HEIPPAHEI IHANAT!

Pienen sairastelun jälkeen sitä arvostaa terveyttä. Niinhän sitä monet vakavasti sairastuneet sanovat, että sairastuminen toimi herätyksenä. Itselleni toimi ihan tuollainen parin päivän flunssakin herätyksenä. Enkä mä ihan vieläkään kunnossa ole, mutta niin rutkasti paljon parempi kuin eilen.

Mä olen huomannut, että positiivisesta asenteesta on hyötyä ei vain elämässä yleensä, vaan myös niinä haastavampina hetkinä. Sohvan pohjalla vietettyinä päivinä. Kyky nähdä positiivisuutta asioissa, joita elämän varrelle sattuu, on suunnaton lahja. Tiedän, että joku siellä ajattelee nyt, että mitä positiivista siinä muka voi olla, jos sairastuu kuoleman vakavasti. Tiedättekö, että asia on niin (näin sivusta seurattuna), että usein elämän loppumisen lähestyessä sitä osaa olla jopa kiitollisempi kuin aiemmin. Kaikki muu turha elämästä karsiutuu ja sitä jää jäljelle vain ne asiat, joita haluaa vielä saavuttaa ja tehdä. Materia menettää merkityksensä ja vain ihmiset ympärillä merkitsevät.

Mä olen selaillut yhtä erittäin mielenkiintoista kirjaa (näkyy kuvissa), josta muutama ajatus osui ja upposi. Varsinkin nyt flunssan kourissa ollessani. Jaan muutaman tutkimustuloksen kanssanne kohta, mutta ensin alustusta. IG:n puolella kerroinkin, että olen huomannut ihmisen valittamiskynnyksen nousseen sfääreihin korona-aikana. Ei vain testeistä tai niiden puutteista, tulosten tuloajoista sun muista vaan ihan ylipäätään elämästä. Eikö me himskatti soikoon löydetä tästä tilanteesta mitään hyvää? Osa ihmisistä ryvehtii ja märehtii päivästä toiseen. Koska korona.

Kyllä musta kuulkaa tuntuu, että ei meidän mummut tai papat ääneen valittanut sodan hetkellä siitä, kun elämä ”vähän” koulii.

Mitä hyötyä positiivisuudesta tällaisena hetkenä sitten oikein onkaan?

Cohen et al (2003) tekivät tutkimuksen, jossa 334 ihmisen positiivisia ja negatiivisia tunteita seurattiin kahden viikon ajan. Sitten heidät altistettiin flunssavirukselle ja eristettiin hotelliin viideksi päiväksi. Ne, keillä positiiviset tunteet olivat enemmän osana elämää ennen sairastumista, olivat enemmän resistenttejä virukselle ja sairastivat flunssan pienemmillä oireilla. He myös pysyivät positiivisena sairastaessaan, mikä lyhensi sairauden kestoa. Syy tähän voi olla muun muassa se, että positiiviset tunteet vaikuttavat parasympaattiseen hermostoon ja sitä kautta immuunisysteemiimme (Jencke 2010)

Jos puhutaan yleisesti terveydestä ja optimismista Roy et al (2010) totesi tutkimuksissaan, että pessimistit kokivat korkeampia verenpaineita ja tulehduslukemia kuin optimistit.

Diener et al (2008) taas tekivät mielenkiintoisen tutkimuksen nunnien keskuudessa. Nunnathan ovat ihanan leppoisia, eikö? Elävät ainakin sata vuotta 🙂 Kun nunnat kirjautuivat luostariin (vannoivat valan), he tekevät ns. ”entry statement” -asiakirjan, johon kirjaavat asioita elämästään ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. 85-vuoteen ikään mennessä 79% nunnista, jotka olivat tuolloin käyttäneet positiivista sanastoa ja näkivät tulevaisuutensa positiivisena, olivat elossa. 93-vuotiaista 52% näistä ”cheerful” nunnista oli elossa, kun taas vastaavasti vähemmän cheerfuleista nunnista 18% oli elossa.

Tutkijat ovat todenneet, että positiivisuus ja onnellisuus lisäävät jopa 10 vuotta ihmisen elämään. Se on myös ratkaisevaa, miten asioista puhuu. Mihin keskittyy, niin sitä saa. Positiiviset ilmaukset ovat olleet näissä tutkimuksissa avainasemassa. Positiivinen tarinankerronta.

Eli hei, ei vaikka se jonkun mielestä voi tuntua vähän teennäiseltä toistella sanaa ”Ihanaa”, niin ei välitetä 😀 Silloin kun se tulee aidosti sydämestä, on se paras lääke ihan mihin tahansa ♥ Joten juu, elämme ehkä vaikeita aikoja, mutta ei anneta sen lannistaa. Näistäkin ajoista opimme ihan varmasti jotain. Nyt olisi mun mielestä tärkeää nähdä tilanteen toiselle puolelle. Mitä siellä näkyy? Millaista sun elämäsi on, kun korona on ohi? Millaiseksi muovaat oman elämäsi, jos tämä poikkeusaika onkin uusi normaali? 

Elämä jatkuu kaikesta huolimatta ♥

TORSTAI-ILTATERKUIN,

…ei mekään tiedetty osaavamme tehdä terasseja ennen kuin ryhdyttiin niitä tekemään 😀

ILTAA IHANAISET!

En tiedä mistä nyt tuulee, mutta sain yllytettyä miehen makuuhuoneen rymsteerausoperaatioon mukaan. Yleensä rymsteeraan ihan itsekseni, mutta nyt oli painavaa telkkaria sun muuta, joita en saanut yksin kannettua. Tällä hetkellä maataan sängyssä ihastelemassa ilmavampaa makkaria ja tehdään – mitäs muutakaan, kun ollaan padilla ja tietokoneella.

Mä huomaan, että se pieni sisäinen ääni, joka aina silloin tällöin nostaa itsensä jalustalle, tai yrittää nostaa, kuiskimalla korvaani, että et sä osaa / pysty, on vuosien saatossa vaimentunut. Nuorempana elämä vei minua, enkä minä elämää. Osin sen takia, että mulla oli joskus muinoin tosi huono itsetunto. En luottanut itseeni. Syytä tähän en tiedä oikein vieläkään. Mun keinoni kompensoida tuota oli mm. vetää itseni aivan piippuun kontrolloimalla syömisiäni ja liikkumisiani. Tunsin olevani parempi ihminen laihempana. Tunsin, että silloin mä olin niskan päällä elämässäni. Että saavutin edes jotain elämässä.

Miten mä olen buustannut luottamusta omaan tekemiseeni? Tai miten buustaus on tullut ulkopuolelta? Niin, että mun ei ole enää ollut tarve hyvinvoinnin kustannuksella nostaa itseluottamustani.

Onnistumiset tuovat luottamusta

”En mä ikinä pääsis kauppakorkeaan sisään!” muistan todenneeni vanhemmilleni, kun juteltiin koulutusvaihtoehdoista. ”No heittämällä pääset” totesi iskä. ”Mä tarviin gradun tekemiseen ainakin vuoden päivät” sanoin. ”Ei kun sun täytyy päästä töihin, ei sulla ole aikaa” totesi iskäni ja gradu tuli tehtyä parissa kuukaudessa. Koska työt odottivat. Mä olen ollut joskus sellainen, joka on tarvinnut ulkopuolista tsemppausta ja sparrausta saavuttaakseen asiat. Olen kaivannut sitä, että joku potkii vähän persuksille, että saan aikaiseksi.

Ensimmäinen suuri onnistuminen työelämässä oli se, kun pääsin reilu parikymppisenä Suomen suurimmalle maalitehtaalle töihin ja sain vastuullisen tehtävän ajaa isäni perustaman maalitehtaan toiminnot alas puolessa vuodessa. Deadlinet hengitti niskaan ja alussa panikoiduin tehtävistä, joihin mua ei ollut koulutettu. Tehtävistä, joihin kukaan ei antanut neuvoja ja jotka tuntuivat liian vaativilta. Mutta mä tein sen. Ja muistan vieläkin viimeisen mappikuorman pääkaupukiseudulle ajaessani sen oikeasti varpaissa asti tuntuvan kutkuttavan tunteen. Mä olen saavuttanut jotain, mihin en olisi ikinä uskonut. Olin ylittänyt itseni muulla keinoin kuin esimerkiksi vaa’an lukeman alenemisella.

Tuosta puolen vuoden pätkästä sain itsevarmuutta työelämään ja nyt tiedän, että pystyn tavoittelemaan niitä unelmia, mitä haluan saavuttaa. Uskon itseeni niin kauan kun on jostain syystä syytä kääntää kelkka ja todeta, että no ei musta ollutkaan siihen. Mutta ainakin yritin.

Jos mä uskallan lähteä tavoittelemaan unelmiani työelämän suhteen, niin sinäkin uskallat ♥

If there’s a will, there is a way.

Eilen aamulla sain aamulenkkikuvaani IG:ssä monta viestiä. ”Musta ei olis tohon!” ”Nostan hattua, miten sä tuon teet” ”Ei pysty heräämään aiemmin”. Asioiden saavuttaminen vaatii usein todellista halua tehdä ne. Jos asteikolla 1-10, mun halukkuus tehdä maanantaina ja tänä aamuna juoksulenkit olisi seiskassa, niin tuskin olisin herännyt aamulla anivarhain juoksemaan. Mutta kun tiesin, että illalla en ehdi, niin tottakai sain siitä uutta itsekuria ja tahdonvoimaa lähteä lenkille aamulla. Halu lähteä juoksulenkille oli yli ysin. Aamulenkeistä pitäisi oikeastaan tehdä tapa. Vihjeeksi otan lenkkivaatteet, jotka makaavat rappusten alapäässä. Ne muistuttavat, että nyt hammaspesulle ja sitten lenkille.

Pikkuhiljaa toivon tekeväni tuosta rutiinin. Jotta rutiini muodostuu tavaksi, pitää vihjeen ja rutiinin seuraksi liittää palkkio. Punaiset posket eivät ole tarpeeksi hyvä palkkio mulle, vaan se älyttömän euforinen olo heti lenkin jälkeen. Pitkällä tähtäimellä myös se, että jaksan töissä ja vapaa-ajalla paremmin, kun pidän huolta kunnostani. Hei ja ylipäätään hyvinvointi on paras palkkio mistä vaan toiminnasta, mitä voisi kuvitella.

Jos mä pystyn aamulenkkeihin, niin ihan varmasti sinäkin pystyt ♥

Ryhmän paine kannustaa 

Muistan laitepilateksen jatkotunnilla ohjeet saatuani miettiväni, että ehei – mun jalka ei kyllä taivu tuohon asentoon ja toi kelkkahan liukuu pois alta. Minna sanoi, että höpsis, siitä vaan kokeilet. Sä kyllä pystyt siihen. Ja hei, niin mä pystyin. Enhän mä voinut olla ainoa koko tunnilla, joka ei edes yritä.

Eilen illalla julkaisin IG:ssä herätyskellokuvan ja kirjoitin tekstin ”aamujuoksulle”. Ellen tuota olisi tehnyt, niin ehkä lenkki olisi jäänyt juoksematta. Mutta aamulla mietin, että koska olin julkistanut lenkkihaaveeni, niin sinnehän mennään 😀 Tai jos olen menossa pilatekseen veljen vaimon kanssa, niin sinne tulee helpommin lähdettyä kuin itsekseen.

Huomenna alkaa opinnot ja mä tiedän jo valmiiksi, että saan hurjan paljon voimaa ja luottamusta meidän ryhmästä. Se draivi, jonka ryhmän paineesta saan on ihan järjetön. Sama töissä. Yhdessä päästään hurjiin tavoitteisiin ja sitä tekee oman tonttinsa niin hyvin kuin pystyy. Yhteiseen hyvään, sillä ei voi olla se tiimin heikoin lenkki.

Ihmissuhteiden on todettu olevan eniten merkitystä elämäämme tuovia asioita. Mutta myös tavoitteiden saavuttamisessa ne näyttelevät merkittävää osaa.

Ja hei, yksi tärkeä vinkki on sen tiedostaminen, että joka ikinen meistä epäonnistuu joskus. Epäonnistumisista ja virheistä oppii jopa paremmin kuin onnistumisista. Mun mielestä tärkeintä on se, miten epäonnistumisiin suhtautuu. Parasta on hyväksyä ne osana elämää ja mikä tärkeintä jatkaa eteenpäin eikä jäädä märehtimään. Emme voi muuttaa tapahtunutta, emmekä voi ennustaa tulevaisuutta. Joten tehdään parhaamme just tällä hetkellä ja se riittää ♥ 

Nyt pitäisi hakea alakerrasta yksi valkoista koiraa etäisesti muistuttava suihkua pakoileva otus pesulle. Tai sitten siirrän pesuprojektin viikonlopulle. Ei aina jaksa tai tarvitse pystyä. Senkin tiedostaminen on kullanarvoista ♥ 

IHANAA TIISTAI-ILTAA,