MOIKKAMOI!
Vitsit, että se on taas tämä syksy, pimeät päivät ja valottomuus, mikä saa sielun syövereissä tapahtumaan. Ehkä tuleva pyhäinpäivä myös. Eilen siivotessani pianon päältä pois tappamaani viherkasvia, soimasin hetken itseäni. Tuo kasvi kun oli mummulta peräisin. Olin päättänyt pitää sen hengissä, ikään kuin yhtenä muistona äidistä. Syksyn pimeät veivät sen mukanaan. Tosin yksin niitä en voi syyttää. Ehkä kastelustakin oli kulunut liian kauan aikaa. Reilun pari vuotta se hoidossani kuitenkin selvisi. Se on vuoden enemmän kuin äidiltä jäänyt kliivia. Joka sekin päätyi kukkien hautausmaalle.
“I think the whole world is dying to hear someone say, ‘I love you.’ I think that if I can leave the legacy of love and passion in the world, then I think I’ve done my job in a world that’s getting colder and colder by the day.”
—Lionel Richie
Mitä sitten jäi jäljelle? Perheraamatut ja taide. Äiskän mustaksi maalaama sivupöytä ja peili. Komea piano tuossa omalla paikallaan. Mutta materialistisia muistoja tärkeimpänä ne muistot, joita ei voi rahassa mitata. Ne, joita ei syksyn pimeätkään tai kastelun puute saa kuolemaan. Silloin kun aloimme tätä lapsuudenkotiani tyhjentämään pysähdyimme miehen kanssa tavarameren keskelle vintillä. ”Mieti, että nämä ovat joskus kuuluneet jollekin ihmiselle – teidän äidille ja iskälle – ja nyt ne ei kuulu enää kenellekään.” totesi mieheni päätään pudistellen. Kuollessaan ihminen kun jättää usein mittavan määrän jälkeensä tavaraa. Tavaraa, jolla harvoin on merkitystä jälkipolville.
“Carve your name on hearts, not tombstones. A legacy is etched into the minds of others and the stories they share about you.”
—Shannon L. Alder
Siinä hetkessä päätin, että sitten joskus (toivottavasti ei vielä pitkään aikaan), kun minusta aika jättää, jälkeeni ei jää tavaramerta. Ei ainakaan siinä määrin kuin mitä minulle jätettiin. Materian sijaan haluan panostaa siihen, millaisen muiston jätän. Miten olen omalla toiminnallani helpottanut läheisteni elämää, tuonut iloa ja jaksanut valaa toivoa huonoina hetkinä. Ollut ystävällinen ja avoin. Vilpitön. Vaikka vastapuoli sitä ei välttämättä aina ole ollut. Kunnioittanut ja arvostanut jokaista kohtaamaani ihmistä yksilönä. Vaikkeivat arvomme välttämättä aina olekaan kohdanneet. Voinut katsoa vastapuolta silmiin tietäen, että oma toimintani on vastannut sitä moraalikäsitystä, jonka puitteissa minut on kasvatettu.
“No legacy is so rich as honesty.”
—William Shakespeare
Kun muistot materiassa on karsittu tai kun syksyn pimeät on ne tappaneet, tulevat ne oikeat muistot paremmin esiin. Ne, mistä ihmiset paremmin muistetaan. Haluan, että sitten joskus minut muistetaan kiehtovien tarinoiden kertojana kuten isäni. Aina valmiina auttamaan kuten äitini. Ihmisenä, joka ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään. Hulluna koiranaisena, jonka meditaationa toimi sormien upottaminen puuvillamaiseen koiran turkkiin. Rakkaudestani shamppanjaan, kuvastaen sitä elämän hilpeyttä, josta nautin. En halua, että minut muistetaan perjantaimyyssien ruoasta, vaan siitä, että osasin nauttia elämän pienistä asioista. Että sisäistin, mitä ajatus ”elämä on juhlaa” tarkoittaa. Kultareunuksineen ja piikkilankoineen.
“Your story is the greatest legacy that you will leave to your friends. It’s the longest-lasting legacy you will leave to your heirs.”
—Steve Saint
Joku voisi helposti ajatella, että eihän sillä enää sitten ole väliä, mistä minut muistetaan. Sitten kun en enää täällä ole. Itse näen asian niin, että on sillä väliä. Kaikella sillä, mitä teen niin kauan kuin minussa henki pihisee, on merkitystä. Ei vain itselleni, vaan lähinnä heille, ketkä jälkeeni jäävät. En anna lapsilleni omilla toiminnallani pelkästään eväitä elämään, joita käyttää tässä hetkessä. Vaan työkalut tulevaisuuteen – ihan niin kuin itse olen saanut ♥ Joten ei niillä kuihtuneilla kukilla kuulkaas loppupeleissä ole niin paljon merkitystä. Sen tajuaminen vaati itseltäni sielun syövereihin kurkistamisen ja tämän tekstin kirjoittamisen.
Mieli ja sydän keveni – kertaheitosta 🙂
“If you would not be forgotten as soon as you are dead, either write something worth reading or do something worth writing.”
—Benjamin Franklin
Mistä haluat, että sinut muistetaan?
IHANAA KESKIVIIKKOILTAA,
Tänä maanantaina meillä ei lounastreffeillä syöty Gwynnien herkkuja, vaan lounaan valmistin nopeasti niistä aineksista, mitä jääkaapissa oli. Itse karsastan liki kaikkea valmiiksi marinoitua lihaa. Se ei ole kuulunut meidän perheen ruokavalioon vuosiin. Nyt tosin olen pikkuhiljaa lämmennyt niille pintamaustetuille jutuille. Varsinkin pintamaustetuille broitsuille, jotka eivät lillu marinadissa, vaan joissa usein on sellainen kuivamauste pinnassa. Viikonloppuna kaupassa käydessämme esikoinen nappasi mukaan persilja-valkosipulibroilerfileitä ja ne pääsivätkin tämän päivän lounaaseen. Lisäksi kolme pientä luomubataattia ja herkullisia terttukirsikkatomaatteja. Lopputulos oli uskomattoman maukas. Uuniin tökkäsin myös muutaman rosmariinin oksan ja sivutuotteena saimme aivan älyttömän hyvän huonetuoksun!
Meillä jäi perjantaista patonkia, joten söimme sen jämät itse tekemäni persiljavoin kanssa. Aika hyvä lounassetti, etten sanoisi! Hei, aamu valkeni varsin pimeänä ja kylmänä, mutta nyt aurinko paistaa. Taidan lähteä pikaiselle juoksulenkille tähän väliin. Iltapäivä kun kuluu kaunistautumisen parissa. Ei omani vaan noiden pikkuisten. ”Äiti, miksei me koskaan päästä kampaajalle?” No nyt pääsevät 
