IHANAA ÄITIENPÄIVÄN AAMUA!
Vielä on tuoreessa muistissa ne ajat, kun äitienpäivänä piti esittää nukkuvaa. Kun sänkyyn kannettiin tarjotin, jossa oli kaksi itse askarreltua korttia. Kun kyynelhanat aukesivat sillä sekunnilla kortit nähdessäni.
Äitienpäivä herkistää, vuosi toisensa jälkeen. Päällimmäisenä on jälleen tänä äitienpäivänä kiitollisuus ja onnellisuus. Onnellisuus, jota viimeiset viikot ovat ruokkineet. Olen saanut pitää mun rakkaimmat pikkunaperot kotona. Nähnyt heitä enemmän kuin pitkään aikaan.
Sen lisäksi, että mulla on maailman rakkaimmat lapset, joiden ansiosta saan tätä juhlapäivää viettää, on mut kasvattanut tällaiseksi kuin olen, maailman rakkain äiti. Mun suurin tavoite äitinä on olla yhtä hyvä ja rakastava äiti kuin mitä mun äitini mulle oli. Antaa lapsille niin hyvät eväät elämään, että pärjäävät. Tapahtui mitä tahansa. Antaa sitä rakkautta ylitsepursuavasti. Se kun ei mene koskaan hukkaan. Rakastaa rajoilla ja läheisyydellä.
Jos vertaan suhdettani oman äitini kanssa, näen mun ja tyttöjen väleissä hyvin paljon samaa. Sellaista mutkattomuutta ja vaivattomuutta, sanatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ihan äärettömän määrän rakkautta. Siinä missä me saatiin mun äidin kanssa ihan jäätäviä kikatuskohtauksia, huomaan kikattavani tyttöjen kanssa tämän tästä. Välillä joudutaan keräilemään itseämme kaupan parkkipaikalla autossa istuen kauankin, ennen kuin voidaan astua kauppaan. Yksikin väärä sana tai katse, niin koko kikatusrumba alkaa alusta. Niin se oli äiskänkin kanssa aikoinaan. 
Haluan äitinä olla lempeä. Mutta tietyissä asioissa tiukka. Olen hyvin tarkka käytöstavoista ja kohteliaisuudesta. Kotona voi olla välillä vähän rääväsuu ja päästellä suustaan sammakoita, turvallisin mielin, mutta vieraiden ihmisten kanssa vedetään suu suppuun ja käyttäydytään. Ei sillä, en muista kertaakaan sanoneeni omille vanhemmilleni pahasti. Enkä ole kertaakaan saanut niitä kuuluisia haistatteluita meidän nuoriltakaan.
Eihän se äitiys aina helppoa ole ollut. Meillä on tytöillä vajaa kaksi vuotta ikäeroa ja siinä, missä toinen kärsi kahden vuoden uhmasta ja herätteli öisin sata kertaa, herätteli toinen koliikkikipujensa kanssa samaan aikaan. Tuohon aikaan mies reissasi yli puolet vuodesta ja pyöritin palettia kotosalla. Isovanhempien apu oli korvaamaton.
Näin jälkikäteen osaan arvostaa tuota aikaa, jonka vietin kolmistaan tyttöjen kanssa. Meistä hitsautui ihan älyttömän vahva tiimi. Käytiin seurakunnan muskarit, avoimet kerhot sun muut kolmistaan. Leikittiin lähipuistossa, jossa ei tuolloin muita näkynyt. Lähdettiin sadepäivänä kuluttamaan aikaa marketteihin. Toinen kärryissä istuen ja toinen turvakaukalossa nukkuen. Tehtiin ruokaa, toinen syöttötuolissa katsoen ja toinen rintarepussa jokellellen. Me oltiin aika erottamattomat jo silloin.
Äitiys on kunniatehtävä. Sellainen elämän mittainen projekti, jossa ei paljoa palvelusvuosi- tai vuorotyölisillä koreilla. Mutta sellainen, joka palkitsee joka ikinen päivä. Kulminoituen lottovoittoon kerran vuodessa. Toukokuun toisena sunnuntaina. Jälleen tänä sunnuntaina mun sydän murtuu heidän puolestaan, ketkä kovasti haluaisivat olla äitejä, mutta eivät syystä tai toisesta ole unelmaansa vielä saavuttaneet. Äitiyttä, niin kuin ei elämässä mitään, tule ottaa itsestäänselvyytenä.
Mä huikkasin tuossa tytöille tätä postausta kirjoittaessani, että kertoisivat muutamalla sanalla, millainen äiti olen. Ette ikinä arvaa vastausta? No tyypilliseen tapaan olen kuulemma nolo. Hei, pointsit siitä – äititehtävä on kunnialla suoritettu 😉 Ei siihen sanoja tarvita kertomaan millainen äiti olen. Se riittää, kun toinen painaa päänsä olalleni tai punkeaa ihan liki istumaan sohvalla. Ottaa käsikynkästä kauppareissulla kiinni tai kutittaa takaapäin jenkkakahvoista. Pyytää mua pelaamaan yatzya tai huutaa illalla peittelemään. Mun rakkaat, kiitos kun saan olla teidän äiti ♥
Ihanaa äitienpäivää!
