HELLUREI

ja sateiset sunnuntaiterkkuset sinne ruudun toiselle puolelle! Liekö tuo ilma vai mikä, mutta aivan naattipuhkipoikkijapinoon olo. Tämän postauksen jälkeen on kyllä pakko ottaa härkää sarvista, uhmata keliä ja käydä lenkillä. Näin on! 🙂 Mä olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon jälleen näitä lasten kasvatusjuttuja. Tai lähinnä sitä, että kuinka pitäisi äitinä osata löysätä napanuoraa. Eikä kasvattaa niitä lapsia siellä pikkuisessa kuplassa, suojassa isolta pahalta maailmalta. Mutta hei, asiat on tänä päivänä niin toisin kuin mun nuoruudessani.

Silloin kun mä olin nuori saatoin hypätä kymmenen aikaan perjantai-iltana bussiin, jossa kaveri odotti mua. Ajettiin keskustaan ja pyörittiin siinä Mäkkärin kulmalla. Nähtiin paljon tuttuja ja lähdettiin ehkä kahden bussilla takaisin kotiin. Ellei sitten oltu tultu jo sillä 23.15 bussilla. Kahden bussilla kun tulin kotiin, jouduin kävelemään reilun kilometrin Pispalan valtatieltä kotiin. Yleensä kävelin ihan yksin enkä edes pelännyt. Ei tulisi kuulonkaan tänä päivänä, että tuon matkan keskellä yötä uskaltaisin kävellä. Saatikka, että päästäisin meidän tyttöjä joskus sitä kävelemään.

Tuossa joku aika sitten kotiin tuli koulusta tiedote, jossa kerrottiin täällä meillä päin erään pakettiauton ahdistelleen lapsia. Väittäneen olevansa poliisi ja sen varjolla pyytänyt lapsia kyytiin. Pistää vihaksi. Meillä oli koulussakin tätä asiaa käsitelty oppilaiden läsnäollessa ja sen jälkeen meillä on toinen lapsi kieltäytynyt kävelemästä yksin koulusta kotiin. Aristelee jokaista pakettiautoa joka vastaan tulee ja on silminnähden kauhuissaan. Meillä on kyllä valistettu lapsia siitä, että vieraiden kyytiin ei mennä. Ei edes jäädä juttelemaan. Harvassahan tällaiset pakettiautokeissit ovat, mutta yksikin sellainen on mun mielestä liikaa. 

Liian usein saa myös lukea uutisista ns. muotihuumeista, joita on ihan pikkuisille, juuri teini-iän saavuttaneille tarjottu. Siihen nähden nuo meidän teini-iän kokeilut kera viiteen tyttöön juodun Liebfraumilchin on aika viattomia. Eniten itseäni ehkä pelottaa se, että lapset joutuvat väärään kaveripiiriin. Onneksi meillä on molemmilla tosi tiiviit kaveripiirit ja pieni koulu, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ehkä olen oppinut sittenkin löysäämään nutturaa hieman enkä enää tenttaa joka kerta lapsilta, että kenelle kaverille menet, missä hän asuu, saanko puhelinnumeron yms. Puhelimen kyllä vaadin aina pitämään päällä ja siihen kuuluu vastata. Muuten menee puhelin jäähylle.

Sitten olen miettinyt sitäkin, että voiko lasten kanssa olla liian varovainen? Tullut tulokseen, että ei voi. Silläkin uhalla, että olen välillä se maailman tyhmin äiti, ajattelin jatkossakin olla ylihuolehtivainen. Ehkä nuo tytsyt joku päivä sen ymmärtää, miksi näin. Kauhunsekaisin tuntein ajattelen jo sitä kesäistä viikonloppua, kun lapset tekevät tenän eivätkä halua mökille 😀 Kuinka vanhana teillä on lapset alkaneet olla yksin yötä kotona? Mä taisin olla 14-vuotias, kun olin kaverini kanssa kaksistaan pitkän viikonlopun Lontoossa. Se, että itse päästäisin tuon esikoisen kolmen vuoden päästä vastaavalle reissulle on kyllä ihan utopistinen ajatus…

No nyt ajattelin kyllä jättää lapset reiluksi tunniksi yksin kotiin ja venyttää sitä napanuoraa 😉 Vettä tulee kuin Esterin peestä, mutta ei auta. Se on menoa nyt, lenkkarille liikettä!

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

…jo niin iso, mutta silti kovin pieni ♥

MOIKKAMOI IHANAT!

Voi tätä huhtikuuta! Kerta toisensa jälkeen se saa mut nostalgiseksi ja muistelemaan… Meillä on molemmat tytöt syntyneet näin huhtikuussa. Toinen perjantaina 13.päivä ja toinen ihan loppukuusta. Kevät on jo senkin takia erityinen vuodenaika. Ennen lapsia haaveilin huikeasta uraohjuksen elämästä ja piinkovasta businessmaailmasta. Lisurin tekemisestä. Lasten saannin jälkeen musta on tullut herkkis ja pehmeiden arvojen vankkumaton kannattaja. Kun vaakakupissa on ne lapset ja businekset niin ei tarvitse arpoa hetkeäkään, kumpi painaa enemmän. Herkillä on oltu tämäkin päivä; muisteltu sitä pientä nyyttiä, jonka saimme syliin aamulla klo 06.21 tasan yhdeksän vuotta sitten. Viimeistään hanat aukesivat siinä vaiheessa, kun luin tuon vuosi sitten pikkuiselle kirjoittamani kirjeen. #itkupilli

Kovin on samanlaiset ajatukset kuin vuosi sittenkin. Huomaan tosin, että lasten vanheneminen ottaa tänä vuonna sielun päälle raskaammin. Niin, ei ne lapset varmastikaan koe ikääntymistä näin raskaasti. Äiti vaan vuodattaa salaa kyyneliä ja tihrustaa ruokaa laittaessaan. Eihän nuo nyt vielä niin isoja ole, 9- ja 11-vuotiaat ovat vielä pikkuisia. Isommasta huomaa, että on jo murrosikää havaittavissa ja halutaan olla aina oikeassa (tai luullaan olevansa aina oikeassa ;). Intetään välillä jopa vastaankin. Niin tekee kyllä vielä tuo pienempikin. Viihtyvät kotona kaksistaan tai kavereidensa kanssa. Eilen annoimme luvan esikoiselle mennä ekaa kertaa kaupungille kaverinsa kanssa. Laajensi hiukkasen reviiriään. Ja eihän tässä kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään ongelmaa, sillä meidän kahdenkeskinen aika miehen kanssa on lisääntynyt. Elämä on helpottunut huomattavasti. Mutta en taidakaan ajatella näitä äitijuttuja järjellä. Vaan tunteilla. Sen takia lasten kasvaminen tuntuu haikealta. Onneksi meillä vielä tytöt tulevat herkästi syliin, soittelevat pitkin päivää monta kertaa ja pyytävät lukemaan satuja. Olenko mä ainut ”mammari” vai onko siellä muita herkkiksiä äitejä? 😀

Jotenkin se on ehkä tämä äitiys joka saa miettimään syvällisiä juuri näin huhtikuussa. Aamulenkillä juostessani mietin sitä, että yleinen käsitys on, että lapset eivät ole syy pysyä yhdessä. Voin sohaista ampiaispesään väittäessäni, että mun mielestä on. Mielestäni ne on juurikin nuo kaksi rakkaudenhedelmää, jotka ovat syy siihen, että tiukan paikan tullen on valmis tekemään kaikkensa perheen kasassa pysymiseksi. Jo ihan lähtökohtaisesti hoitaa parisuhdetta niin, että tule niitä tilanteita, jossa perhedynamiikka kärsisi. Tuossa muutama postaus takaperin juteltiin arvoista. Kyllä se on nuo lapset ja perhe mun arvorankingissa ykkösenä. Ja tiedän, ettei mikään mahti maailmassa tule sen sijoitusta horjuttamaan.

Nyt mä ajattelin karaistua ”toughen up” ja ottaa kahvikupposen takapihalle mukaan. Hengähdyshetki lauantaisten sukulaissynttäreiden valmistautumisrumbaan. Tälle päivälle on leivottu jo yksi raakakakku, toisen leipominen odottaa iltaan. Siinä välissä ajattelin pyöritellä parisataa cocktail-lihapullaa salaatin kanssa tarjottavaksi. Huomiselle iltapäivälle jää kinkkupiirakka, perjantaille kakkupohja ja lauantaina otetaankin sitten lungisti…jep, sen kun näkis 😉

AURINKOISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. siellä on taas muutaman postauksen kommentit vailla vastausta, palaan niihin illalla! Edit: huomenna…nyt painaa leivontatalkoot sen verran, että uni kutsuu 🙂