HEI IHANAT!
Mulla on ollut kunnia kantaa arvonimeä äiti jo yli 17 vuoden ajan. Äitiys on jotain sellaista, johon kukaan ei sen liiemmin valmistellut. Jotain sellaista, johon ei annettu ohjekirjaa. Äitiydessä on tullut toimittua pääsäntöisesti intuition kautta. Tullut tehtyä niitä asioita, joita sydän on ohjeistanut tekemään. Tällä on pärjätty pitkälle.
Välillä äitiys on ollut rankkaa. On ollut huolta ja murhetta. Se kuuluu äitiyteen. Se kuuluu elämään.
Olen kasvanut äitinä näiden 17 vuoden aikana ihan uskomattoman paljon. Olen oppinut olemaan jämäkän lempeä (lue: lasten mielestä välillä aivan nipo ;)). Tehnyt päätöksiä, jotka ovat olleet kuitenkin lasten kannalta niitä parhaita. Vaikkeivat aina niitä ole siinä hetkessä tajunneet. Olen oppinut olemaan stressaamatta äitiydestä. Kaikki menee ihan varmasti omalla painollaan.
Millaista on olla teini-ikäisten äiti?
Don’t shoot the messenger, mutta mun mielestä se on aivan parasta. Rakastan tätä vaihetta. Vaihetta, johon kuuluu kasvukivut olennaisena osana. Kaikilla osapuolilla. Mutta me kasvetaan tyttöjen kanssa yhdessä. Ollaan hitsauduttu vielä enemmän yhteen nyt parin viime vuoden aikana. Vaikka se kuuluisa napanuora onkin venynyt ja sitä on tarkoituksellakin venytetty. Hämmästelen, että onko nuo kaksi upeaa nuorta naista, jotka puhuvat mun kanssa historiasta tai esittävät poliittisia mielipiteitään todellakin niitä pieniä pilttiposkia, jotka just vasta punkivat syliin ja jotka höpöttelivät sellaisia ihania spontaaneja taaperoiden juttuja. Kuola suupielistä valuen ja silmät ruiskaunokin sinisinä isoina kuin lautaset loistaen.
Olen äiti, joka pyörsi mielipiteensä mopoautosta, mutta joka silti ei hyväksy lastensa juovan energiajuomia (koska uskoo vakaasti, että monipuolinen ruokailu ajaa saman asian). Olen äiti, joka heltyi kolmansien korvareikien edessä, mutta joka ei silti anna lapsilleen lupaa tatuointiin tai naparenkaaseen. Olen äiti, joka yrittää opettaa lapsille, että välillä saa ja kuuluu olla tylsää. Olen äiti, joka haluaa näyttää lapsille sen, että onnellisiin hetkiin ei tarvita ihmeitä. Välillä ihan vaan sisustusohjelma ja oma sohva riitää.
Olen äiti, joka tekee töitä sen verran enemmän, että saa annettua lapsille elämän varrelle kokemuksia, jotka joskus maksavat hurjan paljon. Kuten vaihto-oppilasvuosi. Mutta myös äiti, joka edellyttää lapsiltaan kesätöihin menemistä, jotta lapset itse oppivat ensinnäkin työhakuprosessin ja toisaalta arvostamaan rahaa ja sitä, että mikäli haluaa tiettyä elintasoa pitää, niin se pitää maksaa.
Olen äiti, joka edellyttää lapsiltaan käytöstapoja ja muiden ihmisten kunnioitusta. Tästä en tingi. En ole koskaan tinkinyt. Muistui mieleeni eräs viime marraskuun päivä, kun tulimme kummitytön rippikirkon jälkeen kotiin ennen juhlia ja istuimme esikoisen kanssa keittiön pöydän äärellä. Molemmat juhlavaatteissaan puhelimiaan pläräten. Hän totesi yhtäkkiä, että ”Mä en jaksais enää pitää näitä v*t*n sukkahousuja!” Ja sen sanottuaan meni aivan hämilleen ja pahoilleen. Punastui. ”Anteeks äiti, mä en yhtään muistanut, että sä oot siinä.” Pyysi vielä myöhemmin uudelleen anteeksi.
Olen äiti, joka kertoo joka päivä rakastavansa. Teoilla ja sanoilla. Joka buustaa mieluummin lastensa itseluottamusta kehumalla ja minäpystyvyyden tunnetta kannustamalla kuin keskittyy ja jää kiinni mahdollisiin mokiin, joita toiset tekevät. Kaikki meistä mokaavat joskus ja niistä kasvetaan. Ne keskustellaan tarvittaessa läpi ja jatketaan matkaa. Teini-iässä koetellaan rajoja ja se kuuluu ajan henkeen. Tunne-elämä on teineillä vielä lapsen kengissä ja monta asiaa myllertää mielessä.
Minä äitinä ja aikuisena olen se, kenellä tuo puoli on kehittynyt. Lehmän hermot ovat ne, jotka ovat auttaneet meitä tämän teini-iänkin läpi. Matka on toki vielä kesken. Edelleenkään, meillä ei äiti ole se, joka huutaa. Joskus koin olevani jotenkin erilainen tai tekeväni jotenkin väärin, kun en korota ääntäni. En lapsille enkä miehelle. Koiralle joskus. Sain poikkitelaisia kommentteja blogiin, että tuo huutamattomuus olisi jotenkin epänormaalia. Viimeisten vuosien aikana, kun olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, olen oppinut, että mulle se ei ole epänormaalia. Vaan huutaminen ei ole mulle laisinkaan luontainen tapa puhua. Se ei tarkoita, että tukahduttaisin tunteita tai en uskaltaisi niitä näyttää. En ole huutanut tähän asti enkä huuda jatkossakaan, jos ei tee mieli huutaa. Olen huomannut, että oma rauhallisuus on kultaa teinien tunnemyrskyjen keskellä.
Olen äiti, joka pyrkii opettamaan lapsilleen vastuuta omasta elämästä jo nyt. Toki ikä ja vastuun vaativuus huomioon ottaen. Olen äiti, joka haluaa esimerkillään näyttää lapsilleen, että kaikki on mahdollista. Se, minkä pystymme kuvittelemaan, sen pystymme saamaan. Kun olemme valmiit tekemään hieman töitä sen eteen. Uskon, että lapset ovat nyt jo omaksuneet ajatusmallin siitä, että on ihan jees unelmoida ja kulkea kohti unelmiaan. On ok ajatella, että maailma on täynnä mahdollisuuksia.Pitää silmät auki ja huomata mahdollisuudet. Tarrata niihin kiinni.
Yhtäkaikki, olen äiti, joka opettelee edelleen joka päivä äitiyttä. Jolla menee välillä sormi suuhun tässä kunniatehtävässä nimeltä äitiys. Joka tuntee välillä riittämättömyyden tunnetta tai syyllisyyttä, jos tekee liikaa töitä. Olen äiti, mutta olen myös vain ihminen ♥
IHANAA ÄITIENPÄIVÄVIIKONLOPPUA &
♥ HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ ♥
TOIVOTELLEN,
PS. Tiedän, että ruutujen toisella puolella on teitä, keille tämä viikonloppu on raskas. Haluan lähettää voimia sinne. Ei tämä itsellenikään ole helpoimmasta päästä, mutta vuodet ovat tehneet tehtävänsä ♥
