Onnea toi se, että tajusin kysyä itseltäni, että tarvitsenko mä tätä. Laittaisinko kuitenkin rahani säästöön. Nettiselaimen sulkiessani taputin itseäni olalle ja hymähdin 🙂 Ok, välillä toki kaikki ihana hömppä on sallittua, mutta mitä materialistisemmaksi maailma menee, niin sitä enemmän allekirjoittaneen turhautuneisuus kasvaa.
Jotenkin tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa eletään osaltaan jotain hemmetin kilpailua. Muistatteko sen taannoisen vertaukseni naapurin Maran punaisesta Audista? Sen postauksen, jonka lopputulema oli se, että keskitytään kaikki vain omiin asioihimme. Ei katkeroiduta tai olla kateellisia. Ei havitella sitä sun tätä. Punaista Audia, koska Marallakin on. Toimitaan niin, että omalla käytöksellämme ja elämäntyylillä päästään maksimaaliseen onneen. Suurinta onnea mulle tällä hetkellä tuo perhe ja terveys. Mä olen oppinut arvostamaan terveyttä valitettavasti vasta kantapään kautta. En tajunnut terveyden arvoa silloin, kun vajaa parikymppisenä kävin kaksi kertaa päivässä lenkillä, söin salaattia (jos sitäkään) ja ainoa tavoitteeni oli saada vaaka näyttämään nelosella alkavaa lukua. Senkin uhalla, että en jaksanut välillä nousta sängystä. Muuta kuin sinne lenkille. Minkä ihmeen takia? No sen takia, kun sen normaalipainoisen Marian sijaan ajattelin, että olisin onnellisempi kun kylkiluut törröttävät. Koska ajattelin olevani kauniimpi laihempana. En tajunnut terveyden arvoa silloin, kun ajoin itseni yliopiston vikana vuonna piippuun ja aloin saada paniikkihäiriökohtauksia. Silloin oli tärkeintä vain saada paperit ulos alle neljän vuoden. Minkä ihmeen takia? No sen takia, että pääsisin töihin ja uraputkeen. Vasta viimeisen 2,5 vuoden aikana olen tajunnut terveyden arvon. Hautaan olen saatellut isäni, mummuni ja äitini kovin lyhyen ajan sisään. Enkä nyt sano, että toivoisin kenellekään samaa kohtaloa, mutta kyllä viimeiset vuodet ovat kasvattaneet minua ihmisenä. Iskostaneet päähäni sen, mikä maailmassa todella on tärkeää.
Henkisen pääoman kasvattaminen. Se on mulla jatkuva prosessi. Sen eteen olen tehnyt myös paljon töitä. Nykypäivänä osaan suhtautua asioihin rationaalisesti. Tiedän, että vaikka kaikki mainoskuvat ovat täynnä niitä kauniita kylkiluut ulkona törröttäviä malleja, niin minun ei tarvitse olla sellainen ollakseni onnellinen. Tiedän, että jos tekisin vielä enemmän töitä, voisin ehkä ostaa perheelleni lentoliput Australiaan, niin se Australia ei ole se tae onneen. Tae onneen ei myöskään ole se, että paahtaa itseään auringossa ilman suojakertoimia saadakseen kauniin päivettyneen ilmeen.
Sen sijaan viimeisen 24 tunnin sisään olen tuntenut suurta onnea elämän pienistä asioista. Tiesittekö, että koppakuoriaisen kuoresta voi löytää liki kaikki sateenkaaren värit? Että päästäisen ruskeisiin silmiin tuijottaessaan voi päästää äänettömän kirkaisun niin, ettei päästäinen tajua luikkia pakoon? Että auringonlaskun aikaan se taivaan kaunein kohta ei välttämättä ole siinä, missä aurinko on juuri laskenut mailleen? Niin kauan kuin osaan nauttia elämän pienistä jutuista, maailma riittää mulle mainiosti. Niin kauan, kuin itselläni tai läheiselläni on sairaus, joka on lääkkeillä hoidettavissa tai kurissa pidettävissä, maailma riittää. Niin kauan, kun saan aamupuuron pöytään ja kahvikupillisen eteeni, maailma riittää. Niin kauan, kun mulla on juoksevaa vettä, jotta saan puhtaita vaatteita, maailma riittää. Niin kauan, kun saan peitellä lapset iltaisin sänkyihinsä, maailma riittää. Niin kauan, kun saan herätä tuon maailman rakkaimman aviomiehen vierestä, maailma riittää.
Ohhoh, kävipäs kuulkaa taas niin, että päivän blogitauko sai sen syvällisemmän puolen esiin 🙂 Tälle päivälle kun olin suunnitellut kepeää ja kesäistä. Sekä kommentteihin vastaamistalkoita, mutta sekin saa kesän kunniaksi siirtyä illempaan. Nyt taas räväytysmatsin pariin. Meillä oli anoppi ja appiukko yökylässä ja ollaan lätkitty korttia enemmän kuin pitkään aikaan. Mies heitti vieraat juuri vastarannalle, mutta me taidetaan jatkaa kortinpeluuta omalla porukalla.
No nyt sitä lupaamaani espanjalaista illanviettoa! Indiedaysin ja Albalin yhteistyökampanjan merkeissä jaoin teille taannoin muistoja Espanjasta ja muistoja elämänmakuisesta lomastani Madridissa. Saman kampanjan tiimoilta jatketaan. Olen tässä hieman pohtinut, että olisinkohan mä voinut olla edellisessä elämässä espanjalainen? 😉 Ainakin tämän luonteeni pirskahtelevuuden ja elämäniloisen asenteeni takia. Sekä sen takia, että rakastan espanjalaisia viinejä. Espanjalaista temperamenttia. Perhekeskeisyyttä, kieltä. Ihan kaikkea. Muistan Kanadassa asuessani luokkatovereideni olleen ihan ällistyneitä, kun luokkaan saapuikin pohjoismaalainen elovenatyttö. ”Eikö Maria olekaan espanjalainen nimi?”. Siinä oli vähän selittelemistä. Kerroin, että espanjalaisuuteni rajoittuu tasan yhden Este pais-oppikirjan kahlaamiseen.
Ehkä tämäkin on osa espanjalaista puoltani, että juttua riittää niin paljon, että itse asiaan pääsyssä kestää. Mutta siihen päästään nyt. Eli esittelyssä kaunis kesäilta, jolloin katoin veljen perhettä varten viinit ja tapakset takapihalle. Juuri kun olin saanut ne sinne katettua, nousi Pyhäjärven päältä tummanpuhuvat pilvet. Tuuli tuiversi pöytäliinan kulmia ja sadepisarat hakkasivat terassilautoihin. Hiukset olivat samantien kaikkea muuta kuin kuvauskelpoiset, mutta espanjalaisittain de nada – eipä juuri haittaa. Tätäkö tämä Suomen kesä on, ajattelimme. Sade onneksi loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja pian saimme nauttia tervetuliasjuomat takapihalla. Sangriat, espanjalaisittain tottakai.
-sekoita viini, sitruunalimonadi ja vastapuristettu appelsiinimehu
-lisää jäät, appelsiinin ja viinirypäleen palaset kannuun ja kaada sangria päälle
-hymyile, kippistele, sano salud ja nauti heti!
Kippistelyn jälkeen hain vielä uunista lämpimän ruoan, patatas bravas ja sitten pääsimme aloittamaan. Siitä onkin pitkä aika, kun viimeksi olemme tehneet tapaksia. Täytyisi tehdä useammin. Tällaiset ns. sormiruoat ovat illanistujaisten kruunu. Meillä nautittiin lämpimänä ruokana patatas bravas eli espanjalaisia perunoita suloisentulisen tomaattikastikkeen ja valkosipuliaiolin kera. Gambas al ajillo eli valkosipulisten katkarapujen ohjeen muistaakseni olen joskus perjantaimyyssien ohella täällä jakanutkin. Katkarapujen kera sopi rapsakka patonki. Hunajameloni toi raikkautta ilmakuivattukinkku-mozzarellasalaattiin. Manchego-juuston palaset saivat lisäulottuvuutta makumaailmaansa hunajasta ja pistaasipähkinöistä. Valkoviinissä marinoidut oliivit sekä punaviinissä haudutetut tuliset chorizo-makkarat olivat meidän tapaspöydän suosikit.
VALKOVIINISSÄ MARINOIDUT OLIIVIT
0,5 dl Viña Albali Verdejo valkoviiniä 2 rkl oliiviöljyä yhden sitruunan mehu noin 3 dl oliiveja sormisuolaa hyppysellinen
muutama rosmariinin oksa
-sekoita valkoviini, oliiviöljy, rosmariininoksat ja sitruunan mehu oliivien kanssa
-lisää sormisuolaa ja anna tekeytyä ainakin pari tuntia jääkaapissa
-napostele sellaisenaan tai osana tapas-pöytää. Pääasia, että nautit!
PUNAVIINISSÄ HAUDUTETTU CHORIZO
1,5 dl Viña Albali Gran Selección Tempranillo hanaviiniä 1 punasipuli pienisteltynä 2 valkosipulin kynttä kuorittuna ja pienisteltynä oliiviöljyä 3 laakerinlehteä n.250 g chorizomakkaraa
-leikkaa makkarat sentin siivuiksi ja kypsennä niitä oliiviöljyssä pari minuuttia
-lisää sipulit, laakerinlehdet ja viini
-anna hautua, kunnes viini on koko lailla kiehunut pois
-nauti pelkällään tai aioliin dipattuna!
En tiedä mitään ihanampaa tapaa istua iltaa kuin tehdä se hyvän ruoan ja juoman äärellä. Silloin kun pöydän ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa on helppo jutella asioista. Silloin kun nauru raikaa, vaikka keskustelunaiheet olisivatkin vähän vakavammat. Elämä ei ole vakavaa, vaikka se hirmuisen usein liian vakavasti otetaankin. Tietty kunnioitus pitää elämää kohtaan olla, mutta se ei poissulje sitä, etteikö elämästä voisi nauttia. Etteikö elämän kustannuksella voisi pitää hieman hauskaakin.
Vaikka monet ovat sitä mieltä, että punaviini kuuluu syksyyn ja talveen, niin meillä punaviiniä juodaan ympäri vuoden. Kohtuudella ja pääosin ruoan kanssa. Mutta myös seurustelujuomana. Viña Albali Gran Selección Tempranillo hanaviini sopi tapasten kanssa loistavasti. Jopa hieman tulisten ruokien makumaailmaankin se sointui mukavasti. Pirskahteleva valkoviini Viña Albali Verdejoniin ikään menee jääkaappikylmänä lämpimän kesäillan seurustelujuomana. Mutta hienosti se taipui myös oliivien marinadiinkin.
Loppujen lopuksi aurinko alkoi paistamaan ja ilta venähti suunniteltua pidempään. Espanjalaisittain meilläkin oli koko pieni suku koolla, joista pienin juoksi Messin pelipaidassa. Välittämättä Espanjan kehnohkosta jalkapallomenestyksestä, elämästä nauttien hänkin 🙂
Suomen alkoholilakiin vedoten alkoholijuomiin liittyvät kommentit jätän julkaisematta!
Hupsista, eilen tuli pidettyä jälleen tahatonta blogitaukoa. Iltapäivä kului keittiössä hääräillessä ja ilta istuttiin veljen perheen kanssa takapihalla. Espanjalaisittain. Ihanasta illasta tunnelmia blogiin ensi viikolla 🙂 Tänä aamuna aamukahvikupposen äärellä aloin pohtimaan sitä, että kuinka paljon uusia alkuja elämässä tapahtuukaan. Jokainen aamu on sellainen, jokainen kuun vaihde on sellainen, jokainen maanantai, jokainen elokuu koulujen alkaessa, jokainen vuoden ensimmäinen päivä. Kuinka monta mahdollisuutta meillä on ottaa uusi suunta elämässä. Ja toisaalta sitä, että onko tarvetta ottaa uusi suunta elämässä. Mä olen sitä mieltä, että aina on varaa pikkuisen parantaa omaa toimintaa. Varaa nauttia elämästä astetta enemmän.
Aina on varaa olla vielä ystävällisempi muille, armollisempi itselleen, hymyillä elämälle astetta leveämmin, oppia nauttimaan vieläkin askeettisimmista jutuista, olla tyytyväisempi olemassa olevaan ja osata kuunnella. Olla läsnä. Kuunnella myös omaa itseään ja tehdä asioita, jotka on hyväksi just mulle. Olla samalla epäitsekäs, mutta niin että se oma hyvinvointi ei kärsi. Opetella sanomaan ei, kun ei vaan jaksa. Sallia väsymys ja välillä ne kenkummatkin päivät. Kunhan tietää, että huomenna kaikki on taas paremmin. Aloittaa aamu puhtaalta pöydältä ja hymyillä sille peilikuvalleen samalla, kun pesee hampaita. Vaikka sieltä peilistä tuijottaa mörökölli, jolla on ilmestynyt maailmanluokan pahin finni keskelle otsaa. Ottaa juuri heränneet lapset kainaloon ja rutistaa oikein kovaa. Kertoa miehelle whatsupilla kuinka paljon rakastaa. Vastata ystävien viesteihin nyt eikä huomenna. Elää elämää täysillä ja niistä uusista aluista, uusista mahdollisuuksista, kaiken irtiottaen.
Today I choose life. Every morning when I wake up I can choose joy, happiness, negativity, pain… To feel the freedom that comes from being able to continue to make mistakes and choices – today I choose to feel life, not to deny my humanity but embrace it.
Kuten niin monta kertaa aiemminkin teidän kanssa puhuttu, niin kyllä se on kuulkaas se asenne joka ratkaisee. Se, että välillä osaa katsoa maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi on vain plussaa. Se ei tee hallaa kenellekään, jos antaa haaveiden viedä. Jos osaa hölmöillä ja hassutella. Tehdä virheitä ja ottaa niistä opikseen. Tiedostaa elämän rajallisuuden ja perustaa kaiken toimintansa sen pohjalta. Elämä on tässä ja nyt!
Sellaista tajunnanvirtaa perjantaihin. Elämä on tässä ja nyt, mutta lisäksi se siirtyy tänään saareen. Miehellä alkaa vihdosta viimein loma ja pakataan auton peräkärryllinen mukaan tavaraa saareen. Sieltä tehdään sitten täsmäiskuja kaupunkiin. Tai jos siltä tuntuu, niin kärrätään se peräkärry takaisin kaupunkiin, ollaan kotona ja tehdään täsmäiskuja saareen. Fiilispohjalta mennään tämä loma. Ja aivan sama, vaikka säätiedotus näyttäisi kymmentä sadepisaraa. Sadepäivinä leivotaan pullaa, poltetaan kynttilöitä, luetaan kirjoja ja vaan ollaan. Ladataan akkuja. Kun aurinko paistaa pilvenraosta avataan kesähuoneen salusiinit ja käännetään kasvot kohti valoa.
Potkaisehan kengät pois jaloistasi ja istahda tuohon upottavaan tuoliin takkatulen ääreen ja nosta jalat rahille.
Olisiko sinulla muuten hetki aikaa jutella ruoasta ja elämästä? Mutta ennen sitä odotahan – tuon sinulle jotain pientä purtavaa ja lasillisen lempijuomaasi.
Marian Bistro & Lifestyle tarjoaa elämänmakuisia tarinoita, suussa sulavia ruokaelämyksiä, arjen ihanuutta ja pää pilvissä, jalat maassa -unelmia.
HELLUREI!
MOIKKAMOI!
