HELLUREI IHANAT!
Eilen tuli taas pidettyä tahattomasti blogitaukoa. Jotenkin eilinen äidin uurnan lasku sai osan jo parantuneista haavoista aukeamaan. Sai jälleen kerran pohtimaan elämää ja kuolemaa. Terveyttä ja sairastumista. Suhtautumista asioihin. Muistamaan, mikä maailmassa on tärkeintä. Törmäsin taannoin sanontaan, joka kuului jotenkin näin: ”Terveenä sinulla on miljoona toivetta – vakavasti sairaana sinulla on vain yksi toive.” Jep, osui ja upposi. Veikkaan, että osaan siellä ruudun toisella puolen myös.
Mä, jos kukaan olen haaveilun puolestapuhuja. Välillä kuitenkin joudun muistuttamaan itseäni siitä, että vaikka haaveet lentävät sfääreissä, niin pysähdy paikoilleen. Katsele ja kuuntele. Rauhoitu ja nauti tästä hetkestä. Olen kyllä ihan mestari elämään hetkessäkin, mutta välillä ärsyttää se, kun tuntuu, että maailma ei riitä. Aina pitäisi olla sitä sun tätä. Vielä enemmän. Veikkaanpa, että se yhden nettikaupan alesta ostoskoriin klikkaamani laukku ei olisi kuitenkaan tuonut enempää onnea, vaikka kassan kautta olisin kulkenut. Onnea toi se, että tajusin kysyä itseltäni, että tarvitsenko mä tätä. Laittaisinko kuitenkin rahani säästöön. Nettiselaimen sulkiessani taputin itseäni olalle ja hymähdin 🙂 Ok, välillä toki kaikki ihana hömppä on sallittua, mutta mitä materialistisemmaksi maailma menee, niin sitä enemmän allekirjoittaneen turhautuneisuus kasvaa. 
Jotenkin tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa eletään osaltaan jotain hemmetin kilpailua. Muistatteko sen taannoisen vertaukseni naapurin Maran punaisesta Audista? Sen postauksen, jonka lopputulema oli se, että keskitytään kaikki vain omiin asioihimme. Ei katkeroiduta tai olla kateellisia. Ei havitella sitä sun tätä. Punaista Audia, koska Marallakin on. Toimitaan niin, että omalla käytöksellämme ja elämäntyylillä päästään maksimaaliseen onneen. Suurinta onnea mulle tällä hetkellä tuo perhe ja terveys. Mä olen oppinut arvostamaan terveyttä valitettavasti vasta kantapään kautta. En tajunnut terveyden arvoa silloin, kun vajaa parikymppisenä kävin kaksi kertaa päivässä lenkillä, söin salaattia (jos sitäkään) ja ainoa tavoitteeni oli saada vaaka näyttämään nelosella alkavaa lukua. Senkin uhalla, että en jaksanut välillä nousta sängystä. Muuta kuin sinne lenkille. Minkä ihmeen takia? No sen takia, kun sen normaalipainoisen Marian sijaan ajattelin, että olisin onnellisempi kun kylkiluut törröttävät. Koska ajattelin olevani kauniimpi laihempana. En tajunnut terveyden arvoa silloin, kun ajoin itseni yliopiston vikana vuonna piippuun ja aloin saada paniikkihäiriökohtauksia. Silloin oli tärkeintä vain saada paperit ulos alle neljän vuoden. Minkä ihmeen takia? No sen takia, että pääsisin töihin ja uraputkeen. Vasta viimeisen 2,5 vuoden aikana olen tajunnut terveyden arvon. Hautaan olen saatellut isäni, mummuni ja äitini kovin lyhyen ajan sisään. Enkä nyt sano, että toivoisin kenellekään samaa kohtaloa, mutta kyllä viimeiset vuodet ovat kasvattaneet minua ihmisenä. Iskostaneet päähäni sen, mikä maailmassa todella on tärkeää.
Henkisen pääoman kasvattaminen. Se on mulla jatkuva prosessi. Sen eteen olen tehnyt myös paljon töitä. Nykypäivänä osaan suhtautua asioihin rationaalisesti. Tiedän, että vaikka kaikki mainoskuvat ovat täynnä niitä kauniita kylkiluut ulkona törröttäviä malleja, niin minun ei tarvitse olla sellainen ollakseni onnellinen. Tiedän, että jos tekisin vielä enemmän töitä, voisin ehkä ostaa perheelleni lentoliput Australiaan, niin se Australia ei ole se tae onneen. Tae onneen ei myöskään ole se, että paahtaa itseään auringossa ilman suojakertoimia saadakseen kauniin päivettyneen ilmeen. 
Sen sijaan viimeisen 24 tunnin sisään olen tuntenut suurta onnea elämän pienistä asioista. Tiesittekö, että koppakuoriaisen kuoresta voi löytää liki kaikki sateenkaaren värit? Että päästäisen ruskeisiin silmiin tuijottaessaan voi päästää äänettömän kirkaisun niin, ettei päästäinen tajua luikkia pakoon? Että auringonlaskun aikaan se taivaan kaunein kohta ei välttämättä ole siinä, missä aurinko on juuri laskenut mailleen? Niin kauan kuin osaan nauttia elämän pienistä jutuista, maailma riittää mulle mainiosti. Niin kauan, kuin itselläni tai läheiselläni on sairaus, joka on lääkkeillä hoidettavissa tai kurissa pidettävissä, maailma riittää. Niin kauan, kun saan aamupuuron pöytään ja kahvikupillisen eteeni, maailma riittää. Niin kauan, kun mulla on juoksevaa vettä, jotta saan puhtaita vaatteita, maailma riittää. Niin kauan, kun saan peitellä lapset iltaisin sänkyihinsä, maailma riittää. Niin kauan, kun saan herätä tuon maailman rakkaimman aviomiehen vierestä, maailma riittää.
Ohhoh, kävipäs kuulkaa taas niin, että päivän blogitauko sai sen syvällisemmän puolen esiin 🙂 Tälle päivälle kun olin suunnitellut kepeää ja kesäistä. Sekä kommentteihin vastaamistalkoita, mutta sekin saa kesän kunniaksi siirtyä illempaan. Nyt taas räväytysmatsin pariin. Meillä oli anoppi ja appiukko yökylässä ja ollaan lätkitty korttia enemmän kuin pitkään aikaan. Mies heitti vieraat juuri vastarannalle, mutta me taidetaan jatkaa kortinpeluuta omalla porukalla.
ILOISIN TORSTAITERKUIN,
HELLUREI!
