Vitsit, ei siihen onneen tarvita muuta kuin leppoisa lauantaiaamu, kuppi kahvia, nouseva aurinko ja hän. Meillä on erityinen yhteys. Hänellä ja minulla. Vaikka ollaan oltu kimpassa vasta neljä päivää vaille neljäsataa päivää, niin ollaan eletty ihan symbioosissa ja hengitetty samaa ilmaa. Oltu yhdessä 24/7. Välillä ladattu akkuja. Molemmilta. Tuosta 396 päivän yhteisestä taipaleesta oltiin erossa juuri 15 päivää. Erossaolo oli raskasta. Jouduin katsomaan maailmaa yksin. Tai oikeastaan vieraan silmin. Tuntui, että olin hieman mieron tiellä. Tuo vieras ei nähnyt maailmaa niin kuin minä. Se oli kuin riippakivi, joka roikkui kaulassa väkisin. Painoikin ihan tuhottomasti. Maailman värit ja kauneus eivät välittyneet. Tai emme nähneet niitä samalla tavalla. Kuin hänen kanssaan. Joka tietää sanomattakin, miten maailman kuuluu maata.
Sen toisen kanssa vähän tapeltiinkin. Korotin välillä jopa ääntäni. Nähtiin asiat mustavalkoisina. Ne olivat joko tai. Tuskastuin. Välillä maailma sumentui. Eikä siinä ollut lainkaan terävyyttä. Tuntui, että ei löydetä yhteistä säveltä. Kun taas hänen kanssaan asiat on aina just eikä melkein oikein. Musta tuntuu, että me ollaan molemmat tyytyväisiä. Meidän välillä vallitsee mutual understanding. Ei se ainakaan paljoa valita. Pienimuotoisesti vain protestoi kääntämällä maailman hetkeksi ylösalaisin. Sen takia jouduinkin hänestä hetkeksi eroon. Musta tuntuu, että hän ei kokenut kuitenkaan eroamme yhtä ahdistavana kuin minä. Hän pääsi ulkomaille. Minä en. Jäävän osa on aina raskas.
Tippa linssissä odotin toista kotiin. Kertaakaan noiden erossaolopäivien aikana en tuntenut sen vieraan kanssa sitä samaa wow-efektiä kuin hänen kanssaan. Sitä kun tietää nappia painettuaan, että se oli siinä. Se wow-tunne voi olla joskus niin voimakas, että se saa silmäkulman kostumaan. Kerrasta tietää saaneensa tunteen mukaan peliin. Onnenkyynel tirahti eilenkin, kun tulin töistä kotiin ja näin hänet meidän eteisen lipaston päällä. Tiukasti paketoituna. Mutta heti paketin nähdessäni tiesin, että hän on palannut kotiin.
Hihii, viimeistään tässä vaiheessa varmaan pyörittelette silmiänne (toivottavasti kukaan ei ehtinyt soittamaan valkotakkisia :D). Ei haittaa, niin tuo rakas miehenikin teki. Pudisteli lisäksi päätänsäkin. Mut hei, mun kamera on takaisin kotona huollosta. Ehjänä ja omana itsenään. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa ihan hassulta, mutta mulla oli oikeasti pari tosi raskasta viikkoa valokuvaamisen suhteen. Ja toki se vaikuttaa tähän bloggaamiseenkin. Mä olen todella, todella, todella (sanoinko jo todella?) tarkka kuvien laadusta ja kun on tottunut tiettyyn tasoon, niin on ihan hemmetin vaikeaa siitä lipsua.
Mutta, still going strong. Tästä jatketaan taas niiden tuttujen ja turvallisten kuvien kanssa. Niiden, joiden eteen ei tarvitse juuri tehdä mitään. Sillä hän tietää, miten kuuluu toimia. Se on kuulkaas aika kiva juttu. Helpottaa tätä rakasta touhua nimeltä bloggaus aikalailla 🙂
LEPPOISAA LAUANTAITA,
PS. jep, en ole unohtanut, että lupasin tälle päivälle maailman parasta pippuripihvikastikereseptiä. Sitä luvassa huomenna. First things first 😉
