HELLOU IHANAT

ja muksaa alkanutta kesäviikkoa! Eilen lenkillä mietin jälleen kerran elämää ja sen kulkua. Sitä, kuinka jotkut asiat ovat tapahtuneet ikuisuus sitten. Siitä on ikuisuus…huomaan sanovani usein. Jatkavani usein myös…mutta tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Lauantaina Facebook muistutti tuttuun ja turvalliseen tapaansa menneiden vuosien tapahtumista. Läväytti eteeni kuvan, jossa miehen kanssa olimme kovin läheisissä tunnelmissa kuohuviinilasit kädessä. Tuo hetki taltioitui iskän 65 -vuotissynttäreillä (ja samalla juhlittiin äidin ja isän 40 vuotishääpäivää). Muistan tuon hetken tunnelman niin hyvin. Olimme olleet katsomassa aamupäivästä yhtä mökkiä Kangasalan Raikussa ja todenneet, että se ei ollut meitä varten. Päätetty jatkaa etsimistä.

Iltapäivästä menimme tien toiselle puolelle (eli sinne, missä nyt asumme) vanhempieni vehreään puutarhaan juhlistamaan maailman parasta iskää, vaaria ja appiukkoa veljen perheen kera. Otimme potretit lapsenlapsista ja vaarista. Näin jälkikäteen tuota kuvaa katsoessani pystyn huomaamaan sen tietynlaisen väsymyksen iskän silmistä. Sellaisen, jonka pitkällinen sairaus oli tuonut mukanaan. Äiti oli leiponut jälleen kerran suussa sulavaa mansikkabritakakkua ja koristellut sen syötävillä orvokeilla. Tuosta hetkestä tuntuu olevan ikuisuus. Silti se on kuin silmänräpäys sitten.

Muistan vieläkin erään merkityksellisen kesäkuun päivän vuodelta 1983. Olimme juuri ostaneet tuon nykyisen kotimme ja vanhempani olivat sitä laittamassa kuntoon. Ystäväni kanssa käytimme tilaisuuden hyväksemme ja menimme äidin valvovan silmän välttäessä äiskän meikkipussille. Pyöräilimme tuonne uuteen kotiimme ja astuimme sisään. Ensiksi sieraimiini tulvahti hieman sellainen mummolamainen tuoksu. Seuraavaksi näin olohuoneen järkyttävän ruman ruskeaoranssin kokolattiamaton. Sen jälkeen kuulin äitin kiljaisun, että apua – mitä teille on tapahtunut? Se seitsemänvuotias Maria oli kaverinsa kanssa laittanut äiskän koko meikkiarsenaalin nassuun kertaheitolla ja näky oli sen mukainen. Vaikka tuosta hetkestä on ikuisuus, voin silti edelleen nähdä äidin ilmeen. Sekä tuoksuttaa sen kamalan tunkkaisen tuoksun, joka onneksi sitten lähti pois asunnon remontin myötä. Ei tuostakaan hetkestä ole kuin silmäräpäys. Vaikka se oli ikuisuus sitten.

Muistan sen erään hyisen tammikuun illan vuonna 1994, kun menimme keskellä preeriaa tönöttävän jääkiekkohallin lämpöön ystävieni kanssa juomaan kuumaa kaakaota ja katsomaan jälleen kerran paikallisen lätkäjoukkueen matsia. Muistan ne luistimien äänet ja sen tuoksun. Muistan, miltä tuntui, kun varpaat ja sormet alkoivat pikkuhiljaa sulamaan. Tuossa hetkessä havahduin siihen, että ajatukseni olivat kääntyneet suomenkielestä englanninkielelle. Kikattelimme ystäväni Michellen kanssa ja hurrasimme kotijoukkueen voittoon. Muistan pelin jälkeen istuessani Michellen pick up -lava-autossa (mikä toi nyt onkaan suomeksi…sellainen avolava-auto, kyllä te tiedätte) miettiväni, että on se maailmanmeno täällä puolen maapalloa vähän erilaista. Olin oppinut rakastamaan tuon pikkukaupungin yhteisöllisyyttä ja niitä kaihoisia countrybiisejä, joita Michellen iskän auton ämyreistä kantautui. Näin, kun ne juuri vasta jääkiekkovarusteisiin sonnustautuneet pelaajat lompsivat hallista kohti autojaan stetsonit päässä (keskellä talvea) wranglereissaan ja buutsit jalassa. Tuostakin hetkestä tuntuu olevan ikuisuus. Mutta tietyllä tapaa vain silmänräpäys.

Muistan erään huhtikuisen illan kuusitoista vuotta sitten, kun tuo tuleva aviomieheni oli ihka ensimmäistä kertaa luonani. Soitin hänen lähdettyään omaan kotiinsa perjantai-iltana vähän ennen puolta yötä ystävälleni Turkuun raportoidakseni. K vastasikin puhelimeen alta aikayksikön ja tivasi kertomaan kaiken. ”Noooo, emmää ny tiedä. Sellainen vähän sakukoivusmainen ex-jääkiekkolija. Tosi fiksu kylläkin ja nätti hymy.” Jep, sukat pyöri silloin ikuisuus sitten jaloissa. Kuten ne pyörii vielä tänä päivänäkin. Muistan, että toinen oli sonnustautunut kauniin murretun vihreeseen kauluspaitaan ja rentoihin khakeihin. Puhetta oli, että rennosti mennään, joten itse olin pukeutunut harmaisiin collegehousuihin ja Mikki Hiiri -collegeen (toim. huom. ja siitä huolimatta hän halusi tutustua paremmin :D). Muistan, että makaronilaatikkoon oli lorahtanut niin paljon valkopippuria, että toisen silmät hikosivat. Muistan, että jo tuolloin tunsin sen suunnattoman turvallisuuden tunteen, jonka tunnen tänä päivänäkin.

Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun tehtiin yhteinen päätös miehen lähtemisestä Helsinkiin yöksi vain juuri ennen puolta yötä. Jotta kerkiää aamukuuden lennolle kohti Tukholmaa. Tampereelta lähtevä aamulento kun oli peruttu ja korvaava lento olisi lähtenyt vasta työpäivän jälkeen. Mutta siitä on vasta silmänräpäys. Eihän me olla oltu erossa kuin vasta reilut 12 tuntia ja silti se tuntuu ikuisuudelta.

Tietyt hetket muistaa läpi elämän. Ne ovat niitä, jotka kulkevat mukana. Niitä, joiden kohdalla ajantaju katoaa. Niitä, joiden kohdalla ikuisuus on silmänräpäys. Silmänräpäys vain ja silmät ummistaessaan pystyy palaamaan noihin rakkaisiin muistoihin ♥ Kuulemaan äänet, tuoksuttamaan tuoksut ja tuntemaan fiiliksen. Nostamaan hymyn huulilleen tai tiristämään kyyneleen silmäkulmaan. Kaikessa kirjavuudessaan on jälleen todettava, että elämä on ihmisen parasta aikaa. 

MAANANTAITERKUIN,

PS. missä on ne ukkoset ja sateet, joita tälle iltapäivälle lupailtiin? Murmur, sais nyt tulla vettä vihdoin vaikka taivaan täydeltä 🙂