HEI HELLUREI

ja kerrankin toivotan pirteiden maanantaitoivotusten sijaan semisti väsynyttä maanantaita 😀 Ei aina voi jaksaa olla pirteä. Ainakaan maanantaisin. Sanotaanko nyt niin, että tie on vain ylöspäin ja mikäs sen parempi tapa ponnistaa tähän viikkoon kuin suurin odotuksin. Työrintamalla elellään viimeisiä kiireisiä päiviä. Ensi maanantaina olen viimeistä päivää töissä pitkään pitkään aikaan. Se hyppy tuntemattomaan tuli nopeampaa kuin osasin kuvitellakaan. Kotiin jääminen tuntuu kuitenkin ihanalta. Ja vaikken silloin viime keväänä päätöksen tehdessäni tiennyt, että se ei olekaan äidin etenevä sairaus, jonka takia kotiin jään, niin silti kotiin jääminen ja hetken hengähtäminen tulee tarpeeseen. 
Tässä viime aikoina on realisoitunut se, että sen lisäksi että menetimme juhannuksen alla erittäin rakkaan ja tärkeän ihmisen äitini myötä, menetimme myös ihan äärettömän ison osan sitä tukiverkkoa. Vahvan silmukan, joka ei ikinä pettänyt. Meillä äiti jäi työelämästä aikoinaan pois 57-vuotiaana, kun esikoisemme oli vuoden ikäinen. Halusi olla mukana lastenlastensa elämässä ja apuna meille. Näin jälkikäteen vasta olen tajunnut sen, kuinka hieno juttu oli muuttaa vanhempiani vastapäätä silloin reilu 10 vuotta sitten. Ei vain meille tukiverkon myötä, vaan myös heille. Olivat niin paljon läsnä päivittäin lastenlastensa elämässä. Miehen tehdessä tuolloin reissutyötä lähelläni oli aina auttavat kädet. Niinä aamuina, kun unta oli koliikkivauvan myötä tullut maksimissaan pari tuntia. Niinä aamuina, kun se esikoinen kuitenkin vaati puistoon pääsyä.

Ei sitä silloin ehkä osannut arvostaa, että meidän ei tarvinnut viedä lapsia päiväkotiin, kun aloin äitiysloman loputtua tekemään paria päivää viikossa töitä. Molemmat mummut hoitivat tasapuolisesti lapsia. Tulivat aamulla meille, satoi tai paistoi. Tekivät ruoan ja huolehtivat rakkauspakkauksista kuin omistaan. Ja sitten kun veimme lapset osa-aikaisesti päiväkotiin esikoisen ollessa 3,5 vuotiaita, hoitivat lapsia niinä päivinä, kun päiväkotia ei ollut. Hakivat päiväkodista kesken päivän, jos tuli sairastapaus ja ottivat yökylään, jotta me miehen kanssa pääsimme silloin tällöin haukkaamaan happea. En pysty edes sanoiksi pukemaan sitä, kuinka suunnattoman kiitollinen olen. Jos jokin, niin se harmittaa, että en tainnut ääneen usein kiittää niitä, joita ei enää ole. Nyt kun lapset ovat isoja, niin tukiverkostoa ei niin usein tarvitse. Mutta joskus sattuu päällekkäisiä menoja. Silloin meillä on onneksi tukiverkosto lähellä. Tukiverkosto, joka tarjoaa apuaan vapaaehtoisesti.

Eilen reissusta kotiin tullessani meillä tuoksui käristetty nakkikastike ja perunamuusi. Lapset olivat saaneet ruokaa ja koira oli käytetty ulkona. Astianpesukone oli tyhjätty ja jääkaappi kiilsi puhtauttaan. Kultaakin kalliimpi anoppi ja appiukko olivat pitäneet huolta, että lapsilla on hyvä olla. Onko teillä tukiverkosto lähellä? Meillähän on kyllä sen verran hyvin asiat, että toisten isovanhempien lisäksi lapsilla on myös tukena ja turvana veljeni perhe, joka asuu kivenheiton päässä. Tiedän kyllä tapauksia, että tukiverkkoa ei ole. Kun on menty viisikin vuotta ilman ulkopuolista hoitoapua. Kun sitä apua on joutunut tiukan paikan tullen ostamaan. Tiedän myös niitä, kenellä se tukiverkosto olisi lähellä, mutta tukiverkosto ei syystä tai toisesta halua olla tukena. Enkä nyt tarkoita todellakaan sitä, että se olisi isovanhempien velvollisuus hoitaa lapsenlapsiaan. Vaan sitä, että kuinka siunattu sitä saa olla, kun on ollut apu lähellä.

Taidetaan olla aika onnekkaita ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,