HEIPPATIRALLAA IHANAT

ja kaunista sunnuntai-iltaa ♥ Pitkästä aikaa luvassa sunnuntain syvällisiä. Niin syvällisiä kuin niitä tässä blogissa olette tottuneet lukemaan 🙂

Kuten olen monesti kertonutkin, niin nämä blogipostauksien aiheet tupsahtelevat usein urheilun yhteydessä. Monet tekstit ovat muodostuneet pääni sisällä ihan lyhyenkin juoksulenkin aikana. Tänään aamupäivällä pertsoille kyytiä antaessani mietin, että mikä erottaa suorittamisen täysillä elämisestä. Onko se ainoastaan se nautinto ja tyytyväisyys? Eikö suorittaja voi olla tyytyväinen tekemiseensä vaan tähtää aina vain korkeammalle? Taisin mainita loppuviikon jossain postauksessa, että viime viikko kaikessa kiireessä oli osaltaan suorittamista. Näin kun olen viikonlopun aikana ottanut etäisyyttä viime viikkoon niin olen kuitenkin sitä mieltä, että viime viikko ei ollut suorittamista. Se oli elämistä täysillä. Saavuttamista ja onnistumisen iloa.

Meillä kaikilla on erilaiset energiatasot ja saadaan tyydytystä eri asioista. Itselläni on aina ollut ihan huikean paljon energiaa tehdä asioita ja tyydyn vähään. Vaikka tietyissä asioissa olenkin perfektionisti, niin tarpeen tullen osaan alentaa rimaa. Ehkä se on juuri se ero, mikä erottaa minut suorittajasta. Vaikka sellaiseksi itseäni välillä tituleeraankin. Harvassa ovat ne asiat, joita pitäisin pakkopullana. Otetaan esimerkiksi elämän yksi iso osa-alue eli työ. Mut on kotona opetettu siihen, että työnteko on suuri osa elämää. 13-vuotiaasta asti olin kesätöissä ja olen kasvanut siihen, että nauttiakseen tietyistä jutuista, kuten matkustelusta, pitää painaa hommia. Mutta onko työ suorittamista? Ei se ole, vaan se on normaali osa elämää. Aika suuren suuri osa elämää, kun on naimisissa pankin kanssa 😉 Edes se, että olen sivusta seurannut puhjenneen vatsahaavan ja stressiperäisen sydänvian syntymistä työnteon seurauksena ei ole saanut minua lannistumaan. Rakastan tehdä töitä, sillä tiedän että muuta vaihtoehtoa ei ole. Ei sitä voi tuudittautua siihen, että joku päivä napsahtaa se eurojackpot tilille.

Elääkö suorittaja elämäänsä vain muita ihmisiä ajatellen? Mun on pakko saada tää nyt tehtyä, koska yhteiskunta näin vaatii. Mun on pakko näyttää niille, että mäkin olen sellainen superäiti, että väännän aamupäivän hiekkalaatikollaolon jälkeen vielä lapsille luomuruokaa lounaaksi ja juotan raakamaitoa. Vaikka purskahdankin silkasta väsymyksestä itkuun, kun saan lapset päikkäreille. Kun lapset heräävät päikkäreiltä, niin laitan valmiiksi terveellistä välipalaa enkä hermostu, kun pikku-Matti heittää raivopäissään spelttijauhopannarit maahan. Onko mahdollista, että silloin kun on sinut itsensä kanssa, niin siirtyy automaattisesti pois suorittamismoodista? Tietää omat rajansa ja jaksamisensa kullakin hetkellä. Ja kun on sinut itsensä kanssa, niin osaa elää elämänsä täysillä. Ilman yhteiskunnan tai lähipiirin asettamia paineita siitä, millainen pitäisi olla tai mikä olisi oikea käytösmalli.

Olenko mä ihan hakoteillä pohdintani kanssa? Mikä erottaa täysillä elämisen suorittamisesta? Voiko suorittaja elää täysillä ja nauttia siitä? Mä teen paljon ja saan paljon aikaan. En ole niitä ihmisiä, jotka jäävät laakereilleen lepäämään ja odottavat, että joku hoitaa hommat. Siinä vaiheessa kun muut vielä empii, niin mä olen jo työn touhussa. Silläkin uhalla, että välillä itseänikin huimaa. Meidän äiti ja iskä aina pudistelivat päätään mun touhuille. Kyselivät, että mistä tuollainen on tänne tupsahtanut 😀 Vaikka painoivat niska limassa töitä, niin osasivat ottaa myös lungisti. Mikäköhän siinä muuten on, että terminä tuo suorittaminen on nyt vasta trendin aallonharjalla? Nuo meidän vanhempien ikäluokat 40- ja 50-luvulla syntyneet, suorittivatko he? Vai onko työmoraali ja ajatusmaailma sitten ihan eri suurella ikäluokalla. Ollaanko me ns. pullamössökansaa, joka ei kestä painetta niin paljon kuin nuo meidän muinaiset esi-isät? 😀 Ollaanko laiskistuttu, kun hirmuisen moni asia on tehty helpommaksi kuin aikoinaan? Vai onko se vaan maailma, mikä on muuttunut? Me ihmisinä ollaan edelleen sisukkaita suomalaisia, mutta ulkopuolinen paine on kasvanut liian kovaksi. Tiedä häntä.

En tiedä saitteko yhtään punaisen langan päästä kiinni, mutta summasummarum: itse koen, että teen paljon, mutta en vaadi itseltäni liikoja. Elän hetkessä vahvasti kiinni. Elän kuin viimeistä päivää, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Saan tehdä töitä ja nautin työntekemisestä. Hirmuisen harva juttu elämässä on sitä, että ”mun täytyy”. Ok, yksi juttu on joka on pakkopullaa; perunoiden kuoriminen 😀 Näiden kriteereiden valossa elämässä on kyllä kaikki ihan loistavasti. Koen, että elän täysillä, mutta ilman suorittamista. Ja mikä pääasia, olen onnellinen. Tässä ja nyt. Mun ei tarvitse voittaa ketään tässä elämisen kilpailussa. Ainoa, jota vastaan voin taistella on oma itseni.

Toivotan teille nyt jo ihan superihanaa ja nautinnollista tulevaa viikkoa. Eläkää hetkessä ja nauttikaa joka hetkestä. Elämän virta vie mukanaan ja välillä sitä pyrkii räpistelemään vastaan. Jälkeenpäin kaikki räpistelyt vain naurattaa. Mitäs jos herättäisiin huomenna maanantaina (työ)päivään ja uuteen viikkoon sillä ajatuksella, että tästä tulee ihan mielettömän kiva viikko? 🙂 Kokeillaan ainakin jooko, mä uskon vahvasti ajatuksen voimaan ♥

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. Apetina-arvonnassa onni suosi Minttu-Maariaa, onnea onnea 🙂 Olemme sinuun yhteydessä!