lauantai 16. helmikuun 2019

Milloin tavallisuudesta tuli tabu?

8

HYVÄÄ LAUANTAIHUOMENTA IHANAT!

Piti jo kirmaamani muina ellun kanoina aamulenkille (mikä keli, hei!), mutta sitä ennen teki mieli tulla jakamaan muutama ajatus kanssanne. Eilinen Vain Elämää -jakso, joka oli omistettu Olli Lindholmin muistolle jätti jälkensä. Huomasin tämän tästä hymyileväni ruudussa näkyville iloisille kasvoille. Tosin itkuisin silmin. Vaikka olen ollut pitkän linjan Yö-fani, niin tuon ohjelman myötä mulle valkeni se, mikä siinä Ollissa oli juuri se juttu, mikä kiehtoo. Ainakin minua. Se on se, että hän ei esittänyt mitään muuta edes olevansa kuin itseään. Ei lakaissut maton alle vaikeita asioitakaan, vaan rehellisesti kertoi, että suorittaakseen verovelat päätyi siivoamaan.

Moni meistä voisi hyssytellä ja häpeillä asiaa. Pitäisi siivoajan työtä vihoviimeisenä ammattina. Tajuamatta, kuinka arvokas tuokin työ on. Kuten jokainen tehty työ. Olli oli ihanan tavallinen, suomalainen mies. Ainakin minun silmiini. Tampereen katukuvassa tuttu mies, joka istui samoilla saunanlauteilla muiden saunojien kanssa. Hieman macho, mutta niin kovin herkkä. Tosimies ei itke, sanotaan. Itseeni tosin vetoaa suunnattomasti herkät miehet. Ne, jotka uskaltavat näyttää herkkyytensä silloin, kun sen paikka on.

Olli ei brassaillut, vaan tuntui olevan jalat maassa oleva tyyppi. Enkä ihan heti muista, että olisi hakemalla hakenut palstatilaa lehtien palstoilta, niin kuin useat muut julkkikset tekevät. Puhui ihanalla murteella, eikä edes peitellyt sitä.  Ei tuntunut häpeilevän sitä, että oli juuri sellainen kuin oli. Jotenkin se rujo rehellisyys yhdistettynä siihen sielunsopukoista kumpuavaan herkkyyteen oli kertakaikkisen ainutlaatuista nykymaailmassa.

Nykymaailmassa, jossa tuntuu, että tavallisuus on jotenkin tabu. Koko ajan toitotetaan, että pitäisi erottua joukosta. Eikä missään nimessä ainakaan olla tavis. Silläkin uhalla, että ihmisen pitäisi muuttaa persoonaansa erottuakseen joukosta. Pukeutua mitä kummallisimpiin trendirytkyihin, jossa päällä on enemmän ilmaa kuin kangasta ja syödä mitä kummallisimpia trendipiiperryksiä, joissa lautasella on jopa jonkin sortin näkymätön muodostelma sen ruoan sijaan.

Tavallisuus on näkyvää. Se saa näkyä ja siitä pitää olla ylpeä. Se saa kuulua puheessa Hämpin varrella rotvallirreunalla istuttaessa. Se saa valua poskilta keskikaljatuoppiin paikallisen kuppilan baaritiskillä. Se saa huokua tuulipuvun kahinasta ruokakaupassa käydessä. Se saa kuulua ärräpäistä Hakamettän lehtereillä.

”Eksää tiedä kuka mä olen?” -katseen muutaman kerran joiltain ei niin tavallisilta itseään pitäviltä ihmisiltä saaneena, on saanut minut arvostamaan sitä tavallisuutta. Sitä, missä ihminen on ylpeä tavallisuudestaan. Siitä, että pissi ei ole noussut pipaan asti. Sitä että rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Ainutlaatuisen ja ihanan tavallisena. Ja että erottuu joukosta juuri sen avulla ♥

Nyt sinne lenkille! Spotifysta soimaan Yötä ja kieli keskelle suuta ettei vaan mukkaa. Taidan suunnata tuonne Tampereen syövereihin Tahmelaan ja Pispalan portaisiin. Hymyillä muille vastaan tuleville taviksille ja huikata moro, jos tuttuja näkyy.

SUPERIHANAN TAVALLISTA LAUANTAITA TOIVOTELLEN,


perjantai 15. helmikuun 2019

Ihan ellun kanana

6

HEISSULIVEI IHANAT!

Jos olisit juoma, niin mikä juoma olisit? Mä olisin tällä hetkellä ehdottomasti mustikkalatte. Kuohkean samettinen ja raikas. Lämmittävä. Suomelta maistuva. Jos olisit eläin, niin mikä eläin olisit? Mä olisin tuollainen valkoinen puuvillapallo. Sellainen joka köllöttelee tällä hetkellä sohvalla selällään metriheikkinä. Silmät kiinni ja tassut välillä viuhtoen. Ihania unia nähden. Jos olisit ruoka, niin mikä ruoka olisit? Mä olisin todennäköisesti leipä. En voi elää ilman leipää ja tänäänkin olen syönyt jo neljä leipää. Erilaisilla täytteillä 🙂 Jos olisit vaate, niin mikä vaate olisit? Nanosekunnissa vastaan, että villasukat. Lämmittävät ja lohduttavat. Sellaiset, jotka saa varpaat naurusta kippuraan.

Jos olisit maa, niin mikä maa olisit? Mä olisin Suomi, koska neljä vuodenaikaa. Koska linnunlaulu ja tippuvat rännit. Vesilätäköt ja kumpparikeli. Jos olisit kuukausi, niin mikä kuukausi olisit? Mä olisin toukokuu. Kuukausi, jolloin kesä on vielä edessä ja jolloin kaikki on niin jotenkin freesiä. Jos olisit elin, niin mikä elin olisit? Mä olisin sydän. Sellainen vahvasti pamppaileva, terve sydän. Jos olisit joku liikuntalaji, niin mikä olisit? Mä olisin pilates. Kropalle hyvää tekevä ja vahvistava pilates. Joka ei saa kuin hyvää mieltä aikaan. Josta kukaan ei voi olla tykkäämättä.

Jos olisit kuka muu tahansa, niin kuka olisit? Ai kuka muu muka ;D Mä olisin mun mies, koska sillä on maailman paras vaimo, hah! Jos olisit huonekalu, niin mikä huonekalu olisit? Mä olisin sohva. Sellainen upottava sohva, jonka syliin ihmiset köllähtäisivät rentoutuakseen. Jos olisit kodinkone, niin mikä kodinkone olisit? Mä olisin kahvinkeitin. Saisin lämmitellä usein ja pulputuksellani saisin ihmiset hyvälle mielelle. Jos olisit kasvi, niin mikä kasvi olisit? Mä olisin eukalyptus, sillä vaikka olisin pystyyn kuivahtanut, niin olisin silti ylväs ja esittelykelpoinen. Jos olisit viikonpäivä, niin mikä viikonpäivä olisit? Mä olisin perjantai.

Koska perjantaina viikonloppu on edessä. Tietää, että saa kahtena aamuna nukkua pitkään ja olla muutenkin kuin ellun kanat.
Just silleen mä aion olla tulevan viikonlopun. Ihan ellun kanana.

IHANAA VIIKONLOPPUA ♥

PS. käytän usein tuota sanontaa ellun kanat…oli pakko tarkistaa guuglesta, mitä se tarkoitaa. Urbaanin sanakirjan mukaan: ”Ellun kana on Suomen kansan laajalti tuntema huoleton eläin, joka on yleensä humalassa tai muuten vaan viettää vetelää, toimetonta elämää. Sanontaa ovat käyttäneet muun muassa Mika Waltari, Lauri Viita ja Väinö Linna.” Jep. Huoleton eläin, mutta ei humalaa. Siinä viikonloppusuunnitelmani 🙂

 


perjantai 08. helmikuun 2019

When life gives you lemons, stay in the kitchen!

12

MOIKKAMOI!

Tänään aamupäivällä linnoittauduin keittiöön kokkailemaan erästä yhteistyötä varten ja olo rentoutui välittömästi tarvittavat aineet keittiön tasolle levitettyäni. Kun veitsi osui leikkuulautaan ja thaibasilikan tuoksu valtasi keittiön huomasin hyräileväni Backstreet Boysia. Minä, joka en ole koskaan liiemmin kuulunut ko. bändin faneihin 😀

Siinä ruoanlaiton ohessa aloin miettimään, että milloin itse asiassa aloin rakastamaan ruoanlaittoa ja leivontaa. Mikä oli se sysäys, joka ajoi mut aikoinaan keittiöön. Ajatukset palasivat vuoteen 2001 ja siihen yhteen perjantain ja lauantain väliseen aamuyöhön. Olin herännyt kahden jälkeen yöllä miettimään työjuttuja. Iskän perustaman maalitehtaan alasajaminen tuolloin juuri koulun penkistä valmistuneelle oli isompi taakka kuin olin ajatellutkaan. Henkisesti, mutta myös sen suhteen, että epävarmuus omista taidoista oli koko ajan läsnä.

Iso tehdasrakennus ja toimisto tuntuivat päivä toisensa jälkeen kolkoilta, sillä tuttua puheensorinaa ei kuulunut. Tuttuja hymyileviä kasvoja ei enää näkynyt. Lisäkseni töissä oli enää tuotantopäällikkö, joka ajoi tuotannon puolta alas. Omalla kontollani oli toimiston ja sen töiden alasajaminen. Ennen tuota perjantain ja lauantain välistä yötä olin maannut kotona kaksi viikkoa sairauslomalla keuhkokuumeessa. Ja potenut niin huonoa omatuntoa siitä, että yrityksen alasajamisen aikataulu sakkaa minun takia. Mitä se uusi työnantajani, Suomen suurimman maalitehtaan toimitusjohtajakin tästä ajattelee, ajattelin. Tietämättä vielä silloin, että jälkeenpäin tulisin saamaan ansioluettelooni arvokkaan työkokemuksen kiitettävillä arvosteluilla.

Tuolloin yön pimeinä tunteina aloin tuntea paniikkia. Nousin sängystä ylös ja hiivin keittiöön. Huomasin ottavani leivontatarpeita työtasolle ja eikä aikaakaan, kun uunista tuli toscakakun tuoksu. Siinä samalla, kun istuin aamuyön sarastaessa kahvikuppini kanssa keittiön pöydän ääreen ja katsoin taivaanrantaa, josta aurinko alkoi pikkuhiljaa nousemaan, tunsin yhtäkkiä mielettömän levollisuuden tunteen. Sellaisen, kaikki kyllä järjestyy -tunteen.

Toscakakku maistui aivan äidin tekemälle eli olin onnistunut siinä täydellisesti. Hipsin takaisin vällyjen alle ja nukuin puoleenpäivään.

Tuosta se lähti; rakkauteni siihen euforiseen tunteeseen, jonka saavutan keittiössä. Siihen, joka ajaa mut kerta toisensa jälkeen keittiöön. Keittiössä vietetty aika tuo iloa elämään, mutta se myös lohduttaa, kun on sen aika. Muutaman vuoden jälkeen tuosta kohtalokkaasta ”rakastuin mä keittiöelämään” yöstäni muistan, että saimme suru-uutisen töihin ja rakas Oriveden mummuni oli kuollut. Sinä iltana keittelin keittiössä miehelleni ja minulle helmipuuroa iltapalaksi. Helmi-mummun muistolle. Vaikka suru oli sanoinkuvaamaton, niin puuroa hämmentäessäni tunsin lohtua.

Rentoudutteko te keittiössä? Tiedän, että kaikki eivät ole keittiöihmisiä. Monelle keittiössä hääräileminen on kiireen tai taitojen puutteen takia vastenmielistä. Kehoittaisin kuitenkin kokeilemaan, millaista kokkailu parhammillaan on. Antamaan sille mahdollisuuden. Aloittamaan silloin, kun on aikaa tarpeeksi. Ottamaan mieluisan reseptin esiin ja ylittämään itsensä. Olematta vaatimatta liikoja. Niin kuin monet taidot, niin myös kokkaustaidot kehittyvät mitä enemmän siellä keittiössä viettää aikaa.

Vaikka tämä bloggaaminen on itselleni työtä, niin ei se näinä päivinä varsinkaan kuulkaas työltä tunnu. Vai kuinka monessa muussa työssä voi kehittää jonglööraustaitojaan limeillä sillä aikaa, kun tofut paistuvat pannulla? 😉 Muistakaahan taas nauttia tulevasta viikonlopusta, viettää aikaa siellä teidän happy placessa. Olkoon se sitten keittiö tai joku muu. Me suunnataan huomenna kohti pääkaupunkiseutua ja voipi olla, että tämä vanha heppatyttö pääsee vähän hepostelemaankin ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA!

 


keskiviikko 06. helmikuun 2019

Olen onnellisimmillani, kun…

0

…herään aamulla ja ensimmäinen asia, jonka muistan on se, että saan illalla miehen kotiin työreissusta
…pilatesopettaja Minna sanoo tunnin loppuhengittelyjen jälkeen, että voitte pikkuhiljaa avata silmät – takana on euforian täytteinen tunti kehonhallintaa ja -huoltoa
…odotan kuopusta autossa koulun parkkipaikalla ja toinen juoksee hymyssäsuin autoon ja silmät loistaen kertoo koulupäivästä
…keittiön ikkunasta paistaa aurinko niin, että sälekaihtimien varjo muodostaa seinään viivoja
…yöllä havahdun siihen, että Toby lipaisee kerran mua nenän päästä ja käy sykkyrälle ihan kiinni jatkamaan unia
…saan tehtyä lumityöt niin, ettei jää rantuja
…astianpesukone pulputtaa taustalla
…saan sujahtaa suihkun raikkaana puhtaisiin lakanoihin
…Harvey Specter hymyilee Donnalle ”sitä sellaista” hymyä 😀
…herään yöllä ajatellen, että on aamu, mutta herätykseen onkin vielä reilu tunti
…vaatehuoneeni on järjestyksessä ja siellä on tilaa hengittää
…kahvissa maistuu just sopivasti hasselpähkinä
…esikoinen vilkuttaa autosta aamulla koulukavereillensa ennen kuin jää pois kyydistä
…herään tunteeseen, että leukaniveleni eivät ole joikkelissa yöllisistä narskutteluista
…mulla on päivässä edes muutama hetki vain itselleni

Heippatirallaa! Ja hei just niin, tänään on taas yksi niistä päivistä kun onnellisuus pursuaa vähän ylitse. Niin, että sitä tekee mieli jakaa eteenpäin. Tai lähinnä ajatusta siitä, että ei siihen onnellisuuteen tarvita paljoa. Monet kirjoittavat kiitollisuuspäiväkirjaa iltaisin, mutta itselläni on tapana aamulla ennen kuin nousen sängystä muistella niitä elämän kultareunoja. Aloittaa päivä kiitollisena. Onnellisena ja kaikin puolin olooni tyytyväisenä. Päivän mittaan voi tulla lunta tupaan, mutta kun päivän on aloittanut onnellisena, niin ei sitä onnellista olotilaa tuosta vaan hetkautetakaan. 

Näiden pienten onnellisten ajatusten myötä aurinkoiseen keskiviikkoon ♥

KESKIVIIKKOTERKUIN,


perjantai 01. helmikuun 2019

Kiitos, kun näytit tien ♥

22

HEIPPAHEI IHANAT

ja hei kannat kattoon, helmikuun eka ja viikonloppuakin on jo näkyvissä 🙂 Olin kirjoitellut teille luonnosta siitä, miten tammikuu kohteli minua hyvin. Todella hyvin. Sitten avasin tänä aamuna Me Naiset aamupalapöydässä ja luin Mariela Sarkiman huikean jutun siitä, kuinka on ollut viime syksystä asti tipattomalla. Löysin tekstistä erittäin paljon yhtymäkohtia. Tämä blogitekstini sai hieman uudenlaisen lähestymisen.

En koe, että alkoholi olisi ollut ikinä minulle ongelma. Vaan olen noudattanut kotona opittua ”viina on fiksujen juoma” -mantraa. Paitsi opiskeluaikoina, kun aika monet sunnuntait meni aivan hukille. Ei sitä silloin tajunnut, että jos pystyy nousemaan ylös vasta iltakuudelta ja aamupalaksi tuolloin iltakuudelta maistuu Mexicana -pitsa jääkylmän kokiksen kanssa, niin kroppa ei voinut hyvin. Pitkään uskoin, että krapula kertoo siitä, että on ollut kivaa. No juu, silloin en tajunnut sitä, että kivaa voi olla myös ilman krapulaakin. 

Viime syksynä puhuttiin monesti miehen kanssa perjantaimyyssipunaviinilasi kädessä, että tämä tissuttelu on ihan turhaa. Mutta siitä oli tullut tapa. Kun perjantai-iltana tuli töistä kotiin ja teki ruokaa, niin viinilasillisen juominen tuli jo liki selkärangasta. Ja kun perjantaina avattiin punaviinipullo, niin se tiesi sitä, että lauantainakin otettiin lasilliset. Usein tuosta perjantaina avatusta pullosta riitti vielä sunnuntai-illan lasillisiinkin. Jossain vaiheessa syksyä huomasin sen, että ihan yhdenkin viini/skumppalasillisen jälkeen olo on todella pökkelö seuraavana aamuna. Päätä särki ja huomasin itsessäni piirteitä, joista en tykännyt. Siitä leppoisasta minästä tuli hyvin usein tuollaisina aamuina pahantuulinen. Enkä tiennyt miksi.

Lokakuussa istuttiin iltaa isolla ystäväporukalla, syötiin niin maan taivaallisen hyvää ruokaa ja kolisteltiin (terkkuja sinne kolistelukavereille) shamppanjalla. Seuraava päivä oli hirveä. Vaikka sitä tuli juotua kuitenkin maltilla, pitkän kaavan mukaan ruokaillessa. Ilman sen kummempaa humalatilaa. Kampesin itseni dageneftereissäni olohuoneen sohvalle ja vaikersin olotilaani. Sydän pamppaili ja happi oli heikko. Pitkästä aikaa vihasin itseäni. Ei tämä ole se äiti, jonka haluan lapsieni näkevän, mietin. Voi kuinka tuolloin halusin olla se äiti, joka lähtee intoa puhkuen lasten kanssa ulkoilemaan.

Kroppani ei ole koskaan kestänyt alkoholilajeja sekaisin. Eikä isoja määriä alkoholia, omalla mittapuullani. Isolla määrällä tarkoitan jo neljää tai viittä annosta. Vuoden aikana tuollainen määrä on tullut juotua pari kertaa. Mutta siinäkin on ollut pari kertaa liikaa ainakin meille, keille tulee siitä huono olo. Jos rakastaa itseään ja omaa hyvinvointiaan voisi kuvitella tekevänsä kaikkensa, että kroppa ei kärsisi.

Punaviinilasillinen talvi-iltana rentouttaa, en sitä kiellä. Mutta loppuvuodesta minua alkoi hieman jopa ahdistamaankin ajatus siitä, että tarvitsenko mä todellakin sen punaviinilasillisen rentoutuakseni perjantai-iltana. Olinko kuitenkin riippuvainen? Tammikuu osoitti sen, että en ollut riippuvainen. Onneksi. Yhtään kertaa ei ole tehnyt mieli sitä punaviinilasillista. Eikä mitään muutakaan alkomahoolia. Tipaton ei loppunut eilen tammikuun myötä. Olotila on kuulkaas liian hyvä siihen, että palaisin perjantai-illan lasilliseen. Ajatukseen siitä, että rentoutuakseni tarvitsen lasillisen punaviiniä.

Tammikuu ohjeisti mua lempeästi tekemään pitkän tähtäimen, kenties loppuelämän, muutoksia elintavoissani. Se kannatteli, vaikkei pahoja päiviä juurikaan ollut. Eilen teki ensimmäisen kerran mieli vaniljawieneriä. Hetken verran. Juuri ennen lounasta. Lounaan syötyäni himo oli kateissa. Sitä on oppinut itsestään melko paljon tammikuun aikana. Siitä, että mulla on selkärankaa, vaikka joskus muinoin olenkin tuon asian suhteen tituleerannut itseäni ameebaksi 😉 

Elämään on tullut perjantailasillisen jättämisen jälkeen hurjan paljon enemmän sisältöä. Rentoutuskeinoja, joista en olisi aiemmin osannut edes haaveilla. Pilatespallosta on tullut henkireikäni. Siinä missä myös inkivääri-sitruuna kombuchasta. Eikä mistään fiinistä viinilasista juotuna vaan ihan ronskisti pullon suusta. Rentoutuskeinoina toimii tanssihetki tyttöjen kanssa, Taki taki rumban tahtiin. Ja ne ihanat aamulenkit koiran kanssa, kun muu maailma vielä nukkuu. Ilman jyskytystä päässä.

Sitä, kuinka kauan tämä jatkuu, en osaa sanoa. Tiedän vain sen, että en halua kaataa suustani alas mitään sellaista, joka ei tue hyvinvointiani. Jos mieli tekee, niin toki voin nauttia lasillisen silloin tällöin. Se on osa sitä lempeyttä. Olla ottamatta, jos siltä tuntuu. Mutta nauttia, silloin kun on sen hetki. Jos mieli tekee. Helsinki-Vantaalla lähtötunnelmissa kuplajuomaa. Valkoviiniä hikoilevasta lasista parvekkeella samalla katsoen, miten aurinko painuu Andamaanienmeren taakse. Mimosan Toscanan kukkuloiden takaa nousevan auringon kunniaksi.  Mökillä laiturilla yhden kylmän oluen samalla, kun ongenvapa painuu pinnan alle. Täyteläisen punaviinin miehen paistaman pihvin kanssa. Kunhan siitä ei tule tapa. Asia, jota odottaa ja joka tuntuu rentoutuskeinojen kuninkaalta.

Musta tuntuu, että olen loppuelämän matkalla jonnekin, minkä määränpäätä en tiedä. Tiedän vain sen, että olen oikealla tiellä.

Mistä tietää, että on oikealla tiellä? Siitä, kun on niin hyvä olla, että varpaat kipristyy onnesta ja suu on ainaisessa hymyssä. Siitä, kun illalla nukahtaa samantien, kun laittaa pään tyynyyn ja aamulla herää levänneenä. Kun odottaa enemmän perjantain pitkää juoksulenkkiä kuin perjantaimyyssilasillista. Kiitos tammikuu, kun näytit tien ♥

Mut nyt me jatketaan perjantain puuhasteluja tuon mun karvaisen personal trainerin kanssa, joka muuten onkin aikamoinen linssilude. Oli syvässä unessa sohvalla, kun aloin tekemään pilatestreeniä takan edessä. Niin vain punkesi ihan viereen köllötelemään ja venyttelemään. Voikaahan hyvin, nauttikaa, olkaa lempeitä itsellenne, ulkoilkaa, syökää hyvin ja mikä tärkeintä, muistakaa levätä. En tiedä mitä viime yönä on tapahtunut, mutta tuo mun kelloni väitti, että olen nukkunut vain 41 minuuttia. Whaaat…ehkä luotan kuitenkin tähän virkeään olotilaani ja siihen, että omien laskusuoritusteni mukaan unta tuli 8,5 tuntia 😀

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA,

 


« Vanhemmat
Uudemmat »