HEIPPA IHANAT!

Hei ja ihan ensinnäkin täytyy taas kerran kiittää teitä; kiitos että olette siellä ruutujen toisella puolella ♥ Kiitos kaikista ihanista kommenteista, joita jätätte niin tänne blogiin kuin Instagramiin ja Facebookiinkin. Saan teiltä hurjasti vertaistukea ja sellaista jotain selittämätöntä energiaa. Vaikka en kenellekään toivo arjessa väsymistä, niin silti tieto, että ei tämä vuodenaika ole helpoin mahdollinen muillekaan saa omankin olon hieman paremmaksi. En olekaan yksin asian kanssa. Aika moni meistä kamppailee hektisen elämän kourissa. Ja totta tosiaan sen kanssa, että iltaisin ei kerta kaikkiaan malta mennä nukkumaan, kun haluaa ottaa tästä ihanuudesta eli Suomen kesästä kaiken ilon irti (mutta ei syytetä tästä Suomen kesää, ettei se vaan karkaa minnekään :D).

Eilen työpäivän jälkeen istahdin sohvalle miettimään, että mikä tässä mun yhtälössä mättää. Miksi en yhtäkkiä enää jaksakaan arjessa niin hyvin kuin aiemmin ja miksi viimeisten parin viikon aikana olen ajautunut suoritusmoodiin. Taustalla on tällä hetkellä tilanne, joka on hieman stressannut minua, mutta josta en voi avautua blogissa. Tiedättekö sellainen ylimääräinen pikkuinen pomppu matkaan, joka vaikuttaa moneen ihmiseen. Lisäten työtaakkaani tai ainakin sitä henkistä vastuuta.

Mikä oikestaan onkin ollut se ykkösjuttu, minkä takia olen ollut viime aikona niin väsynyt. Konkreettisia työjuttuja on ollut paljon, mutta sen lisäksi olen sellainen ihminen, joka tekee helposti ajatustyötä 24/7. Ellei pääse nollaamaan aivojaan. Ellei pääse siihen ihanaan tilaan, jossa on tilaa unelmille. Työpäivien lisäksi olen tottakai halunnut kuvata materiaalia blogiin ja kirjoittaa blogia. Enkä vain kaupallisia yhteistyöjuttuja, vaan niitä ihan tavallisia postauksia. Tämä on mun henkireikäni. Mutta blogin kirjoituksen ja blogiin liittyvät jutut olen parin viikon ajan tehnyt pääsääntöisesti viikonloppuisin ja iltaisin. Tuossa pikaisesti laskin, niin viime viikolla työtunteja tuli 63. Joista sunnuntaina seitsemän.

Joten ihan ekaksi mun täytyy priorisoida ajankäyttö arjessa. Ei enää niitä pitkälle venyneitä iltoja, jossa työpäivän jälkeen vietän klo 19.00-23.00 tietokoneen äärellä. Siinä samalla missaten perheaikaa. Mikä taas osaltaan aiheuttaa huonoa omaatuntoa. Ja kun koneen laittaa kiinni klo 23.00, niin sehän tarkoittaa sitä, että ennen unillemenoa tarvitsee vähintään muutaman tunnin omaa aikaa. Minä, joka aiemmin olen mennyt nukkumaan kympin uutisten jälkeen, kukun tätä nykyä hereillä vielä puolen yön tuolla puolen. Ei hyvä, ainakaan ajatellen niitä aamuja, kun kello soittaa kuudelta.

Olen päättänyt katkaistakseni tämän tietynlaisen työnarkomanian sillä, että rajoitan iltatöiden tekoa kolmeen iltaan viikossa. Silloinkin tietokoneaika rajoittuu kahteen tuntiin. Pyhitän lauantain täysin vapaapäiväksi ja sunnuntaina saan istua tietokoneella maksimissaan pari tuntia. Tiedän, että saan olla onnellinen kun on kaksi työtä ja töitä mitä tehdä. Mutta sitten on se kolikon kääntöpuoli. Se kun rakastuu työntekoon sen kustannuksella, että oma hyvinvointi kärsii. Huomaan plärääväni myös sähköpostia (kolme tiliä, joista yksi blogin tili, yksi oma työtili ja yksi tuo päivätyöni myynnin spostitili) kymmenen minuutin välein. Sähköpostia en jatkossa enää katso klo 20.00 jälkeen kuin kerran. Ja vaikka katsoisin, niin vastaaminen saa odottaa seuraavaan aamuun.

Ja sitten kun on saatu järkeistettyä työtuntien määrä, panostan siihen, että viimeistään yhdeksältä olen rauhoittunut iltaunia varten. Käynyt lenkillä ja suihkussa. Niin, että nukkumassa olisin viimeistään klo 22.30. Tai 23.00 🙂 Pääasia, että yöunta tulisi vähintään seitsemän tuntia. Niinä iltoina, kun olen tullut lenkiltä ysin jälkeen huomana käyväni kierroksilla. Eli raskaammat juoksulenkit on pakko ajoittaa aamuun/alkuiltaan. Ja hei, oletteko huomanneet, että jos elämä on liian hektistä, niin kroppa ei nauti raskaasta urheilusta? Mä olen käynyt viimeisen viikon aikana neljä kertaa reippaalla tunnin lenkillä (keskisykkeellä 142). Nauttinut siitä huomattavasti enemmän kuin juoksulenkeistä.

Nuo kävelylenkit ovat olleet niitä, joilla olen päässyt siihen ihanaan tilaan, jossa aivot nollautuvat. Minun kohdallani aivot nollautuvat aika usein blogipostausta jäsennellessäni pään sisällä. Eli maltillista urheilua eikä mitään repivää ja liikaa sykettä nostavaa. Myös aamuiset kahvikuppimeditaatiohetket ovat loistaneet poissaolollaan viimeisen parin viikon aikana. Sillä elämäni ekaa kertaa olen alkanut torkuttamaan eikä aikaa aamurauhoittumisille ole ollut. Ei hyvä juttu tämäkään, mutta johtunee täysin siitä, että menen nukkumaan aivan liian myöhään.

Eikös kaikissa ongelmissa lähtökohta ole se, että myöntää ongelman? Hei, olen Maria ja olen parin viikon ajan polttanut kynttilää molemmista päistä. Näin. Nyt se on sanottu ja nyt on aika muuttaa nuo sanahelinäni tuossa yllä teoiksi. En inhoa mitään niin paljon kuin sitä hektistä olotilaa. Sitä, kun tulee sammuteltua tulipaloja ja vaikka multitaskingissa hyvä olenkin, niin rajansa kaikella. Mulla on huomenna kotitoimistopäivä ja arvatkaas mitä ajattelin tehdä? Nukkua päikkärit, käydä kävelyllä ja leipoa raparperikaurapaistosta. Työn lomassa. Se on se onni tässä yrittäjyydessä kotipäivinä; saa painaa töitä niin paljon kuin haluaa, mutta toisaalta saa myös päättää koska niitä painaa. Jos päivällä tulee rotjailtua niin sitten ilomielin teen töitä illalla. Pääasia, että työt tulee tehtyä!

Kuvien kesäiseen salaattiin viitatakseni; tein viime viikolla miehelle ja mulle aivan älyttömän hyvän lounassalaatin pinaatista, parsakaalista, tuoreesta ananaksesta, mansikoista ja aurajuustosta. Päälle loraus balsamicoa ja kylkeen maalaisleivän viipale ja avot! Kesä on ihana, myös lautasella. Nyt vain tosiaan pitää hieman himmata tahtia ja alkaa nauttimaan tästä ajasta.

TIISTAI-ILTATERKUIN,

HEIPSUN IHANAT!

Heräsin tänä aamuna siihen, kun mies sanoi hiljaisella äänellä ”Kello on jo puoli yksitoista, pitäisköhän meidän nousta?” Tuossa hetkessä heräsin ja tajusin, että unta olisi riittänyt vielä vaikka kuinka. Vaikka oli tullut nukuttua liki kellon ympäri, niin tunsin oloni väsyneeksi. Toisin kuin yleensä noin paljon nukuttuani. Silloin ymmärsin, että en ollut pitänyt viime aikoina siitä lupauksestani kiinni. Siitä, minkä alkuvuonna tein. Voidakseni vielä paremmin.

Olen ollut itse oman hyvinvointini tiellä. Jonnekin taka-alalle romukoppaan on viimeisten parin viikon aikana heitetty se sanana kaunis, mutta vaativa: lempeys. Peilistä on katsonut Maria, jolla on ensi kertaa sitten lasten vauvavuosien ollut silmäpussit. Maria, jonka silmienvälin huolirypyt ovat syventyneet. Tänä aamuna sen tajusin, että nyt on parempi tehdä muutos. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Pakko viheltää peli poikki, jotta jaksaa. Kieltämättä muutaman viime viikon aikana on tuntunut, että elämä soljuu kiireen vilkkaa eteenpäin ja itse olen juossut sen perässä kuin silmälapuilla varustettu ravihevonen, joka ei ole nähnyt sivuillensa. Vain eteenpäin. Selvittänyt deadlinen deadlinelta ja sähköpostin sähköpostilta. Jopa ne hengitysharjoitukset, jotka ovat olleet jokaaamuinen intohimoni ovat unohtuneet. Kiireen keskellä.

Eilen mökillä pitkästä aikaa huomasin, että ajauduin siihen ihanaan tilaan. Siihen tilaan, missä rakastan olla. Uppouduin unelmiini. Unelmat ja unelmointi ovat mulle ja hyvinvoinnilleni tärkeitä juttuja. Katsoin sohvalla maatessani tuulessa huojuvia koivun latvoja ja matkasin haavemaailmaan. Pitkästä aikaa osasin taas olla onnellinen niistä ihan pikkuisista, arkisista jutuista.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä”

Eilen sen tajusin, että voidakseni hyvin, mulla pitää olla just niitä tuollaisia päiviä. Päiviä, kun ei ole pakko. Kun saa vaan olla möllöttää ja tehdä asioita ilman aikataulua. Kuten eilen postauksessa totesin, niin tunsin eläväni. Se, jos mikä, on tervetullut tunne! Välillä tuntuu, että tämä nyky-yhteiskunta vaatii kovin paljon. Pysyäksesi mukana menossa, pitäisi olla koko ajan tuli pepun alla. Pitäisi olla koko ajan monessa mukana, olla aktiivinen ja sosiaalinen. Jopa minä yltiösosiaalisena ihmisenä rakastuin eilen hiljaisuuteen. Tajusin, että pitkästä aikaa kuulin itseäni. Sitä sisäistä ääntä, jonka kanssa meillä on yleensä ollut yhteinen sävel. Jonka äänen olen tukahduttanut liian lyhyillä yöunilla ja ryntäilemällä päättömänä paikasta toiseen.

Koska elämä ei voi olla pelkkää mökkeilyä ja unelmointia, niin huomiselle illalle työpäivän jälkeen olen kirjoittanut kalenteriin ”Organisoi arkesi”. Aion ottaa niin kauan aikaa kuin tarve vaatii ja tehdä itselleni selväksi sen, että mikä on arjessa tällä hetkellä se asia, mikä estää minua voimasta kokonaisvaltaisesti hyvin. Ja älkäähän käsittäkö väärin, voin hyvin, mutta tiedän, että voisin voida vielä paremmin. Se on osaltaan tämä lisääntyneen valon määrä, mikä saa karsimaan yöunista. Pitkällä aikavälillä sekin kostautuu. Olen myös miettinyt somea ja sen ajan käytön rajoittamista. Mutta toisaalta, kun se on osa työtäni ja asia, jonka käyttöä en voi täysin tyrehdyttää. Ehkä pitäisi miettiä niitä muita aikasyöppöjä arjessa, joista olisi varaa karsia.

Voin palata teille pidettyäni sisäisen palaverin itseni kanssa. Että mihin tulokseen tulimme. Kirjoittaa kokousmuistion tänne kaikkien nähtäväksi. Jotta voisimme sparrata toisiamme. Sillä tiedän, että en ole ainoa joka tässä vaiheessa vuotta on valmista kauraa kirmaamaan kesälomille ♥ Tee arjestasi sellainen, että tarvetta lomalle ei ole. Ajatuksena kaunis, mutta tällä hetkellä hieman kaukainen…

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,