lauantai 16. helmikuun 2019

Milloin tavallisuudesta tuli tabu?

HYVÄÄ LAUANTAIHUOMENTA IHANAT!

Piti jo kirmaamani muina ellun kanoina aamulenkille (mikä keli, hei!), mutta sitä ennen teki mieli tulla jakamaan muutama ajatus kanssanne. Eilinen Vain Elämää -jakso, joka oli omistettu Olli Lindholmin muistolle jätti jälkensä. Huomasin tämän tästä hymyileväni ruudussa näkyville iloisille kasvoille. Tosin itkuisin silmin. Vaikka olen ollut pitkän linjan Yö-fani, niin tuon ohjelman myötä mulle valkeni se, mikä siinä Ollissa oli juuri se juttu, mikä kiehtoo. Ainakin minua. Se on se, että hän ei esittänyt mitään muuta edes olevansa kuin itseään. Ei lakaissut maton alle vaikeita asioitakaan, vaan rehellisesti kertoi, että suorittaakseen verovelat päätyi siivoamaan.

Moni meistä voisi hyssytellä ja häpeillä asiaa. Pitäisi siivoajan työtä vihoviimeisenä ammattina. Tajuamatta, kuinka arvokas tuokin työ on. Kuten jokainen tehty työ. Olli oli ihanan tavallinen, suomalainen mies. Ainakin minun silmiini. Tampereen katukuvassa tuttu mies, joka istui samoilla saunanlauteilla muiden saunojien kanssa. Hieman macho, mutta niin kovin herkkä. Tosimies ei itke, sanotaan. Itseeni tosin vetoaa suunnattomasti herkät miehet. Ne, jotka uskaltavat näyttää herkkyytensä silloin, kun sen paikka on.

Olli ei brassaillut, vaan tuntui olevan jalat maassa oleva tyyppi. Enkä ihan heti muista, että olisi hakemalla hakenut palstatilaa lehtien palstoilta, niin kuin useat muut julkkikset tekevät. Puhui ihanalla murteella, eikä edes peitellyt sitä.  Ei tuntunut häpeilevän sitä, että oli juuri sellainen kuin oli. Jotenkin se rujo rehellisyys yhdistettynä siihen sielunsopukoista kumpuavaan herkkyyteen oli kertakaikkisen ainutlaatuista nykymaailmassa.

Nykymaailmassa, jossa tuntuu, että tavallisuus on jotenkin tabu. Koko ajan toitotetaan, että pitäisi erottua joukosta. Eikä missään nimessä ainakaan olla tavis. Silläkin uhalla, että ihmisen pitäisi muuttaa persoonaansa erottuakseen joukosta. Pukeutua mitä kummallisimpiin trendirytkyihin, jossa päällä on enemmän ilmaa kuin kangasta ja syödä mitä kummallisimpia trendipiiperryksiä, joissa lautasella on jopa jonkin sortin näkymätön muodostelma sen ruoan sijaan.

Tavallisuus on näkyvää. Se saa näkyä ja siitä pitää olla ylpeä. Se saa kuulua puheessa Hämpin varrella rotvallirreunalla istuttaessa. Se saa valua poskilta keskikaljatuoppiin paikallisen kuppilan baaritiskillä. Se saa huokua tuulipuvun kahinasta ruokakaupassa käydessä. Se saa kuulua ärräpäistä Hakamettän lehtereillä.

”Eksää tiedä kuka mä olen?” -katseen muutaman kerran joiltain ei niin tavallisilta itseään pitäviltä ihmisiltä saaneena, on saanut minut arvostamaan sitä tavallisuutta. Sitä, missä ihminen on ylpeä tavallisuudestaan. Siitä, että pissi ei ole noussut pipaan asti. Sitä että rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Ainutlaatuisen ja ihanan tavallisena. Ja että erottuu joukosta juuri sen avulla ♥

Nyt sinne lenkille! Spotifysta soimaan Yötä ja kieli keskelle suuta ettei vaan mukkaa. Taidan suunnata tuonne Tampereen syövereihin Tahmelaan ja Pispalan portaisiin. Hymyillä muille vastaan tuleville taviksille ja huikata moro, jos tuttuja näkyy.

SUPERIHANAN TAVALLISTA LAUANTAITA TOIVOTELLEN,


8 Responses to “Milloin tavallisuudesta tuli tabu?”

  1. Mimmi sanoo:

    Maria 😍 sä vaan oot, ihana tyyppi ja ihana postaus!
    Mahtavaa viikonloppua sulle 🙂

    • Maria sanoo:

      Voi kiitos kiitos kiitos Mimmi ♥

      Ihanaa, että te otatte mut ajatusteni kera näin ihanasti vastaan 🙂

      Kiitos ja mahtista sunnuntai-iltaa myös sinne ♥

  2. Marjo sanoo:

    Olen jo pitkään lukenut blogiasi ja tyylisi kirjoittaa on aivan ihana. Ennen en ole mitään kommentoinut mutta tämä ihana tavallisuus osui ja upposi😍

    • Maria sanoo:

      Heippa Marjo

      ja voi kiitos kaunis sinullekin ♥

      Tavallisuus on elämän suola. Pitkään mietin, miten saan puettua sanoiksi sen, mitä nyt kirjoitin. Ihanaa, että ymmärrätte mun pointin, vaikka sepustukseni on välillä sekavaa. Vailla päätä ja häntää 😀

      Suloista sunnuntai-iltaa ♥

  3. Tarja sanoo:

    Pitkän linjan Yö-fani minäkin. Tykkäsin Dingosta, mutta Yö oli ykkönen.
    Vain elämää -jaksoa katsoessa kyyneleet valuivat. Olli oli monella tapaa hieno mies ja taitelija. Tavallinen ja aito. Hän oli mitä ilmeisimmin kovin ankara itselleen. Tunnistan sen itsestänikin ja se on kovin kuluttava piirre.
    Olli lähti liian aikaisin ja hänen kuolemansa kosketti erittäin kovasti. Tuntui oudolta katsoa Voice of Finlandin uusimpia jaksoja, kun siellä Olli oli omine juttuinen, eikä hän enää kuitenkaan ole 🙁 Häntä me tyttöjen kanssa aina eniten seurasimme tuossa ohjelmassa: niin symppis!
    Mutta elämä jatkuu, muistot säilyvät. Ollaan ylpeästi tavallisia ja pidetään itsestämme ja toisistamme huolta! <3

    • Maria sanoo:

      Moikka Tarja,

      mulla sama juttu; Dingoa kuuntelin myös 🙂

      Ollin herkkyys selvisi mulle vasta näiden telkkariohjelmien myötä. Mutta kyllä samalla jotenkin tekemisestä paistoi myös se ankaruus itseään kohtaan.

      Itse olen tietoisesti parin kolmen viime vuoden aikana pyrkinyt pois ankaruudesta itseäni kohtaan. Lempeys on tuonut hurjasti lisää elämään

      Juurikin näin, pidetään huolta ♥

      Ihanaa sunnuntai-iltaa ♥

  4. Riikka sanoo:

    Sutkautuksesi on aika osuva ”enemmän ilmaa kuin kangasta” sekä ”jonkin sortin näkymätön muodostelma ruoan sijaan”. Näinhän se on.

    • Maria sanoo:

      Heippa Riikka

      ja hei pitkään mietin, että toivottavasti en loukkaa ketään tuolla sutkautuksellani. Mutta se oli kärjistetty esimerkki 😀 Totta toinen puoli tosin 😉

      Kivaa alkanutta viikkoa ♥

Kommentoi