MOROTSUIKKELIS!

Justiinsa näin väitän mä, mitä mieltä te olette; onko kiire priorisoinnin puutteesta johtuva tila? Mitä enemmän mä tänään olen asiaa ajatellut, niin tähän tulokseen olen tullut. Omalla kohdallani. Sitä on viime vuodet laittanut kiireen ruuhkavuosien piikkiin. Ruuhkavuodet, siis mitkä? No ne kun lapset on pieniä ja aikuiset luo uraa. Se pitää paikkansa, mutta toisaalta taas sekin fakta pitää paikkansa, että yleensä lasten aloittaessaan koulun he tulevat myös omatoimisemmaksi. Eivät tarvitse ihan niin paljon meidän vanhempien apua syömiseen, pukemiseen sun muihin arkipäivän toimiin. Tosin sitten alkaa harrastukset sun muut, joten kiirettä pitää.

En mä muista aikoinaan, että mun äiskä ja iskä olisivat kiireestä valittaneet. Vaikkakin toinen yrittäjänä teki töitä 24/7 ja toinen työskenteli toisaalla, mutta yrittäjäasenteella. Mä päästän helposti suustani lauseen ”Katotaan, jos ehtii.”. On olevinaan niin kova kiire. Viime kuukausien aikana mä olen kehittänyt lievän angstin tuota kiire-sanaa kohtaan. Koska, olen tullut tulokseen että itse luon itselleni sitä kiirettä. Ja arvatkaas, mikä on pahin kiireen luoja? No se, kun pitää koko ajan olla katsomassa puhelinta. Se vie ihan tuhottomasti aikaa, keskeyttää kotitöitä ja saa aivot täyttymään tietotulvasta. Mä mietin tuossa, että onneksi facee ja instaa ei ollut lasten ollessa ihan vauvoja. Sillä silloin ei olis ehtinyt juoda edes sitä kylmää kahvikupillistakaan 🙂

Tänään aamulla käytiin äipän kanssa puheterapiassa ja sen jälkeen tultiin kotiin ennen sairaalassa käyntiä. Mulla oli aikaa 45 minuuttia ja päätin, että kokeilen kuinka paljon saan aikaan, mikäli en katso puhelinta ko. aikana. Kyllä se insta, face ja snäppi pärjää hetken ilman mua. Ja huolestuttavaa on, jos mä en pärjää 45 minuuttia ilman niitä 😀 45 minuutin aikana mä:

-keitin kupin kahvia
-vein eilen viikkaamani pyykit kaappeihin
-vein tytsyjen peitot ja tyynyt meidän makkarista heidän makkareihinsa (nukkuivat mun vieressä viime yön :))
-petasin
-keräsin ylimääräiset vaatteet yms. lattioilta pois
-siivosin eteisen lipaston päällisen roinasta (että mua ärsyttää, kun siihen kertyy tavaraa…)
-vastasin kolmeen työsähköpostiin
-otin muutamat kuvat yhtä tulevaa postausta varten
-käsittelin ne
-tsekkasin netistä, että mitkä äidin reseptit kaipaavat uusimista
-lähetin videoterkut sielunsiskoille
-join rauhassa kupin kahvia ja selasin lehtiä
-tuijottelin ulos keittiön ikkunasta ja mietin, että kevät on kyllä ihana vuodenaika!
-menin viisi minuuttia etuajassa hakemaan äiskää lääkärikäynnille.

Ihan oikeesti, kiire my a**. Pardon my French 😉 Mutta mä huomaan ainakin, että tuo kännykkä on se, joka lisää mun kiirettä. Eli kyse on vain ja ainoastaan asioiden priorisoinnista. Siitä, että olen unohtanut tuon priorisoinnin jalon taidon. Ei sillä, kännykkä helpottaa arkipäivää ihan hirmuisesti enkä pidä sen käyttöä lainkaan huonona asiana. Mutta vähentää sen käyttöä kyllä ajattelin. Viimeistään saaressa tulee taas pidettyä hieman somelomaa.

Niin, että kun nyt rehellisesti myöntää, niin kyllä mä voisin toimia toisin välttääkseni sen kiireen tunteen. Sen tunteen, kun esimerkiksi kotityöt kasaantuu. Priorisoida ja nauttia siitä, että ei ole kiire minnekään. Jännä juttu on kuitenkin se, että vaikka välillä olen hirmuisen kiireinen, niin silti olen oppinut nauttimaan siitä kiireestä. Jollain kieroutuneella tavalla. Silti sitä osaa elää hetkessä ja kaiken kiireen hetkellä iloita pilviverhon läpi pilkistävästä auringosta ja lintujen viserryksestä. Mitens on, onko siellä muita kiireisiä…sellaisia muka-kiireisiä? 😀

Ai pojat, on muuten ilo silmälle kirjoitella tätä postausta keittiön saarekkeen äärellä ja samalla todistaa, kun esikoinen kaverinsa kanssa siivoaa meidän keittiön laatikoita. Seuraavaksi menevät kuulemma siivoamaan vessoja. Onkohan tässä taka-ajatuksia? ;D

AURINKOISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,