torstai 03. syyskuun 2020

Näetkö valon tunnelin päässä?

HEIPPAHEI IHANAT!

Pienen sairastelun jälkeen sitä arvostaa terveyttä. Niinhän sitä monet vakavasti sairastuneet sanovat, että sairastuminen toimi herätyksenä. Itselleni toimi ihan tuollainen parin päivän flunssakin herätyksenä. Enkä mä ihan vieläkään kunnossa ole, mutta niin rutkasti paljon parempi kuin eilen.

Mä olen huomannut, että positiivisesta asenteesta on hyötyä ei vain elämässä yleensä, vaan myös niinä haastavampina hetkinä. Sohvan pohjalla vietettyinä päivinä. Kyky nähdä positiivisuutta asioissa, joita elämän varrelle sattuu, on suunnaton lahja. Tiedän, että joku siellä ajattelee nyt, että mitä positiivista siinä muka voi olla, jos sairastuu kuoleman vakavasti. Tiedättekö, että asia on niin (näin sivusta seurattuna), että usein elämän loppumisen lähestyessä sitä osaa olla jopa kiitollisempi kuin aiemmin. Kaikki muu turha elämästä karsiutuu ja sitä jää jäljelle vain ne asiat, joita haluaa vielä saavuttaa ja tehdä. Materia menettää merkityksensä ja vain ihmiset ympärillä merkitsevät.

Mä olen selaillut yhtä erittäin mielenkiintoista kirjaa (näkyy kuvissa), josta muutama ajatus osui ja upposi. Varsinkin nyt flunssan kourissa ollessani. Jaan muutaman tutkimustuloksen kanssanne kohta, mutta ensin alustusta. IG:n puolella kerroinkin, että olen huomannut ihmisen valittamiskynnyksen nousseen sfääreihin korona-aikana. Ei vain testeistä tai niiden puutteista, tulosten tuloajoista sun muista vaan ihan ylipäätään elämästä. Eikö me himskatti soikoon löydetä tästä tilanteesta mitään hyvää? Osa ihmisistä ryvehtii ja märehtii päivästä toiseen. Koska korona.

Kyllä musta kuulkaa tuntuu, että ei meidän mummut tai papat ääneen valittanut sodan hetkellä siitä, kun elämä ”vähän” koulii.

Mitä hyötyä positiivisuudesta tällaisena hetkenä sitten oikein onkaan?

Cohen et al (2003) tekivät tutkimuksen, jossa 334 ihmisen positiivisia ja negatiivisia tunteita seurattiin kahden viikon ajan. Sitten heidät altistettiin flunssavirukselle ja eristettiin hotelliin viideksi päiväksi. Ne, keillä positiiviset tunteet olivat enemmän osana elämää ennen sairastumista, olivat enemmän resistenttejä virukselle ja sairastivat flunssan pienemmillä oireilla. He myös pysyivät positiivisena sairastaessaan, mikä lyhensi sairauden kestoa. Syy tähän voi olla muun muassa se, että positiiviset tunteet vaikuttavat parasympaattiseen hermostoon ja sitä kautta immuunisysteemiimme (Jencke 2010)

Jos puhutaan yleisesti terveydestä ja optimismista Roy et al (2010) totesi tutkimuksissaan, että pessimistit kokivat korkeampia verenpaineita ja tulehduslukemia kuin optimistit.

Diener et al (2008) taas tekivät mielenkiintoisen tutkimuksen nunnien keskuudessa. Nunnathan ovat ihanan leppoisia, eikö? Elävät ainakin sata vuotta 🙂 Kun nunnat kirjautuivat luostariin (vannoivat valan), he tekevät ns. ”entry statement” -asiakirjan, johon kirjaavat asioita elämästään ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. 85-vuoteen ikään mennessä 79% nunnista, jotka olivat tuolloin käyttäneet positiivista sanastoa ja näkivät tulevaisuutensa positiivisena, olivat elossa. 93-vuotiaista 52% näistä ”cheerful” nunnista oli elossa, kun taas vastaavasti vähemmän cheerfuleista nunnista 18% oli elossa.

Tutkijat ovat todenneet, että positiivisuus ja onnellisuus lisäävät jopa 10 vuotta ihmisen elämään. Se on myös ratkaisevaa, miten asioista puhuu. Mihin keskittyy, niin sitä saa. Positiiviset ilmaukset ovat olleet näissä tutkimuksissa avainasemassa. Positiivinen tarinankerronta.

Eli hei, ei vaikka se jonkun mielestä voi tuntua vähän teennäiseltä toistella sanaa ”Ihanaa”, niin ei välitetä 😀 Silloin kun se tulee aidosti sydämestä, on se paras lääke ihan mihin tahansa ♥ Joten juu, elämme ehkä vaikeita aikoja, mutta ei anneta sen lannistaa. Näistäkin ajoista opimme ihan varmasti jotain. Nyt olisi mun mielestä tärkeää nähdä tilanteen toiselle puolelle. Mitä siellä näkyy? Millaista sun elämäsi on, kun korona on ohi? Millaiseksi muovaat oman elämäsi, jos tämä poikkeusaika onkin uusi normaali? 

Elämä jatkuu kaikesta huolimatta

TORSTAI-ILTATERKUIN,

 


keskiviikko 26. elokuun 2020

Matka jatkuu

MOIKKA IHANAISET, NAURAVAISET!

Tehän tiedätte, että mä rakastan matkustelua. Ihan sitä perinteistä, mutta myös toisenlaista matkustelua. Viime syyskuun alussa hyppäsin mukaan ihanien Joyllalaisten matkaan positiivisen psykologian opintojen myötä. Tuo seitsemän kuukauden matka oli yksi parhaimmista. Se peittosi mennen tullen valkohiekkaiset rannat ja palmun huojumiset. Se antoi loppuelämän varalle enemmän kuin mikään luksusresortissa vietetty pariviikkoinen. Suurimmaksi osaksi sen takia, että tuo oli huikea matka kohti minua itseäni. Arvojani, toiveitani ja ajatusmallejani tutkien. Toisaalta taas se antoi aivan älyttömän hyvän tieteellisen pohjan sille, miksi mä olen käyttäytynyt tietyissä elämäntilanteissa niin kuin olen käyttäytynyt. Opintojen myötä sain vahvistuksen sille, että positiivisen psykologian tieteenala ja sen soveltaminen näyttelee suurta osaa meidän hyvinvoinnissamme.

Joillekin olen saanut selittää ja ehkä vähän vakuuttaakin, että positiivinen psykologia ei ole teennäistä huuhaatiedettä, jossa onnellisuuden hypetys on keskiössä. Vaan se on psykologian tieteenalan osa-alue, joka keskittyy hyvinvointimme edistämiseen esimerkiksi vahvuuksien, voimavarojemme, myönteisen ajattelun voiman ja resilienssin vahvistamisen myötä. Siinä missä perinteinen psykologia keskittyy parantamaan niitä asioita, jotka elämässämme ovat hyvinvointimme tiellä (se pyrkii niin sanottuun nollatasoon miinustasolta), keskittyy positiivinen psykologia taas kaikkeen siihen, mitä on nollatasosta ylöspäin. Sallien koko tunteiden kirjon, myös negatiiviset tunteet ja elämän vastoinkäymiset. Itseäni kiehtoo positiivisessa psykologiassa juurikin ehkä resilienssi ja se, miten me ponnahdamme takaisin, kun elämä kolhii. Mistä me saamme voimia vaikeina aikoina ja miten me kasvamme vahvempina tuon prosessin aikana.

Lähti vähän sivuraiteille tämä matkasuunnitelmani, mutta se sallittakoon, sillä olen vallan hurahtanut positiiviseen psykologiaan. Kun konkreettinen matka Joyllan parissa loppui maaliskuun lopussa tajusin, että oma matkani ei ole todellakaan loppunut, vaan maaliskuun lopussa nousin hetkeksi vain pois kyydistä. Välietapille, jonka aikana olen sulatellut oppimaani. Kaivannut elämääni lisää opiskelua. Oppimisen ilo ei ole suotta yksi vahvuuksistani. Olen tehnyt myös hurjan paljon ajatustyötä sen suhteen, että missä pääsisin käyttämään hyödykseni positiivisen psykologian opintoja.

Matkan välietappi on tullut päätökseen ja on aika jatkaa matkaa. Boarding pass odottelee hyppysissäni valmiina. Tunnin päästä nousen taas kyytiin. Jännittää, jos totta puhutaan, aivan valtavasti. Uusiin ihmisiin tutustuminen, nyt lähinnä. Se, teinkö oikean ratkaisun lähtiessäni opiskelemaan Health Coach Academyyn Int Health Coach® -koulutusohjelmaan ei tosin jännitä yhtään. Tiedän, että nousen oikeaan junaan.

Koulutuksen myötä saan ensinnäkin viedä oman hyvinvointini uudelle tasolle ja toiseksi auttaa muita voimaan paremmin. Saan kattavan tietopaketin holistiseen hyvinvointiin. Hei, kukapa meistä ei haluaisi jakaa eteenpäin hyvinvoinnin ilosanomaa. Terveys on kaikki kaikessa ja mun mielestä jos ei tärkeintä, niin likipitäen tärkeintä, elämässä on pitää omasta hyvinvoinnista huolta ja ennalta ehkäistä terveydellisiä haasteita. Eihän se sitä sano, ettei koskaan sairastuisi. Mutta jo se, että on omilla elämäntavoillaan osannut tukea hyvinvointiaan, ei jätä varaa jossitteluun.

Joten matka”legi”, jonka tänään aloitan on vuoden mittainen ja sen avulla mä saan holistisen hyvinvoinnin paketin lisäksi työkalut muiden valmentamiseen. Yksilöiden ja ryhmien. Reservissä mulla on se valtava tietopaketti positiivisesta psykologiasta, joka tulee holistista hyvinvointia.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin vuodenvaihteen jälkeen saan alkaa valmentamaan hyvinvoinnin saralla. Sertifioinnin saan sitten vuoden päästä opiskelujen alkamisesta. Yrityksen logo on valmiina (voisin vilauttaa sitä illemmalla IG-storyssa tai -feedissä), IG-tili on valmiina lanseerattavaksi ja toimistohuoneen sisustus samettisine vihreine sohvineen ja viherkasvineen on jo paperille piirretty. Ja mikä tärkeintä, mä olen enemmän kuin valmis. Enää ei odotella, matka jatkuu

KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. ja miten kuvat liittyivät postaukseen muuta kuin sen osalta, että ne on otettu eräältä matkalta – toisenlaiselta matkalta? Sen suhteen, että valtameren toisella puolella mut valtaa aina ajatus ”Believe in your dreams”. Jos en olisi tähän unelmaani uskaltanut uskoa, niin en olisi nyt hyppäämässä uuteen junaan. 


tiistai 25. elokuun 2020

Sinä pystyt siihen ♥

…ei mekään tiedetty osaavamme tehdä terasseja ennen kuin ryhdyttiin niitä tekemään 😀

ILTAA IHANAISET!

En tiedä mistä nyt tuulee, mutta sain yllytettyä miehen makuuhuoneen rymsteerausoperaatioon mukaan. Yleensä rymsteeraan ihan itsekseni, mutta nyt oli painavaa telkkaria sun muuta, joita en saanut yksin kannettua. Tällä hetkellä maataan sängyssä ihastelemassa ilmavampaa makkaria ja tehdään – mitäs muutakaan, kun ollaan padilla ja tietokoneella.

Mä huomaan, että se pieni sisäinen ääni, joka aina silloin tällöin nostaa itsensä jalustalle, tai yrittää nostaa, kuiskimalla korvaani, että et sä osaa / pysty, on vuosien saatossa vaimentunut. Nuorempana elämä vei minua, enkä minä elämää. Osin sen takia, että mulla oli joskus muinoin tosi huono itsetunto. En luottanut itseeni. Syytä tähän en tiedä oikein vieläkään. Mun keinoni kompensoida tuota oli mm. vetää itseni aivan piippuun kontrolloimalla syömisiäni ja liikkumisiani. Tunsin olevani parempi ihminen laihempana. Tunsin, että silloin mä olin niskan päällä elämässäni. Että saavutin edes jotain elämässä.

Miten mä olen buustannut luottamusta omaan tekemiseeni? Tai miten buustaus on tullut ulkopuolelta? Niin, että mun ei ole enää ollut tarve hyvinvoinnin kustannuksella nostaa itseluottamustani.

Onnistumiset tuovat luottamusta

”En mä ikinä pääsis kauppakorkeaan sisään!” muistan todenneeni vanhemmilleni, kun juteltiin koulutusvaihtoehdoista. ”No heittämällä pääset” totesi iskä. ”Mä tarviin gradun tekemiseen ainakin vuoden päivät” sanoin. ”Ei kun sun täytyy päästä töihin, ei sulla ole aikaa” totesi iskäni ja gradu tuli tehtyä parissa kuukaudessa. Koska työt odottivat. Mä olen ollut joskus sellainen, joka on tarvinnut ulkopuolista tsemppausta ja sparrausta saavuttaakseen asiat. Olen kaivannut sitä, että joku potkii vähän persuksille, että saan aikaiseksi.

Ensimmäinen suuri onnistuminen työelämässä oli se, kun pääsin reilu parikymppisenä Suomen suurimmalle maalitehtaalle töihin ja sain vastuullisen tehtävän ajaa isäni perustaman maalitehtaan toiminnot alas puolessa vuodessa. Deadlinet hengitti niskaan ja alussa panikoiduin tehtävistä, joihin mua ei ollut koulutettu. Tehtävistä, joihin kukaan ei antanut neuvoja ja jotka tuntuivat liian vaativilta. Mutta mä tein sen. Ja muistan vieläkin viimeisen mappikuorman pääkaupukiseudulle ajaessani sen oikeasti varpaissa asti tuntuvan kutkuttavan tunteen. Mä olen saavuttanut jotain, mihin en olisi ikinä uskonut. Olin ylittänyt itseni muulla keinoin kuin esimerkiksi vaa’an lukeman alenemisella.

Tuosta puolen vuoden pätkästä sain itsevarmuutta työelämään ja nyt tiedän, että pystyn tavoittelemaan niitä unelmia, mitä haluan saavuttaa. Uskon itseeni niin kauan kun on jostain syystä syytä kääntää kelkka ja todeta, että no ei musta ollutkaan siihen. Mutta ainakin yritin.

Jos mä uskallan lähteä tavoittelemaan unelmiani työelämän suhteen, niin sinäkin uskallat

If there’s a will, there is a way.

Eilen aamulla sain aamulenkkikuvaani IG:ssä monta viestiä. ”Musta ei olis tohon!” ”Nostan hattua, miten sä tuon teet” ”Ei pysty heräämään aiemmin”. Asioiden saavuttaminen vaatii usein todellista halua tehdä ne. Jos asteikolla 1-10, mun halukkuus tehdä maanantaina ja tänä aamuna juoksulenkit olisi seiskassa, niin tuskin olisin herännyt aamulla anivarhain juoksemaan. Mutta kun tiesin, että illalla en ehdi, niin tottakai sain siitä uutta itsekuria ja tahdonvoimaa lähteä lenkille aamulla. Halu lähteä juoksulenkille oli yli ysin. Aamulenkeistä pitäisi oikeastaan tehdä tapa. Vihjeeksi otan lenkkivaatteet, jotka makaavat rappusten alapäässä. Ne muistuttavat, että nyt hammaspesulle ja sitten lenkille.

Pikkuhiljaa toivon tekeväni tuosta rutiinin. Jotta rutiini muodostuu tavaksi, pitää vihjeen ja rutiinin seuraksi liittää palkkio. Punaiset posket eivät ole tarpeeksi hyvä palkkio mulle, vaan se älyttömän euforinen olo heti lenkin jälkeen. Pitkällä tähtäimellä myös se, että jaksan töissä ja vapaa-ajalla paremmin, kun pidän huolta kunnostani. Hei ja ylipäätään hyvinvointi on paras palkkio mistä vaan toiminnasta, mitä voisi kuvitella.

Jos mä pystyn aamulenkkeihin, niin ihan varmasti sinäkin pystyt ♥

Ryhmän paine kannustaa 

Muistan laitepilateksen jatkotunnilla ohjeet saatuani miettiväni, että ehei – mun jalka ei kyllä taivu tuohon asentoon ja toi kelkkahan liukuu pois alta. Minna sanoi, että höpsis, siitä vaan kokeilet. Sä kyllä pystyt siihen. Ja hei, niin mä pystyin. Enhän mä voinut olla ainoa koko tunnilla, joka ei edes yritä.

Eilen illalla julkaisin IG:ssä herätyskellokuvan ja kirjoitin tekstin ”aamujuoksulle”. Ellen tuota olisi tehnyt, niin ehkä lenkki olisi jäänyt juoksematta. Mutta aamulla mietin, että koska olin julkistanut lenkkihaaveeni, niin sinnehän mennään 😀 Tai jos olen menossa pilatekseen veljen vaimon kanssa, niin sinne tulee helpommin lähdettyä kuin itsekseen.

Huomenna alkaa opinnot ja mä tiedän jo valmiiksi, että saan hurjan paljon voimaa ja luottamusta meidän ryhmästä. Se draivi, jonka ryhmän paineesta saan on ihan järjetön. Sama töissä. Yhdessä päästään hurjiin tavoitteisiin ja sitä tekee oman tonttinsa niin hyvin kuin pystyy. Yhteiseen hyvään, sillä ei voi olla se tiimin heikoin lenkki.

Ihmissuhteiden on todettu olevan eniten merkitystä elämäämme tuovia asioita. Mutta myös tavoitteiden saavuttamisessa ne näyttelevät merkittävää osaa.

Ja hei, yksi tärkeä vinkki on sen tiedostaminen, että joka ikinen meistä epäonnistuu joskus. Epäonnistumisista ja virheistä oppii jopa paremmin kuin onnistumisista. Mun mielestä tärkeintä on se, miten epäonnistumisiin suhtautuu. Parasta on hyväksyä ne osana elämää ja mikä tärkeintä jatkaa eteenpäin eikä jäädä märehtimään. Emme voi muuttaa tapahtunutta, emmekä voi ennustaa tulevaisuutta. Joten tehdään parhaamme just tällä hetkellä ja se riittää ♥ 

Nyt pitäisi hakea alakerrasta yksi valkoista koiraa etäisesti muistuttava suihkua pakoileva otus pesulle. Tai sitten siirrän pesuprojektin viikonlopulle. Ei aina jaksa tai tarvitse pystyä. Senkin tiedostaminen on kullanarvoista ♥ 

IHANAA TIISTAI-ILTAA,

 


maanantai 17. elokuun 2020

Aina on aihetta juhlaan & Tex mex -täytteiset uunipaprikat

id

HIPSHEI & IHANAA MAANANTAIAAMUPÄIVÄÄ!

Se on kyllä jännä, että arjen alettua sitä tuntuu olevan koko ajan joko perjantai tai maanantai. Eikä siinä mitään, molemmat otetaan kyllä ilolla vastaan, mutta se, että nuo viikot vierähtävät niin sikamaisen nopeasti on tietty tavallaan sääli. Ajankulu voisi vähän hidastua, mielestäni 🙂

Hei muistattehan juhlistaa elämän pieniä saavutuksia? Eikä se aina tarkoita kuplivalasin nostamista, vaan vaikka pikku tuuletustanssimuuvseja tai suklaapatukan ostamista pitkästä aikaa. Tai ihan vain istumista alas sohvalle kesken kiireisen päivän ja elämän ihanuuden ymmärtämisen. Meillä mies oli viikonlopun golfseuran mestaruuskisoissa ja me päätettiin eilen tyttöjen kanssa laittaa pöytä koreaksi sillä aikaa, kun toinen oli pelaamassa finaalirundia. Toiselle iso asia tuo finaaliin pääseminen, joten tottakai sitä tuli juhlistaa.

Jo pidempään mun on tehnyt mieli täytettyjä paprikoita. Ja nimenomaan tex mex-tyylisiä paprikoita. Tex mex -henkinen ruoka on muuten siitä varma vaihtoehto, että menee koko perheelle. Vaikka meillä tytöt syövätkin kokolailla kaikkea, niin esimerkiksi liian tulinen ruoka tuottaa vielä tuskanhikeä ja jättää jälkeensä kurnivan vatsan teinareilla.

Alunperin mietin, etten laita paprikoiden täytteeseen riisiä lainkaan, mutta lopulta päädyin laittamaan ja hyvä niin. Ilman riisiä olisivat olleet melko lihapainotteisia. Näistä tuli niin runsaat (pienemmät paprikat olisi  ehkä parempia), että yksi paprika riitti täyttämään vatsan naisväellä. Perheen miesväelle taisi upota kolme paprikaa, mutta kuka näitä laskee 😉 Me tykättiin, että paprikat saa olla vähän al dente, mutta jos haluatte paprikat ihan kypsiksi, niin ehkä niitä voisi esipaistaa uunissa muutaman minuutin ennen täyttöä.

Tex mex -täytteiset uunipaprikat

7 paprikaa
3 dl jasmiini- tai puuroriisiä
400 g naudan paistijauhelihaa
2 prk ranskankermaa
1 prk (230 g) tacosalsaa
1 pss tacomaustetta
cheddar-juustoa
suolaa

-keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan
-paista jauheliha, lisää siihen tacomaustepussi, yksi purkki ranskankermaa ja salsapurkki (tarkista suola ja lisää tarvittaessa)
-leikkaa paprikoista kansi pois ja silppua kannen käytettävä osa jauhelihaseokseen, ota paprikoiden siemenet pois
-sekoita riisit jauhelihaseokseen ja täytä paprikat
-ripottele päälle cheddar-juustoraastetta
-paista 200 asteessa noin 20 minuuttia
-laita tarjolle ranskankermaa

Eikä se muuten edes vaadi mitään golfseuran mestiksiä, että on aihetta juhlaan. Mun mielestä jokaisessa päivässä on jotain juhlan arvoista. Elämä itsessään on juhlanarvoinen. Se, että herää uuteen aurinkoiseen aamuun. Niin kuin tänä aamunakin. Joten nyt virtuaalisesti cin cin kahvikupposella numero kolme ja kohti uutta viikkoa! Toivottavasti sielläkin on viikko alkanut mukavissa merkeissä

MAANANTAITERKUIN,

 


maanantai 10. elokuun 2020

Päivääkään en vaihtaisi pois

MOIKKA IHANAT!

Tänä aamuna heräsin 45-vuotiaana. Yhtäkkiä se iskostui alitajuntaani, että mähän taidan kuulkaa olla keski-ikäinen. Sitä on jotenkin pitänyt itseään 28-vuotiaana viimeiset kymmenen vuotta. Pitää edelleen. Nuorekkaana, mikä ei toki ole numeroista kiinni. Guugletin aamulla sängyssä keski-ikäisen määritelmän 😉 Luulin, että vasta 45-vuotiaat ovat keski-ikäisiä. En tiennyt, että olen jo liki viisi vuotta ollut keski-ikäinen. Ja hei, ei ole lainkaan hassumpia olleet nämä vuodet keski-ikäisenä.

Mutta tiedättekö, että se on ihan sama, millä termillä tätä ikävaihetta kutsutaan. Jälleen kerran voin todeta näin muutamien tuntien kokemuksella eläväni 45-vuotiaana elämäni parasta aikaa. Elämänkokemusta on kertynyt niin jäätävän paljon, että paljon saa tapahtua, että vene keikahtaa ja hörppää vettä. Vene on keikkunut vuosien varrella paljonkin, mutta se kuuluu asiaan. Tässä iässä sitä osaa olla, jos ei nyt kiitollisempi kuin onnellisista tapahtumista, niin ainakin hurjan kiitollinen niistä kapuloista, joita elämä on vuosien varrella heittänyt rattaisiin. Ilman niitä en olisi niin vahva kuin nyt olen. Ilman niitä en uskaltaisi näyttää herkkyyttäni, niin kuin nyt uskallan näyttää. Ilman niitä en tietäisi, että elämä kantaa. Jos kaikki olisi aina vain auvoista, niin miten me voisimme oppia elämästä?

45-vuotiaana voin vihdosta viimein todeta, että en pelkää mitään. Olen oppinut, että elämä antaa ja elämä ottaa. On asioita, joille emme voi mitään. Niitä vastaan on turha taistella. Tai niitä on turha pelätä etukäteen. Tässä iässä sitä tunnistaa ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa. Tietää, että asiat voi joko hyväksyä tai sitten olla hyväksymättä. Mutta jos ei jotain asiaa hyväksy ja siihen pystyy vaikuttamaan, niin hitsi vie, sen asian suhteen pitää tehdä jotain.

Meillä on mökin suihkutilassa peili, jep, josta näkyy suihkun jälkeinen habitus. Onhan se peilikuva muuttunut vuosien varrella aika melkoisesti. Sitä on…miten sen kauniisti sanoisi…ikään kuin pehmentynyt. On kertoja, että katson peilistä ja mietin itsekseni, että näinköhän olen viidennellä kuulla raskaana (en ole). Lompsin takaisin mökkiin pyyheturbaani hiusten ympärillä ja upotan käteni sipsipussiin. Eihän nyt muutama sipsi siinä viidennellä kuulla raskaana olevan mahassa paljoa näy. Sitten on niitä päiviä, että huikkaan itselleni, että hienosti sä vedät – jatka samaan malliin. Kävelen pitkospuita pitkin päämökkiin ja surautan iltasmoothiet, koska rakastan terveellistä elämää. Mä olen aina osannut nauraa itselleni ja mitä enemmän ikää tulee mittariin, niin sitä enemmän.

Ikä on tuonut mukanaan itsevarmuutta. Mä kelpaan itselleni ja se riittää. Mun ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Mä tiedän, että kun elän ja toimin omien arvojeni mukaan, niin se riittää. Kaikkien ei tarvitse musta tykätä ja ihmiset saa olla eri mieltä mun kanssa. Mä en ole suinkaan aina oikeassa ja senkin olen oppinut hyväksymään. Tällä iällä sitä myös kunnioittaa muita ihmisiä. Erilaisuutta. Sitä on rutkasti suvaitsevaisempi kuin nuorempana. Sitä tahtoo muille vain hyvää.

Onkohan tää vain tyyntä myrskyn edellä vai voiko sitä oikeasti ihminen olla näin onnellinen vanhetessaan? 😀 Jotenkin tässä elämänvaiheessa lapset ovat parhaassa iässä, parisuhde kukoistaa ja työrintamallakin menee loistavasti. Omien kriteerieni mukaan. Tässä iässä epätäydellisyys on täydellistä. Riittävän hyvä on täydellistä. Ehkä se on se eletty elämä, joka mahdollistaa näin seesteisen olotilan juuri nyt. Tässä vaiheessa elämää se eletty elämä saa näkyä huoliryppynä silmien välissä ja naururyppyinä silmäkulmassa. Se saa näkyä välillä katseen vakavuudesta ja kuulua naurun heleydestä. Elämä on aika ihanaa. Just nyt ja tässä

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,