HEI HUOMENTA IHANAT!
Täällä saaressa on herätty hitaasti lauantaihin. Ihan parasta! Piti alunperin postaamani aamiaistunnelmia mökiltä, mutta jotenkin taas tuli jotain tärkeämpää, josta jutella teidän kanssanne. Kuukauden päivät tuolla luonnoksissa on roikkunut aloitettu postaus aiheesta lapset ja itsetunto. Lapset ja itsensä hyväksyminen. Näin Äitienpäiväviikonloppuna tulee mietittyä tätä elämän ihaninta tehtävää. Sen vastuullisuutta ja vaikeutta. Huomenna sitten enemmän pohdintaa äitiydestä. Nyt juttua lähinnä siitä, miten me voimme omalla toiminnallamme ja käyttäytymisellämme vaikuttaa lastemme itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.
Näin kahden tytön äitinä koen ihan suunnatonta vastuuta siitä, miten lapsen itsetunto ja sitä kautta myös itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, muodostuu. Tottahan toki vanhemmat aina rakastavat ja hyväksyvät lapsensa sellaisina kuin he ovat, mutta maailma on raaka. Ystäväpiiri ja muut ulkopuoliset osaavat olla julmia. Miten luoda lapselle itsetunto, että minä kelpaan juuri tällaisena? Vaikka maailma murjoisi, niin miten pysyä kuitenkin tyytyväisenä omaan itseensä?
Uskon, että lasten itsetunnon kehittymisessä ja itsensä hyväksymisessä on merkittävä osa myös sillä, miten me vanhemmat suhtautudumme omalla kohdallamme tuohon itsensä hyväksymiseen. Miten me vanhemmat tuomme julki epävarmuuksiamme ja omaa tyytymättömyyttämme ulkonäöllisiin seikkoihin. Viitaten juuri osaltani tuohon postaukseeni ”Saako äiti laihduttaa lasten nähden?” Miten me tuomme julki sen, että olemme sinut itsemme kanssa. Kehummeko me itseämme vai voivottelemmeko ääneen kilojemme kanssa. Voin sanoa, että tällä hetkellä mulla on hyvä itsetunto ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Näin ei ole aina ollut. Teini-iässä, rautaa suu täynnä, rasvoittuvan ja näppyläisen ihon ja ohuiden hiusten kanssa, silmälasit päässä ei tuntunut kovin hehkeältä. Kurveja peiteltiin myös isojen collegepaitojen alle. Vaikka olin saanut kotoota käsin kaiken mahdollisen tuen itsetunnon ja itseni hyväksymisen suhteen, niin tuolloin en ollut tyytyväinen itseeni.
Jotenkin lasten syntymän jälkeen sitä on oppinut hyväksymään askel askeleelta itsensä sellaisena kuin on. Jopa sen pitkän arven toisessa kyynärtaipeessa. Sen jota peittelin ala- ja yläasteajan pitkähihaisten paitojen alle. Yhdeksän tikkiä ison syntymämerkin poistosta. Arvesta olen nyt onnellinen. Se kertoo oman tarinansa. Toisaalta sen, kuinka paljon tässä elämän varrella on kasvanut henkisesti ja toisaalta se on luonut osaltaan se, mikä olen tänä päivänä. Muistatteko vielä viime kesänä, kun suunnittelin tuon ihonvärisen luomen (ja parin muun luomen poistamista) kasvoistani? Mikäli niistä olisi terveyshaittaa, niin kyllä sen tekisin. Mutta tällä hetkellä olen jopa tullut sinuiksi niidenkin kanssa. Alla retusoimaton kuva. Usein kuviin hieman häivytän tuota ihon väristä luomea, mutta viime aikoina en ole viitsinyt sitä tehdä. Harvemmin täällä blogissakaan ihan näin lähietäisyydeltä allekirjoittaneen kuvia katsellaan, joten älkäähän pelästykö. Tiedättekö, että viimeinen vuosi on ollut merkityksellinen; vaikka ikäkriisiä on ollutkin (enemmän tai vähemmän), niin jokaisesta iän tuomasta uurteesta olen kuitenkin niin kiitollinen. Ikä on tuonut varmuutta olla sinut itsensä kanssa. Sinut niiden uurteiden kanssa. Ne kertovat eletystä elämästä. Se, missä vielä vuosi takaperin haaveilin botox-ruiskeista otsaryppyihin on nyt vaihtunut haaveeseen siitä, että saisin hidastettua ikääntymistä hieman terveellisemmän ruoan avulla.
Tehän tiedätte, että hurahdin viitisen vuotta sitten juoksuun. Alkuun juokseminen oli vain ja ainoastaan tapa hallita painoa. Kunnes tajusin, että se endorfiini on se syy, jonka takia sitä jatkaa. Oikeastaan se oli iskän kuolema silloin reilu vuosi sitten, mikä sai mut tajuamaan, että elämä on aivan liian lyhyt katsoakseen ihan joka suupalaa ja murehtiakseen ihan jokaista muhkuraa reisissä tai ryppyjä kaulalla. Sen tajuaminen, että voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä niinäkin päivinä, kun vatsa pömppää, on ollut varsin silmiä avaava kokemus. Sen tajuaminen, että kaksi lasta synnyttäneenä ja imettäneenä, mulla ei voi olla enää se sama kroppa, joka oli ennen lapsia. Kroppa, joka muokkautui siitä, että asuin jumppasaleilla. Nyt just on niin kovin hyvä olla ihan tällaisena kuin olen. Koko 38, joissain vaatteissa jopa 40, olisi tuntunut ahdistavalta vielä reilu kymmenen vuotta sitten. Nyt sekin vaatekoko tuntuu just passelilta.
…sen lisäksi, että tällä hetkellä hyväksyn itseni täysin tällaisena kuin olen, on ihana huomata, että eipä tuo mieskään ole pelästynyt niitä iän tuomia muutoksia. Päin vastoin; rupsahdetaan rauhassa rakkaani -sanonta on saanut uuden ulottuvuuden. Itse olen ainakin rakastunut ihan hirmuisesti tuon rakkaani iän tuomiin naururyppyihin silmäkulmissa. Mäkin haluaisin sellaiset! Joten pitkän johdatuksen jälkeen. Muistakaa rakastaa itseänne. Antaa malli lapsillenne, että miltä näyttää itseensä tyytyväinen äiti. Hymyillä peilin ohi kävellessään itselleen, ollakin että silmäpussit roikkuvat poskilla mustina yön valvomisesta ja hiukset sojottavat kohti taivasta. Todeta itsellesi vaikka sen peilin kautta, että sinä olet tähti – juuri sellaisena kuin olet ♥
Meillä lasten itsetunto ja itsensä hyväksyminen näyttäisi vielä olevan mallillaan, mutta varsinkin esikoinen alkaa olla iässä, että peilistä tuijotetaan välillä jopa huolestuneena omaa nopeasti muuttuvaa kroppaa. Lapsen kroppa alkaa muuttumaan teini-ikää lähestyvän kropaksi. Vertaillaan itseään kavereihin. Miksei mulla ole sitä ja miksi mulla on tätä, mutta sillä ei ole tätä. Eletään muutosten aikaa. Huomaan, että se pelottaa ja hämmentää pikkuista. Näinä hetkinä menen ja annan kunnon ison rutistuksen. Halaan ja pussaan poskelle. Kehun ja kerron että rakastan. Silti sitä tulee mietittyä, että onko vielä jotain, mitä voisin lisäksi tehdä. Riittääkö tämä? Tässä kuitenkin luodaan nyt pohjaa tulevaisuuteen. Sille, että vaikka välillä ne pahat sanat satuttaisivat, niin osaisi olla ottamatta niitä liian henkilökohtaisesti. Osaisi rakastaa itseään niinäkin hetkinä, kun kukaan muu ei tunnu sitä tekevän. Nyt äiti-ihmiset ja miksei muutkin siellä ruudun toisella puolella, kaipaan sparrausta. Neuvoja siitä, että miten te kehitätte lastenne itsetuntoa ja itsensä hyväksymistä. Vai mietinkö mä taas tätä koko äitiyttä ihan liian monimutkaisesti? Tiedän olevani monen asian suhteen yliärsyttävän analyyttinen. Tämä saattaa olla yksi niistä 🙂 Mietittekö te koskaan tällaisia juttuja?
Nyt kevyempiin aiheisiin; paljun lämmittämiseen ja pihahommiin. Tälle päivälle lisäksi ohjelmassa päikkärit ja kakkupohjan leipomista. Illalla kalastusta ja kisakatsomoa.
LEMPEÄÄ LAUANTAITA,
PS. ja eih, nämä käsittelemättömät kuvat ovat vain ja ainoastaan tämän postauksen ”herkkua”…jatkossa nyt ainakin korjaan nuo ylivalottuneet kohdat kuntoon 😉
…rakkaita ihmisiä edestä ja takaa ♥
