HEIPPAHEI IHANAT!
Nyt on toisen työni tämä vuosi saateltu päätökseen omalta osaltani (siis toimistolla tehtävän työn osalta). Se päätettiin perinteisesti joulupuurohetkeen tänä aamuna. Työkaverini ja minä keitimme riisipuurot, veljen vaimo leipoi saaristolaisleivät ja toinen työkaveri keitteli sekametelisopan. Kynttilänvalossa vietimme tunnelmallisen hetken. Kuin yhtä suurta perhettä. Sellainen meistä on näiden reilun 15 vuoden kuluessa muotoutunut. Pari kentällä kiertävää olivat hengessä mukana, vaikkeivat paikan päälle päässeetkään.
Tuon tunnelmallisen hetken jälkeen jäin vielä töihin kirjoittelemaan blogia. Takassa (telkkaritakka :D) rätisi puut. Olisivatkohan olleet kuusipuuta tai märkää puuta, tiedä häntä. Fiilis oli loistava ja sormet lipuivat näppäimistöllä. Pian on blogityötkin tehty tältä vuodelta tuon kirjoitusrupeaman seurauksena. Tosin ajattelin fiiliksen mukaan myös lomalla avata tietokoneen, jos siltä tuntuu.
Yhtäkkiä kotiin tullessani se valtasi mut. Sellainen suunnaton mielihyvä. Ajatus siitä, että tästä eteenpäin saa luvan kanssa nauttia reilut pari viikkoa. Arjessa nautin toki myös, mutta myönnän, että minussa itsessäni asuu ihan inasen pieni kontrollifriikki. Sellainen, joka välttelee valkoista sokeria viikolla ja joka kuuliaisesti tottelee sykemittarikellon urheilumuistutuksia. Mutta paljon olen päässyt asiassa eteenpäin. Tänä päivänä osaan olla rankaisematta itseäni siitä, jos en jaksakaan lähteä kuluttamaan juoksukenkää tai jos suuhun lipsahtaa dominokeksi kahvihuoneen pöydältä. Aina ei näin ole ollut, joten suuresti saan olla kiitollinen tästä henkisestä kasvusta.
Lööpit alkavat pian pursuilemaan ohjeita siitä, miten sulattaa joulukilot. Sieltä iltapäivälehtien sivuilta saattaa istahtaa sinunkin olkapäällesi pikkuinen piru, joka kurottelee kohti masun seutua. Puristelee jenkkakahvoja ja pudistelee päätään. Kuiskailee korvaasi, että kjähkjäh, nyt lenkille. Ja aina, kun kurotat ottamaan suklaarasiasta suklaata tunnet tuon pienen pirulaisen olkapäälläsi. Mulla on yksi neuvo; huitaiskaa se ilkikurinen inisijä siitä olkapäältä takavasemmalle. Ja nauttikaa elämästä hyvällä omalla tunnolla ♥ Arki alkaa loppiaisen jälkeen ja silloin palataan ruotuun. Siihen asti olen ainakin itselleni antanut luvan herkutella. Tietäen, että en sitä liikaa pysty kuitenkaan tekemään. On jotenkin surullista, että joulun ajan syömisiin kiinnitetään medioissa niin paljon huomiota. Mielestäni, kun olisi tärkeämpää kiinnittää terveellisiin elintapoihin mieluummin huomio vuoden muina 51 viikkona.
Tuossa kenkiä jalkaan laittaessani ja kumartuessani tunsin aamulla syödyt puurot, limput ja piparkakkusuklaat vyötärölläni. Sain hervottoman kikatuskohtauksen. Mietin itsekseni, että olipa hyvä, että saimme veljen perheeltä tuon meidän yhteisomistajuustaulun kotiin juuri tähän hetkeen. Tuo taulu on ihana. Sitä vain mietin, että mitäköhän äiti ja iskä ovat sitä ostaessaan ajatelleet? Onkohan tällä yritetty karistaa äidin teini-iässä sairastaman anoreksian ajatusmaailmaan jättämiä jälkiä vai onko iskä tykännyt katsella vähän muodokkaampaa, tavallisen ihanaa naiskauneutta?
Oli mikä oli, niin tuo taulu pääsi paraatipaikalle takan viereen. Se muistuttaa siitä, että jokainen meistä on kaunis. Ikään, näköön ja kokoon katsomatta.
Muistetaan antaa itsellemme lupa nauttia ♥ Myös joulukiireiden keskellä…joohan?
TUNNELMALLISIN TORSTAITERKUIN,
PS. huomenna voisi olla vuoro tämän vuoden vimpoille perjantaimyysseille 🙂
