MOIKKAMOI,
enpäs olisi vielä tuossa kolmisen tuntia sitten uskonut, että tällä hetkellä sitä istutaan rauhassa Viikkarin terminaalissa. Lasissa kuplivaa ja pöydän toisella puolella saman sielunmaiseman omaava ihanainen. Kaikkihan alkoi eilen, kun esikoinen oli Tobyn kanssa ulkona. Toi kiljuvan koiran sisälle ja syliini koiran ottaessani huomasin toisen ulkonäön muuttuneen; toinen puoli kasvoista turposi ja nenän kautta vinkui hengitys. Siinä samalla kun googletin eläinlääkärin numeron (juu, nyt se on tallennettuna puhelimeen) pikkuinen alkoi menemään lötköksi sylissäni. Silmät painuivat väkisin kiinni. Siinä vaiheessa ymmärsin, että toista on tainnut ampiainen pistää. Eläinlääkäristä kehotettiin ajamaan apteekkiin ostamaan kyypakkausta (juu, nyt niitäkin on lääkekaapissa), mutta vaadin päästä koiran kanssa näytille ja onneksi mentiin. Suoraan kortisonitiputukseen, nestetankkaukseen ja parin tunnin tarkkailuun.
Sydän meinasi itseltäni pysähtyä, kun jouduin toisen sinne jättämään, mutta onneksi koiruus voi nyt hyvin. Kortisoni sai aikaan ”lieviä” sivuoireita, jonka takia valvottiin neljään asti. Läähätystä ja sydämensykettä, joka vastasi ravihevosen sykettä. Tänä aamuna pedistään heräsi oma itsensä, supersuloinen Toby ilman läähätyksiä. Siinä iltahärdellin keskellä muistin, että olin luvannut tehdä lapsille loppuviikoksi lasagnea, joten Marian keittiössä kolisteltiin yömyöhään.
Aamulla pikkuinen muisti, että partiomerkit ovat ompelematta ja partio alkaa poikkeuksetta jo tänään eikä ensi maanantaina, niin kuin muistin. Ei siinä auttanut, kun laittaa pikkuinen kouluun ja vannoa, että merkit on iltaan mennessä ommeltu. Esikoinen menikin vasta ysiin ja siinä lähtökuopissa kertoi menevänsä huomenna ystävän yökyläsynttäreille ja lahja pitäisi ostaa. Jepjep, ja piti vaihtaa puhtaat lakanat täkkiin ja tyynyyn. Kun sain esikoisen kouluun mietin, että josko ummistaisi silmät edes hetkeksi. Vähän vajaalla kolmen tunnin yöunilla, kun ei maailmaa valloiteta.
Kunnes muistin ne partiomerkit. Kertaalleen tuli taas hiha ommeltua umpeen ja siinä kun yritin pujottaa lankaa neulansilmään kymmenettä kertaa muistin, että olin luvannut lapsille välipalaksi riisipuuroa. Onneksi olin varautunut maidolla, joka ei palanut pohjaan, jotta ehdin maidon kiehuessa käydä laittamassa kasvonaamion kasvoihin ja värin kulmiin. Jatkoin siinä merkkien ompelua ja se vei niin mukanaan, että kasvot pestessäni huomasin punoittavan ja kiristävän ihon lisäksi Breshnev-kulmakarvat 😀 Aamiainen oli ollut laihimman kautta, joten kasvorasva kasvoilla helpotusta tuoden söin muutaman haarukallisen hätsynpikaa kylmää lasagnea suoraan jääkaapista.
Autossa matkalla juna-asemalle osasin jo nauraa kaaokselle. Ne on kuulkaas juuri näitä hetkiä, jotka tekevät elämästä ihanaa. Oppii arvostamaan niitä ihan tavallisia päiviä. Tavallisia torstaita, kun ei tapahdu mitään. Niitä päiviä, kun tuntuu, että olisi kiva tehdä jotain. Kun luulee kuolevansa tylsyyteen. Tästä lähtien osaan taas arvostaa niitä sellaisia päiviä!
Pian suuntaamme kohti Ruotsia kera Emilian ja Essin. Ajattelin ehtiä hytissä vielä lakkaamaan kynnet ja nyppimään kulmakarvat. Elämä ♥
TORSTAITERKUIN,
Mantelimaidosta on todellakin moneksi. Se sopii niin ruoanlaittoon kuin leivontaankin. Ensi viikolla esittelen teille terveellisen syksyyn sopivan aamupalan, jossa maistuu omena, kuohkea cashewvaahto sekä pehmeä banaani! Aamupalahan on päivän tärkein ateria ja omalla kohdallani sen terveellisyys sanelee pitkälti myös loppupäivän olotilan.
HEISSULIVEI IHANAT!
