ILTAA IHANAT!
Ja ihanaa kesälomaa teille, ketkä kesälomalaitumille tänään kirmasitte. Vaikka itselläni kesäloma ei siinnä vielä näköpiirissä, nautin silti siitä, että nuo raskaan työn raatajat, pienet koululaiset pääsivät vihdoin lomille. On ollut kuitenkin aika pitkä lukuvuosi. Paljon ollaan tehty töitä koulun eteen porukalla, mutta hurjan määrän ovat myös tytöt itse tehneet huippuhyvien arvosanojensa eteen. Olemme kyllä kertoneet, että rakastamme, vaikkei koulumenestystä tulisikaan. Meidän silmissä omat on aina omia. Silti mukava yllätys oli, että tuo alakoulun päättävä esikoinen sai stipendin koulumenestyksestään. Sellaisella keskiarvolla, joita ei meidän vanhempien todistuksissa koskaan nähty.
Aamulla kokoonnuimme tuon vanhan puukoulun pihapiiriin viettämään kevätjuhlaa. En muista toista kevät- tai joulujuhlaa, että olisin ollut niin herkillä. Nieleskelyä, niiskuttelua ja vuotavia silmäkulmia. Lopulta annoin kyynelten virrata poskille, sillä eihän siinä ole mitään hävettävää. Ehkä se oli tuo alakoulun päättävän lapsen vanhemman rooli, kauniit puheet, ekaluokkalaisten lähtölaulu kutosille ja Suvivirsi, mitkä herkistivät. Kun stipendien saajien nimet luettiin, niin padot aukesivat. Tuntuu, että koko elämäni olen matkannut tunteiden vuoristoradassa. Ollut herkillä milloin mistäkin, mutta tuossa hetkessä mietin että kuinka ihanaa on liikuttua ilosta.
Toisaalta myös haikeudesta. Se kun oli meidän äiskä, kenelle kuuluu iso kiitos siitä, että opetti tytöt siihen, että läksyt tehdään aina ekana koulusta tullessa. Niinä ekoina kouluvuosina lapset eivät tarvinneet iltapäiväkerhoja, vaan heidän iltapäiväkerhonsa oli mummula. Kuten omassa lapsuudessani, niin myös tuolloin lapset istuivat keittiön pöydän äärellä niin kauan, että läksyt oli tehty. Ja tarkastettu. Kuulusteltu viimeisen päälle mummun toimesta. Omassa lapsuudessani meillä oli äidin äiti se, kuka patisti tekemään ne läksyt. Sama kaava siis toistui meidän lasten kohdalla. Vaikken sitä omassa lapsuudessani osannut arvostaa, niin näin jälkikäteen se on yksi parhaimmista opeista, jonka olen elämän varrelle saanut. Se, että jotkut, välillä ikävämmätkin, asiat kuuluu hoitaa pois alta ennen hauskanpitoa.
Tunteiden vuoristorataa, sitä tämä herkän ihmisen elämä tuntuu olevan. Mutta tiedättekö, en laita sitä lainkaan pahakseni. Välillä on ihan hyvä vähän itkeskellä, nieleskellä suolaisia kyyneleitä ja olla räkä poskella. Sitten taas tulee se hetki, kun tulee kikatettua pissat housussa ja jälleen pyyhittyä niitä kyyneleitä poskilta. Elämä on tunteiden vuoristorataa, mutta ei siinä suhteessa, että toivoisi vuoristoradan kyydin loppuvan. Tätä haluaa lisää. Kutkuttavaa tunnetta vatsanpohjassa, niitä ala- ja ylämäkiä, korkkiruuveja ja jopa niitä kovin puhdistavia kyyneliä ♥
LAUANTAI-ILTATERKUIN,
Edellisessä kodissamme meillä oli kaunis takapiha. Takapiha, jossa keväisin istutin ruukkuihin kesäkukkia, ostin amppelikukkia ja jossa vietimme elämäntäyteisiä päiviä auringossa ja pitkään istuttuja iltoja auringon laskettua. Pihallamme kasvoi yksi omenapuu, josta ammensimme syksyisin satoa, muutama marjapensas sekä mummulan pihasta tuodut raparperit. Raparperit, jotka sitkeästi puskivat ylös maasta ilman minkäänlaista hoitoa. Vuosi vuodelta huomasin kuitenkin kaipaavani enemmän. Kaipasin puutarhaa, josta ammentaa kukkivia maljakkoon keväästä syksyyn. Kaipasin multaa, johon upottaa sormeni. Pieniä taimia, joiden kasvua ja elämää tukea. Kaipasin nähdä kätteni työn tuloksen. Eniten kaipasin vahvistusta siitä, että elämä jatkuu. Vaikka läheisistä rakkaista elämä oli hiipunut, kaipasin edes pientä merkkiä, näköhavaintoa siitä, että luonnon omat ovat niin sitkeitä ja niin monimuotoisia, että se elämä jatkuu. Tavalla tai toisella.
Nyt olemme siinä onnellisessa asemassa, että meillä on iso piha. Mahdollisuuksia vaikka mihin. Vanha puutalo vaatii mielestäni arvoisensa puutarhan. Eräänä kauniina toukokuun iltana kävin kuokan kanssa tuolla tällä hetkellä varsin karulla takapihallamme toteamassa, että se elämä jatkuu. Iskän aikoinaan Irgutskista tuomat valkosipulit pukkasivat kivikovan, vettä vailla olevan saven läpi pinnalle. Levittäen ihanaa tuoksua. Tuoksua, joka tuo muistoja niiltä ajoilta, kun tämä piha oli vehreä. Täynnä elämää. Tuolloin tuumin itsekseni, että ”let it grow”. Hymähdin, otin kuokalla osan valkosipuleista ylös ja laitoin koriin. Lisäsin mukaan myös korianteria, salaattia ja herneenversoa. Kylmän ja huurteisen valkoviinipullon sekä kameran. Kimpsujen ja kampsujen kanssa pyrähdin kivenheiton päähän veljen perheen kauniiseen puutarhaan. Vanha talo ja kaunis vanha puutarha. Mistä paremmasta paikasta sitä voisin ammentaa tietoa ja inspiraatiota tulevaan puutarhaharrastukseeni.
Ehkä oli korkea aika myös sille, että osa lapsuudenkotimme muistoista saisi jatkumoa myös veljen perheen puutarhan istutuslaatikossa. Tuoksujen ja makujen myötä. Siinä veljen vaimon kanssa lempeässä kesäillassa multaan sormemme upottaessamme mietin, että tämä on terapiaa parhaimillaan. Siinä missä aiemmin käsien upottaminen taikinaan on toiminut terapiana, olen oppinut nauttimaan myös pehmeän mullan kosketuksesta. Pullantuoksuisesta äidistä on pikkuhiljaa tulossa mullantuoksuinen äiti. Parhaimmillaan puutarhan hoito rentouttaa, lievittää stressiä ja tuottaa mielihyvää. Kun kylvää, kuokkii, kitkee ja kaivaa, näkee kättensä työn tuloksen. Siinä samalla maata kuopsuttaessaan huomaa yhtäkkiä rentoutuvansa. Uskoisin että tuolla varsin terapeuttisella puuhalla on myös itsetuntoa ja itseluottamusta kohentava vaikutus. Hei, mä pystyin tähän! Sen näkeminen, miten pienestä siemenestä kasvaa upea ja uljas kasvi on yksi osoitus luonnon ihmeestä. Nämä ovat niitä asioita, joiden äärellä pieni ihminen ei voi muuta kuin ihastella. Voi vain todeta, että wow. Ymmärtämättä kuitenkaan pohjimmiltaan, mistä se pieni siemen ammensi kaiken sen voiman ja tahdon kasvaa isoksi.
Arki on nykyään niin hetkistä ja ulkopuoliset paineet ovat kovat. Puutarhanhoidon on tieteellisesti tutkittu lisäävän ihmisten hyvinvointia. Itselleni puutarha ja luonto merkitsevät rauhoittumista. Rentoutumista kaikkien aistien avulla. Tuona tiistai-iltana veljen perheen puutarhassa kaadoimme laseihin tuliaisiksi tuomaani 
Pioneja, riippahernepuita, minttua, lipstikkaa, ruohosipulia, särkyneitä sydämiä, jaloangervoa, rusopäivänliljaa, punatähkiä, japaninkuunliljoja, rönsytiarellaa, alppikärhöjä ja kiinankärhöjä, syyshortensiaa, sireeniaitaa sekä puutarhan kaunista klassikkoa eli juhannusruusua. Muun muassa näitä kaunokaisia löytyy veljen perheen unelmien puutarhasta. Niitä tulee löytymään myös meidän puutarhastamme. En malta odottaa niitä kesäisiä iltoja, kun saan hipsutella auringon jo painuttua mailleen yöpaitulissani paljain varpain tuolla takapihallamme. Ihastella nukkumaan käyviä kukkasia ja luonnon moninaisuutta. Poimia marjoja suuhun suoraan pensaista ja kitkeä lempeästi ohimennen muutaman sinnikkään rikkaruohon.
Nämä menevät hienosti kahdelle ihmiselle sellaisenaan samalla kauniista kesäillasta nauttien (tai koko satsi yhdelle reissussa olevaa rakastaan kaipaavalle lohturuokana, mutta ei puhuta siitä ;)). Lämpimänä, mutta myös kylmänä. Lounaana tai vaikka välipalana. Aikaa näiden valmistaminen ei juurikaan vie pois muilta kotitöiltä. Kypsymisen aikana ehtii tekemään tuon dipin, lähettämään miehelle kymmenen ikävöivää whatsuppia ja vastaamaan muutamaan työsähköpostiin. Tyhjäämään tiskikoneen ja harjaamaan koiran. Olen muuten huomannut olevani tehokkaimmillani miehen ollessa työreissussa. Ilmankos näitä postauksia syntyy yksi per päivä tahdilla ja se lupailemani postaustahdin hiljentyminen ei olekaan näköpiirissä vielä vähään aikaan 😉
