torstai 14. toukokuun 2020

Nopeat & herkulliset lohitortillat

HEISSULIVEI!

Mulla harvoin on luonnoksissa valmiina tekstejä tai kuvia. Toki tekstin raakileita ilman sen kummempaa runkoa saattaa olla. Mutta nyt muistin yhtäkkiä ruokatunnilla, että yksi etäkouluajan ekoista lounaista oli jäänyt esittelemättä. Sellainen, jonka halusin esitellä sen helppouden vuoksi.

Palasin näihin kuviin ja tuntuu, että siitä maalis-huhtikuun taitteesta on iäisyys. Mutta kuitenkin taas toisaalta tuntui, että etäkouluaika kesti hurjan pitkään. Nautin suunnattomasti niistä kotitoimistopäivistä, kun sain laittaa lapsille lounaan ja syötiin lounasta yhdessä.

Tuona ”alkushokki”päivänä meillä oli ruokana älyttömän helposti valmistuvia ja herkullisia lohitortilloita. Mä muuten tykkään näistä minitortillalätyistä enemmän kuin niistä isoista. Tai edes keskikokoisista. Usein isommissa jää sitä lättyä hirmuinen määrä yli. Tai sitten en vain osaa sitä täyttää oikein 🙂

Nopeat & herkulliset lohitortillat

tortillalättyjä

salaattisekoitusta
lohta (esim. edellisillan uunilohta)
kirsikkatomaatteja
korianteria

Kermaviilikastike
1 prk kermaviiliä
tilliä
sitruunapippuria
-sekoita keskenään

Tarjoiluun
limen mehua

Yleensä meillä lämmitetään tortillalätyt, mutta nyt ei lämmitetty. Eikä lämmitetty myös kalaakaan. Tämä oli sarjassamme kylmä lounas, mutta hienosti upposi. Jos haluaa, niin nämähän voisi täyttää vähän vähemmin täyttein ja rullata vaikka sellaiseksi wrapiksi. Sitten tuo kermaviili ja muut täytteet kostuttaisivat tortillalettua mukavasti 🙂

Ensimmäinen koulusta päässyt soitti just. Kuulemma koulu ei tunnu enää samalta koululta. Harmistus, mutta eiköhän siihen ”uuteen kouluunkin” nopeasti totu. Kysyin, mitä oli oppinut päivän aikana, niin oli kuulemma oppinut pesemään käsiänsä 😀  Hyvä näin

IHANAA TORSTAITA KAMUT!


keskiviikko 13. toukokuun 2020

Hyppy tuntemattomaan…ja sen yli!

MOIKKA!

Huh, nyt se on aloitettu. Mikä niin? No matka kohti tuntematonta. Otin ratkaisevan hypyn ja nyt leijutaan välimaastossa. Odotellaan mitä tapahtuu. Luonteelleni ominaisesti ehkä hieman kärsimättömänä. Ajatuksissani olen jo tuntemattoman toisella puolella. Siellä, missä tuntematon on vaihtunut tavoitteeni saavuttamisen tuomaan hyvään oloon.

Viime kesänä Toscanan auringon alla ihanan ystävän kanssa juteltiin paljon. Elämästä ja kuolemasta. Siitä, mikä on merkityksellistä. Keskustelujen perusteella oma intuitioni tulevaisuuden suunnastani vahvistui. Kotiin tultuani hain opiskelemaan positiivista psykologiaa. Opintojen edessä mut valtasi valtava tiedonjano. Halusin tietää lisää. Miten lisätä jo hyvinvoivan ihmisen hyvinvointia positiivisen psykologian keinoin vielä entisestään? Miten kukoistaa? Miten saada oma elämä balanssiin? Mitkä ovat ne psykologisesti todistetut keinot, joilla mä olen noussut karikoista vahvempana kuin ikinä ennen? Miten löydän omat vahvuuteni ja miten voin käyttää niitä hyväkseni saavuttaakseni tavoitteeni? Miten ylipäätään saavuttaa asioita, joita haluaa saavuttaa? Miten suhtautua muutoksiin niin, että osaa ottaa ne kasvuprosesseina?

Positiivisen psykologian tieteenalan osa-alueet tukevat sitä hyvinvointikäsitystä, joka minulla on. Näistä janoan tietää vielä lisää. Luulisi ravinnon, liikunnan ja levon olevan meistä jokaiselle piece of cake, mutta miksi sitten niin moni meistä voi huonosti? Itsekin tiedän, miten voida hyvin, mutta miksi sitten aina välillä lipsun niistä itse itselleni hyväksi havaitsemistani jutuista. Se mikä sopii toiselle, ei sovi kaikille. Haluan oppia tietämään kattavasti eri vaihtoehdoista.

Ennen kaikkea – haluan auttaa ihmisiä voimaan hyvin niin yksilötasolla kuin kenties tulevaisuudessa ryhmävalmennustenkin myötä. Sen takia hain koulutukseen, josta saan tähän valmiudet. Valmiudet uuteen ammattiin.

Silloin parikymppisenä visioni oli selvä; musta tulee piinkova businessnainen. Ahmin Talouselämästä osakekursseja, uppouduin markkinoinnin syventävillä tunneilla postmodernismiin ja opettelin yritysjuridiikan tunneilla ulkoa pykäliä, joiden sisältö ei kuitenkaan minulle avautunut. Eikä tuo koulutus ole suinkaan mennyt hukkaan. Olen päässyt soveltamaan teoriaa käytäntöön pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Ja uskokaa tai älkää, nauttinut joka hetkestä. Osannut ottaa oppimisen kannalta myös ne yöttömät yöt, kun miljoonaa euroa hipova yrityslaina kolkutteli takaraivossa ja myyntisaatavat näyttivät huolestuttavilta.

Mutta kuitenkin sisimmässäni olen halunnut vielä enemmän. Kenties jotain henkilökohtaisempaa ja tietyllä tapaa syvällisempää. Kirjoitin kalenteriini taannoin tavoitteekseni työrintamalla: ”Tehdä sellaista työtä, joka palkitsee sisäisesti. Jonka avulla pystyn auttamaan muita. Jossa saan itse päättää työaikani. Lomailla, kun haluan ja tehdä töitä silloin kun haluan.” Tietynlainen omaehtoisuuden tai autonomian halu on poikinut mielessäni jo pitkään. Haluan olla oman itseni pomo. Aluksi pelästyin hieman tätä ajatusta. Tarkoittaako tämä, että joudun luopumaan perheyrityksestämme? Ei, vaan minulle mahdollistettiin molempien yhdistäminen. Yrityksen perustaminen blogin ympärille oli ensimmäinen tavoite, jonka saavutin koskien autonomiaa. Blogityössä saan painaa hommia niin paljon kuin haluan, mutta pystyn myös lomailemaan silloin kun haluan.

Ehkä se on tämä kaikin tavoin poikkeuksellinen kevät, joka on saanut kartoittamaan vaihtoehtoja. Työrintamalla tulee olemaan osaltaan muutoksia, jotka vaikuttavat toimeentulooni merkittävästi. Pitää olla varasuunnitelma niin, että ei jää tyhjän päälle tulevaisuudessakaan.

ID

Hyppy tuntemattomaan tarkoittaa omalla kohdallani valtaisaa riskin ottamista (myös taloudellisesti),  kipeiden asioiden läpikäymistä ja luopumista jostain (kahdessa työssä on tarpeeksi ja tiedostan, että kolmea työtä en pysty täydellä sydämellä tekemään) sekä sen asian käsittelyä, että en ole epäonnistunut halutessani jotain muuta. Aina olen kuunnellut sisäistä ääntäni ja usein valinnut oikein. Toivottavasti nytkin ♥ 

ILOISIN JA TAVOITTEELLISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. muutos ruokkii muutosta. Ainakin mun kohdallani. Seuraavana muutoskohteena tosin vähän kepeämpää 🙂 Nimittäin olkkarin järkän pyörittämistä olen jälleen miettinyt. Hitsi vie, että tykkäsin sohvista tuollain vastakkain.


tiistai 12. toukokuun 2020

Onko ikuista rakkautta olemassakaan?

HEIPPA TIISTAIHIN!

Mä kuulkaa mietin näitä rakkausjuttuja aika usein, romantikko kun olen. Viikonloppuna meinasin pakahtua rakkauden tunteesta. Jälleen kerran. Siinä klapikoneen vierellä, hikisen moottorisahaa heilutelleen miehen rinnalla mietin, että aika paljon saisi tapahtua, että rakkaus tuosta vain loppuisi. Pohdin myös, että kuinka sitä ei ole edes kyseenalaistanut ikuisen rakkauden ”myyttiä” näiden 18 vuoden aikana. Siis sen jälkeen, kun ne alun särmät oli hiottu pois.

Onko ikuista rakkautta olemassakaan? Mä muistan nuorempana divareissa roskaromaaneja ostaessani aina ensin katsoneeni kirjan loppuun. Jos siinä mentiin naimisiin, niin se pääsi kassan kautta mukaani 😀 Uskoin ikuiseen rakkauteen sinisilmäisesti. Hyvin nopeasti illuusioni ikuisesta rakkaudesta kuitenkin romuttui. Tuli pari ”ei-niin-ikuista” rakkautta. Ja hei tiedättekö – hyvä niin! Sillä nuo ei-niin-ikuiset rakkaudet eivät edes jälkikäteen tuntuneet ikuisilta rakkauksilta.

Mistä ikuisen rakkauden tunnistaa? Me treffaattiin tuon porkkanaparran kanssa muistaakseni toista kertaa, kun ajattelin siinä sohvalla häntä katsoessani, että vitsit tuossa olisi hyvä isä mun lapsille 😉 En tiedä oliko se juuri se ensimmäinen merkki mahdollisuudesta ikuiseen rakkauteen. Eihän me oikein edes tuossa vaiheessa tunnettu toisiamme. Mulle ikuinen rakkaus ilmenee kaikin puolin hyvänä olona. Turvallisuuden tunteena. Sellaisena, josta turhat kikkailut on karsittu pois. Ja sellaisena, joka osin menee omalla painollaan eteenpäin, sillä molemmat osapuolet tuntevat toistensa mieltymykset ja halut.

Ikuisessa rakkaudessa arvot kohtaavat ja kemiat klikkaavat. Sukat pyörivät jalassa ilman, että sen eteen joutuu hirmuisesti tekemään töitä. Aina sanotaan, että parisuhdetta pitää hoitaa. Totta tuokin, mutta parasta parisuhteessa on se, kun tavallisessa arjessa tekee asiat niin, että rakkaus kukoistaa ilman romanttisia viikonloppureissuja Pariisiin. Kyllä mun täytyy kaikkien näiden vuosien jälkeen todeta, että vaikka se alun ensirakkaus oli ihan jäätävän kivaa, niin kyllä se rakkaus on näin 18 vuoden jälkeen vielä kivempaa.

Äitienpäivänä muisteltiin, että 18 vuotta sitten äitienpäivänä oli superlämmin. Käytiin ensin miehen puolen suvun kanssa äitienpäivälounaalla ja sitten pyöräiltiin meidän porukoille. Kikatettiin siinä pyöräillessämme, että taidetaan olla vähän hulluja. Kuka vie poika/tyttöystävänsä näytille reilun viikon tapailun jälkeen ja vielä äitienpäivänä. Hulluja, mutta onnellisia. Yhdessä. Se on sitä ikuista rakkautta ♥ 

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,


maanantai 11. toukokuun 2020

…olettakaamme, että kaikki käy hyvin ♥

MOIKKAMOI

ja jösses – onko sielläkin aloitettu viikko takatalven keskellä? Voi kun voisi sanoa, että uusi lumi on vanhan lumen surma. Mutta näin toukokuussa se ei enää liene pätevä sanonta 😉 Mikäs tässä, kotitoimistopäivä ja kynttilät palavat. Takassa rätisee tuli ja vedenkeitin viheltää sen merkiksi, että teevesi on kiehunut. Fiilistelyilma, tämä jos mikä on taas kuulkaa sellainen!

Keskusteltiin viikonloppuna paljon lasten kanssa koulujen alkamisesta. Ilmassa on jännitystä. Uuden opettelua. Mietin tuossa, kuinka paljon opettajilta ja oppilailta sekä meiltä vanhemmiltakin on viimeisen parin kuukauden aikana vaadittu sopeutumista ja uuden opettelua. Iso hatunnosto opetushenkilökunnalle. Voisin kuvitella, että yhtäkkiä nopealla aikataululla etäopetustaktiikoiden käyttöön ottaminen ei ole helpoimmasta päästä. Ison hatunnoston saa myös nuo oppilaat. Yhtäkkiä on repäisty irti siitä tutusta ja turvallisesta. Monelle koulupäivät kavereineen ovat juurikin niitä arjen kultareunoja.

Mitä olen tässä pientä otosta tarkkaillut, niin yllättävän hyvin on etäopiskelu sujunut. Nuoret ovat nopeita oppimaan ja siinä missä itselläni Teamsista ei ole juuri lainkaan kokemusta, ovat nuo lapset jo konkareita sen suhteen. Hatunnoston saa myös vanhemmat. Tiedän muutamia, jotka ovat joutuneet ottamaan palkatonta töistä, jotta saavat tukea nuorta etäkoululaista koulunkäynnissä. Meiltä kaikilta on vaadittu paljon, mutta mä näen senkin taas vahvistavana asiana. Sellaisena tietynlaisena taistelutahdon kerryttäjänä. ”Kunhan tästä selvitään, niin…”

Siinä, missä opettajat pari kuukautta sitten mullistivat opetustekniikat kertaheitolla, ollaan taas uuden edessä. Kouluihin palataan, mutta ei entiseen malliin. Opetustilanteet ja koko koulunkäynti kokevat jälleen kuperkeikan. Poissa on ne joka toukokuiset remuamiset koulun pihalla isolla porukalla. Kesäloman kutkutus vatsanpohjassa. Ruokasalissa tehdyt jäynät ja tukahdetut kikatukset. Tilalle on tullut jotain muuta. Jonot käsienpesupisteelle, turvavälit ja jälleen uudenlaisen koulunkäynnin opettelu.

Jos nämä pari kuukautta ovat jotain opettaneet niin sen, että vitsit me suomalaiset ollaan sitkeitä sissejä ja sopeutujia. On ollut hieno huomata kotonakin, että yhtään vastahakoista kommenttia ei ole tullut. ”Kun tilanne on mikä on.” Oli pienemmän vastaus, kun kysyin kuukausi takaperin siitä, etteikö etäopiskelu yhtään harmita. Pienempi oli tuossa kuutisen viikkoa näkemättä yhtään ystävää. Viimeisen parin viikon aikana on muutamaan kertaan nähnyt paria ystävää kerrallaan ulkona, turvavälein. Ymmärrystä sai myös se tosiasia, että alakoulusta yläkouluun siirtyvänä ei tänä vuonna kevätjuhlia juhlita.

Millä mielin siellä aloitetaan koulu? Mulla on jälleen tosi ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta olen onnesta ymmyrkäisenä lasten puolesta, että saavat osan siitä tutusta ja turvallisesta takaisin. Mutta en voi kieltää, etteikö takaraivossa kuitenkin pilkahtelisi pieni huoli siitä, että kuinka meidän tautikäppyröiden käy. Viisasta miestä, Mauno Koivistoa jälleen lainaten: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin” ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,


sunnuntai 10. toukokuun 2020

Millainen äiti olen?

IHANAA ÄITIENPÄIVÄN AAMUA!

Vielä on tuoreessa muistissa ne ajat, kun äitienpäivänä piti esittää nukkuvaa. Kun sänkyyn kannettiin tarjotin, jossa oli kaksi itse askarreltua korttia. Kun  kyynelhanat aukesivat sillä sekunnilla kortit nähdessäni.

Äitienpäivä herkistää, vuosi toisensa jälkeen. Päällimmäisenä on jälleen tänä äitienpäivänä kiitollisuus ja onnellisuus. Onnellisuus, jota viimeiset viikot ovat ruokkineet. Olen saanut pitää mun rakkaimmat pikkunaperot kotona. Nähnyt heitä enemmän kuin pitkään aikaan.

Sen lisäksi, että mulla on maailman rakkaimmat lapset, joiden ansiosta saan tätä juhlapäivää viettää, on mut kasvattanut tällaiseksi kuin olen, maailman rakkain äiti. Mun suurin tavoite äitinä on olla yhtä hyvä ja rakastava äiti kuin mitä mun äitini mulle oli. Antaa lapsille niin hyvät eväät elämään, että pärjäävät. Tapahtui mitä tahansa. Antaa sitä rakkautta ylitsepursuavasti.  Se kun ei mene koskaan hukkaan. Rakastaa rajoilla ja läheisyydellä.

Jos vertaan suhdettani oman äitini kanssa, näen mun ja tyttöjen väleissä hyvin paljon samaa. Sellaista mutkattomuutta ja vaivattomuutta, sanatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ihan äärettömän määrän rakkautta. Siinä missä me saatiin mun äidin kanssa ihan jäätäviä kikatuskohtauksia, huomaan kikattavani tyttöjen kanssa tämän tästä. Välillä joudutaan keräilemään itseämme kaupan parkkipaikalla autossa istuen kauankin, ennen kuin voidaan astua kauppaan. Yksikin väärä sana tai katse, niin koko kikatusrumba alkaa alusta. Niin se oli äiskänkin kanssa aikoinaan.

Haluan äitinä olla lempeä. Mutta tietyissä asioissa tiukka. Olen hyvin tarkka käytöstavoista ja kohteliaisuudesta. Kotona voi olla välillä vähän rääväsuu ja päästellä suustaan sammakoita, turvallisin mielin, mutta vieraiden ihmisten kanssa vedetään suu suppuun ja käyttäydytään. Ei sillä, en muista kertaakaan sanoneeni omille vanhemmilleni pahasti. Enkä ole kertaakaan saanut niitä kuuluisia haistatteluita meidän nuoriltakaan.

Eihän se äitiys aina helppoa ole ollut. Meillä on tytöillä vajaa kaksi vuotta ikäeroa ja siinä, missä toinen kärsi kahden vuoden uhmasta ja herätteli öisin sata kertaa, herätteli toinen koliikkikipujensa kanssa samaan aikaan. Tuohon aikaan mies reissasi yli puolet vuodesta ja pyöritin palettia kotosalla. Isovanhempien apu oli korvaamaton.

Näin jälkikäteen osaan arvostaa tuota aikaa, jonka vietin kolmistaan tyttöjen kanssa. Meistä hitsautui ihan älyttömän vahva tiimi. Käytiin seurakunnan muskarit, avoimet kerhot sun muut kolmistaan. Leikittiin lähipuistossa, jossa ei tuolloin muita näkynyt. Lähdettiin sadepäivänä kuluttamaan aikaa marketteihin. Toinen kärryissä istuen ja toinen turvakaukalossa nukkuen. Tehtiin ruokaa, toinen syöttötuolissa katsoen ja toinen rintarepussa jokellellen. Me oltiin aika erottamattomat jo silloin.

Äitiys on kunniatehtävä. Sellainen elämän mittainen projekti, jossa ei paljoa palvelusvuosi- tai vuorotyölisillä koreilla. Mutta sellainen, joka palkitsee joka ikinen päivä. Kulminoituen lottovoittoon kerran vuodessa. Toukokuun toisena sunnuntaina. Jälleen tänä sunnuntaina mun sydän murtuu heidän puolestaan, ketkä kovasti haluaisivat olla äitejä, mutta eivät syystä tai toisesta ole unelmaansa vielä saavuttaneet. Äitiyttä, niin kuin ei elämässä mitään, tule ottaa itsestäänselvyytenä.

Mä huikkasin tuossa tytöille tätä postausta kirjoittaessani, että kertoisivat muutamalla sanalla, millainen äiti olen. Ette ikinä arvaa vastausta? No tyypilliseen tapaan olen kuulemma nolo. Hei, pointsit siitä – äititehtävä on kunnialla suoritettu 😉 Ei siihen sanoja tarvita kertomaan millainen äiti olen. Se riittää, kun toinen painaa päänsä olalleni tai punkeaa ihan liki istumaan sohvalla. Ottaa käsikynkästä kauppareissulla kiinni tai kutittaa takaapäin jenkkakahvoista. Pyytää mua pelaamaan yatzya tai huutaa illalla peittelemään. Mun rakkaat, kiitos kun saan olla teidän äiti

Ihanaa äitienpäivää!