maanantai 11. kesäkuun 2018

Ikuisuus on silmänräpäys

12

HELLOU IHANAT

ja muksaa alkanutta kesäviikkoa! Eilen lenkillä mietin jälleen kerran elämää ja sen kulkua. Sitä, kuinka jotkut asiat ovat tapahtuneet ikuisuus sitten. Siitä on ikuisuus…huomaan sanovani usein. Jatkavani usein myös…mutta tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Lauantaina Facebook muistutti tuttuun ja turvalliseen tapaansa menneiden vuosien tapahtumista. Läväytti eteeni kuvan, jossa miehen kanssa olimme kovin läheisissä tunnelmissa kuohuviinilasit kädessä. Tuo hetki taltioitui iskän 65 -vuotissynttäreillä (ja samalla juhlittiin äidin ja isän 40 vuotishääpäivää). Muistan tuon hetken tunnelman niin hyvin. Olimme olleet katsomassa aamupäivästä yhtä mökkiä Kangasalan Raikussa ja todenneet, että se ei ollut meitä varten. Päätetty jatkaa etsimistä.

Iltapäivästä menimme tien toiselle puolelle (eli sinne, missä nyt asumme) vanhempieni vehreään puutarhaan juhlistamaan maailman parasta iskää, vaaria ja appiukkoa veljen perheen kera. Otimme potretit lapsenlapsista ja vaarista. Näin jälkikäteen tuota kuvaa katsoessani pystyn huomaamaan sen tietynlaisen väsymyksen iskän silmistä. Sellaisen, jonka pitkällinen sairaus oli tuonut mukanaan. Äiti oli leiponut jälleen kerran suussa sulavaa mansikkabritakakkua ja koristellut sen syötävillä orvokeilla. Tuosta hetkestä tuntuu olevan ikuisuus. Silti se on kuin silmänräpäys sitten.

Muistan vieläkin erään merkityksellisen kesäkuun päivän vuodelta 1983. Olimme juuri ostaneet tuon nykyisen kotimme ja vanhempani olivat sitä laittamassa kuntoon. Ystäväni kanssa käytimme tilaisuuden hyväksemme ja menimme äidin valvovan silmän välttäessä äiskän meikkipussille. Pyöräilimme tuonne uuteen kotiimme ja astuimme sisään. Ensiksi sieraimiini tulvahti hieman sellainen mummolamainen tuoksu. Seuraavaksi näin olohuoneen järkyttävän ruman ruskeaoranssin kokolattiamaton. Sen jälkeen kuulin äitin kiljaisun, että apua – mitä teille on tapahtunut? Se seitsemänvuotias Maria oli kaverinsa kanssa laittanut äiskän koko meikkiarsenaalin nassuun kertaheitolla ja näky oli sen mukainen. Vaikka tuosta hetkestä on ikuisuus, voin silti edelleen nähdä äidin ilmeen. Sekä tuoksuttaa sen kamalan tunkkaisen tuoksun, joka onneksi sitten lähti pois asunnon remontin myötä. Ei tuostakaan hetkestä ole kuin silmäräpäys. Vaikka se oli ikuisuus sitten.

Muistan sen erään hyisen tammikuun illan vuonna 1994, kun menimme keskellä preeriaa tönöttävän jääkiekkohallin lämpöön ystävieni kanssa juomaan kuumaa kaakaota ja katsomaan jälleen kerran paikallisen lätkäjoukkueen matsia. Muistan ne luistimien äänet ja sen tuoksun. Muistan, miltä tuntui, kun varpaat ja sormet alkoivat pikkuhiljaa sulamaan. Tuossa hetkessä havahduin siihen, että ajatukseni olivat kääntyneet suomenkielestä englanninkielelle. Kikattelimme ystäväni Michellen kanssa ja hurrasimme kotijoukkueen voittoon. Muistan pelin jälkeen istuessani Michellen pick up -lava-autossa (mikä toi nyt onkaan suomeksi…sellainen avolava-auto, kyllä te tiedätte) miettiväni, että on se maailmanmeno täällä puolen maapalloa vähän erilaista. Olin oppinut rakastamaan tuon pikkukaupungin yhteisöllisyyttä ja niitä kaihoisia countrybiisejä, joita Michellen iskän auton ämyreistä kantautui. Näin, kun ne juuri vasta jääkiekkovarusteisiin sonnustautuneet pelaajat lompsivat hallista kohti autojaan stetsonit päässä (keskellä talvea) wranglereissaan ja buutsit jalassa. Tuostakin hetkestä tuntuu olevan ikuisuus. Mutta tietyllä tapaa vain silmänräpäys.

Muistan erään huhtikuisen illan kuusitoista vuotta sitten, kun tuo tuleva aviomieheni oli ihka ensimmäistä kertaa luonani. Soitin hänen lähdettyään omaan kotiinsa perjantai-iltana vähän ennen puolta yötä ystävälleni Turkuun raportoidakseni. K vastasikin puhelimeen alta aikayksikön ja tivasi kertomaan kaiken. ”Noooo, emmää ny tiedä. Sellainen vähän sakukoivusmainen ex-jääkiekkolija. Tosi fiksu kylläkin ja nätti hymy.” Jep, sukat pyöri silloin ikuisuus sitten jaloissa. Kuten ne pyörii vielä tänä päivänäkin. Muistan, että toinen oli sonnustautunut kauniin murretun vihreeseen kauluspaitaan ja rentoihin khakeihin. Puhetta oli, että rennosti mennään, joten itse olin pukeutunut harmaisiin collegehousuihin ja Mikki Hiiri -collegeen (toim. huom. ja siitä huolimatta hän halusi tutustua paremmin :D). Muistan, että makaronilaatikkoon oli lorahtanut niin paljon valkopippuria, että toisen silmät hikosivat. Muistan, että jo tuolloin tunsin sen suunnattoman turvallisuuden tunteen, jonka tunnen tänä päivänäkin.

Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun tehtiin yhteinen päätös miehen lähtemisestä Helsinkiin yöksi vain juuri ennen puolta yötä. Jotta kerkiää aamukuuden lennolle kohti Tukholmaa. Tampereelta lähtevä aamulento kun oli peruttu ja korvaava lento olisi lähtenyt vasta työpäivän jälkeen. Mutta siitä on vasta silmänräpäys. Eihän me olla oltu erossa kuin vasta reilut 12 tuntia ja silti se tuntuu ikuisuudelta.

Tietyt hetket muistaa läpi elämän. Ne ovat niitä, jotka kulkevat mukana. Niitä, joiden kohdalla ajantaju katoaa. Niitä, joiden kohdalla ikuisuus on silmänräpäys. Silmänräpäys vain ja silmät ummistaessaan pystyy palaamaan noihin rakkaisiin muistoihin ♥ Kuulemaan äänet, tuoksuttamaan tuoksut ja tuntemaan fiiliksen. Nostamaan hymyn huulilleen tai tiristämään kyyneleen silmäkulmaan. Kaikessa kirjavuudessaan on jälleen todettava, että elämä on ihmisen parasta aikaa. 

MAANANTAITERKUIN,

PS. missä on ne ukkoset ja sateet, joita tälle iltapäivälle lupailtiin? Murmur, sais nyt tulla vettä vihdoin vaikka taivaan täydeltä 🙂


sunnuntai 10. kesäkuun 2018

Ihania nuoria naisia ♥

2

MOIKKAMOI IHANAT!

Ja hei aurinkoista, ja pienen tauon jälkeen varsin kesäistä sunnuntai-iltaa 🙂 Vaikka rakastinkin niitä muutamaa kynttilänvalossa vietettyä iltaa viime viikolla, pimeitä ja syksyisiä sellaisia, niin kyllähän nämä kesäiset kesäpäivät vaan tuntuvat jotenkin kivoilta, eikö? Meillä on jälleen ladattu akkuja siellä, missä se parhaiten onnistuu. Saaressa, pikkuisessa mökissämme. Viime kesänä en tainnut olla kertaakaan tyttöjen kanssa mökillä yötä ilman miestä, mutta nyt huomasin taas, että eihän tuolla ole mitään pelättävää. Valoisat illat ja valoisat aamuyöt. Lauantaiaamuyöllä vessareissun jälkeen meinasin kaivaa viiden maissa kamerani esiin ja mennä ikuistamaan aivan ta-jut-to-man kaunista aamun hetkeä. Onneksi olin kaukaa viisas ja painuin takaisin pehkuihini. Unta nimittäin riitti siitä vielä viisi tuntia eteenpäin.

Ympärikellon nukuttuja öitä, hyvää ruokaa ja mökkisaunan lempeitä löylyjä. Erittäin ihania nuoria naisia ja heidän juttujaan. Päivä päivältä sitä alkaa pitämään kiinni tiukempaan tästä ajasta. Siitä, kun nuo meidän nuoret neidot ovat juuri tuossa iässä kuin ovat. Siitä, kun saan olla osa heidän ja heidän ystäviensä elämää. Opettaa heille asioita, mutta myös oppia heiltä. Havainnoida, kuunnella ja hymähdellä toisten jutuille. Eilen oli tarkoituksenamme ensin leipoa pullaa. Ajattelin, että omien tyttöjen lisäksi tuon Oriveden mummulta oppimani neljällä letillä pullapitkon letittämisen voisin opettaa myös tyttöjen ystäville. Tilanne kääntyi kuitenkin siihen, että he opettivat minua. Pyysivät saada olla keittiössä rauhassa ja tehdä salaattia. ”Ei me mitään pullia nyt kaivata!” Opettivat mulle sen, että joskus on ihan hyvä vain olla ja levätä. ”Mars makkariin lukemaan, äiti!” Kertoivat, että ovat jo tarpeeksi isoja pärjätäkseen tuolla keittiössä omin nokkinensa.

Reilun puolen tunnin päästä siitä, kun mut oli komennettu makuuhuoneeseen lueskelemaan pääsin valmiiseen lounaspöytään. Kanat oli paistettu juuri sopivan mehukkaaksi ja ceasar-salaatin kastikkeessa oli juuri oikea määrä parmesania. Siinä ruokapöydän äärellä naisporukalla istuessamme tunsin suuren suurta liittolaisuutta. Vaikka osan aikaa olinkin kuulemma erittäin nolo kysymyksineni ja juttuineni ;D Nolous nousi sfääreihin sitten illan suussa, kun saimme miehen saareen. Me hiivittiinkin siitä tuplanoloine juttuinemme vähin äänin laiturin nokkaan ihastelemaan ilta-aurinkoa.

Kukkahattutätinä sitä täytyy olla erittäin kiitollinen, että kaikkien meidän lasten ystävien käytöstavat ovat sellaista luokkaa, joidenkalaisia toivoisin omien lastemmekin omaavan. Se tunne, kun sanat kiitos ja anteeksi tulevat automaattisesti lämmittää vanhan tädin minun sydäntäni kovin 🙂 Monta kertaa keittiön ovesta kurkisti vieras lapsen pää ja huikkasi, että voinko auttaa jotenkin ♥ Havahduin siihen, että nämä tytöt alkavat olemaan siinä iässä, että heidän kanssaan pystyy myös juttelemaan ihan kaikesta. Toki ovat vielä lapsia, mutta toisaalta taas jo nuoria naisia. Uteliaita, puheliaita ja jos vertaan itseeni tuossa iässä niin jotenkin varttuneempia. Hyvällä tavalla, toki.

Hei, nyt kuulkaas iltalenkille ja saunaan! Palataan vielä illemmalla edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä jälleen ♥

SUNNUNTAITERKUIN,

PS. Instagramin puolella on nyt se viime sunnuntaina lupaamani arvonta; kommentoimalla mustikkamansikkakulhokuvan alle, voit voittaa 50 euron lahjakortin Lifeen sekä itsellesi että ystävällesi. Kantsii käydä osallistumassa! 🙂

 


perjantai 08. kesäkuun 2018

Fredagsmys goes mökki

12

MYÖHÄISILTAA IHANAT!

Viikon paras hetki on täällä. Tai oli, ihan tuossa reilu tunti sitten. Se hetki, kun oltiin purettu kauppakassit mökillä jääkaappiin, syötetty nuoriso (omat kaksi plus kolme extraa) ja viritelty itselle pikkusuolainen lautanen ulos terassille. Vähän aikaa viltin alla pystyi lukemaankin. Sitten tuli vilu ja sisätilat kutsuivat. Täältäkin pystyi hyvin vahtimaan sitä, että tuprutteliko saunan piipusta savua.

Tämän perjantain perjantaimyyssit tuntuvat hassulla tapaa haikealta. Niin kuin mikä tahansa ilta ilman sitä suurinta rakkautta ♥ Hetken aikaa kuitenkin ehdittiin tänään näkemään sangen kiireisen työviikon jälkeen. Mies toimi nimittäin kuskina, jotta pääsimme koko konkkaronkka venerantaan. Siitä lähti vielä jatkamaan matkaa pohjoisempaan. Huomen illalla onneksi saadaan työpäivän jälkeen toinen mökille yhdeksi yöksi meidän kanssa.

Vuosien aikana olen tullut tulokseen, että silloin kun on oikein kiire töissä, niin nämä perjantai-illat nousevat arvoon mittaamattomaan. Tieto siitä, että viikonloppu on vielä edessä on kultaa. Tieto siitä, että huomen aamulla saa nukkua pitkään on platinaa. Tyttöviisikko on tosin suunnitellut brunssihommia aamuksi. Pystyisiköhän sitä itse kuitenkin nukkumaan pitkään? 🙂

Nyt kahlaamaan tuota JoJo Myesin romskua loppuun, jotta saan aloittaa huomenna lukulaitteelle lataamani Vera Valan uusimman. Mökki, lukeminen ja huomiselle luvattu aurinko. Ei voi olla tiedossa muuta kuin huippuihana viikonloppu. Toivottavasti sielläkin ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

PS. nyt oli yhteydet niin huonot möksällä, että reilu tunti meni, että sain tämän postauksen eetteriin 😀


torstai 07. kesäkuun 2018

Do what you love. Love what you do.

0

MOIKKA IHANAT!

Aina silloin tällöin kyselette mun töistä. Töistätöistä. Ajattelin nyt kertoa fiiliksiä tältä viikolta… Mun käsissä on maalia ja vaaleissa housuissa öljytahra. Saman sortin tahra koristi tänään töissä peilistä katsoessani poskipäätäni. Hiukset sojottivat sinne tänne ja kasvojen t-alue kiilteli siihen malliin, että ei ollut juuri ehtinyt päivän aikana fiksaileen. Ei ollut edes tarvis. Tällä viikolla olen eksynyt ihan uusille urille. Tuolla meidän pikkuisen perheyrityksen sisällä. Touhottanut menemään rouva hajamielisenä niin paljon, että askelmittariin on tullut samantien kymppitonni täyteen. Työpäivän aikana. Alkuun pyysin tuohon uuteen asiaan perehdytystä, mutta loput ajat olen klaarannut itse. Päässyt tekemään niitä juttuja, joita harvoin isoissa organisaatioissa pääsee. Saanut niin paljon uutta tietoa, että pää on nyt sitä täynnä. Uutta tietoa, jota prosessoin yön aikanakin heräten ahaa-elämykseen.

Vaikka maalitehtaassa olen ollut töissä jo ihan pikkutytöstä lähtien, myös siellä tuotannon puolella, niin tällä viikolla oppimani jutut ovat olleet niitä, joita en ole aiemmin tehnyt. Labrassa ollessani kuvittelin itselleni valkoisen takin päälle. Hetken olin kuin Brooke konsanaan belief-kankaansa (vai mikä se rypistymätön kangas nyt ikinä sitten olikaan…) kehittämisen parissa. Maalitehtaassa tosin ei ollut ihan niin mediaseksikäs ympäristö 😀 Olen oppinut tällä viikolla maalialan kemiaa ja jopa pitänyt siitä. Vaikka silloin kun sain lukiossa kemian kokeesta 4+ olin sitä mieltä, että en ikinä vapaaehtoisesti tee mitään kemiaan liittyvää työkseni.

Olen ollut vieraalla töissä ja olen ollut osakkaana yrityksessä. Molemmissa on puolensa, mutta itselläni virtaa niin paljon yrittäjän verta tuolla suonissa, että se kiehtoo. Riskinotto ja vapaus. Mahdollisuudet vaikka mihin. En tiedä olisiko musta edes enää olemaan muilla töissä. Vaikka silloin kun olin, niin työntekoon oli kovin yrittäjämäinen ote. Hanskat eivät sielläkään tippuneet klo 16 eikä ajatukset olleet työasioissa vain työaikana. Silti jotenkin se vapaus siitä, että en ole sidottu tiettyyn toimenkuvaan on se, joka on yksi tämän yrittämisen parhaita puolia. Saan liata kädet, jos niin tahdon. Aikoinaan erään ison tehtaan markkinointiassarina ollessani pyysin päästä edes päiväksi tehtaan puolelle töihin. Sinne, missä se kunnon työ tapahtuu. Katsomaan, miten tuote syntyy ja tekemään käsilläni. En päässyt. Koska toimenkuva.

Mulla on edelleen käsissä maalia ja vaaleissa housuissa ravistajasta (sävytetty maalipurkki laitetaan ravistajaan, jotta sävypastat sekoittuvat) tullut öljytahra, joka tuskin lähtee pesussa. Poskipääni on puhtaat, mutta hiukset sojottavat edelleen sinne tänne. Kasvotkin kiiltelevät. Tällä viikolla on ollut ”tilanne päällä” monta kertaa. Yhtä monta kertaa ollaan puhallettu yhteen hiileen kaikkien ihanien työkavereiden kanssa aamukahvilla ja todettu, että hei – tästäkin selvitään. Ja niin siitä onkin selvitty ♥ Kyllä se on kuulkaas se työn mielekkyys, joka määrittelee isolta osin elämän mielekkyyden. Minua on siunattu ihan älyttömän stressaavilla, jalat maahan palauttavilla työpäivillä, ihan älyttömän ihanilla, pään pilviin nostavilla työpäivillä, ihan älyttömän kivoilla, maailman parhaimmilla työkavereilla ja ihan älyttömän vaihtelevalla ja mielenkiintoisella työnkuvalla. Ja mikä parasta, ihan älyttömän huikealla mahdollisuudella yrittää. Mahdollisuudella työllistää ja tuoda leipä 11-12 muunkin perheen pöytään.

Siinä on kuulkaa se perimmäinen syy, minkä takia jaksaa tsempata myös niinä päivinä, kun ei ihan olisi siihen paukkuja. Ei tätä tehdä vain itsensä takia. Vaan myös niiden muiden.

TORSTAI-ILTATERKUIN,

PS. mulla alkaa viikon päästä 1,5 viikon loma, mikä tarkoittaa sitä, että blogikin palannee tuttuun postausrytmiinsä – pahoitteluni, että nyt on ollut vähän hiljaista. Tiedän että te ymmärrätte ♥


tiistai 05. kesäkuun 2018

Kesän eka pavlova; syreeni-viinirypälepavlova

16

ILTAA IHANAT!

Huhhaipakkaa – pari niin kiirettä päivää töissätöissä takana, että luulin jo blogin ajautuneen kesälomamoodiin. Hassua, sillä eihän tässä ollut kuin yksi päivä vailla postausta välissä 🙂 Lisäksi se seikka, että kaivoin vihdosta viimein golfmailat naftaliinista on kieltämättä myös vienyt aikaa blogilta. Nyt muistankin, miksi osaltaan tuo ihana harrastus on viime vuosina ollut jäissä; mulla ei yksinkertaisesti ole ollut sille aikaa. Toki tuolla rangella läpsyttelylle löytyy aikaa. Tunti tehokasta käsi- ja keskivartalotreeniä. Yhdistettynä suurenmoiseen ketutukseen, kun se pallo ei lähde. Tekee mentaalipuolellekin ihan hyvää. Nöyrtyy jos ei muuta 😀

Meillä kävi eilen illalla ystäviä kylässä ja jo pidemmän aikaa takaraivossa kytenyt pavlovaidea tuli vihdoin toteutettua. Luin katsokaas jostain, että syreenin kukat ovat syötäviä. Niitä, tummia viinirypäleitä ja sitruunamelissaa, kuohkeaa kermavaahtoa ja rapsakkaa marenkia. Maistuipa pitkästä aikaa hyvälle! Pidemmän aikaa mukana olleet lukijat muistavat sen kesän taannoin, kun laskin leiponeeni 17 pavlovaa. Mökkivieraille suurin osa ja liki kaikkiin pääsi täytteeksi valkosuklaata ja mustikoita. Pavlova on helppo ja herkullinen. Nopeakin, mikäli pohjan on tehnyt jo etukäteen.

Mähän teen tuon pohjan vähän eri tavalla kuin yleensä ihmiset tekevät. Teen sen vain valkuaisesta ja sokerista. Ilman maizenoita tai viinietikoita. Ihan hyvä siitä noinkin tulee. Joskus se jää sisältä vähän pehmeäksi, mutta se on vain pelkkää plussaa!

SYREENI-VIINIRYPÄLEPAVLOVA

Pohja
3 valkuaista
2 dl sokeria
-vaahdota valkuaiset kovaksi
-lisää sokerit ja vaahdota kiiltäväksi ja kovaksi vaahdoksi
-levitä leivinpaperin päälle ympyrän muotoon
-paista 100 asteessa noin 1,5 – 2 tuntia
(jos on kiire, niin 120 astetta ja tunti toimii…silloin tosin marengista saattaa tulla vähän kellertävämpi)
-anna jäähtyä ja täytä

Täyte
2 dl kuohukermaa
1 dl turkkilaista jugurttia
sokeria maun mukaan
syreeninkukkia
tummia viinirypäleitä
tuoretta sitruunamelissaa
-vaahdota kerma, lisää turkkilainen jugurtti ja mausta sokerilla
-levitä marenkipohjan päälle
-lisää puolitetut viinirypäleet, huuhdotut syreeninkukat ja sitruunamelissaa

******************

Mutta nyt vielä koiran kanssa iltalenkille ja sitten saunaan. Tekee muuten ihan hyvää tuo jälkimmäinen näin kylmänä päivänä. Toivotaan, että tuulet muuttuvat taas suotuisimmiksi ja tuovat sen lämmön mukanaan. Tänään sai ekaa kertaa kuukauteen laittaa pitkät housut töihin jalkaan. Mekot odottelevat kyllä kovin vielä käyttöä tänä kesänä 🙂

ILOISTA TIISTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

 


« Vanhemmat
Uudemmat »