tiistai 22. tammikuun 2019

Itseensä investointi kannattaa aina

10

HELLOU IHANAT!

Aloin tuossa yksi päivä miettimään, että onko siinä jotain väärää, jos investoi itseensä? Ulkonäköönsä tai sisäiseen hyvinvointiinsa? Helpostihan sitä pidettäisiin hyveenä, että äiti-ihmisenä sitä ei turhia ulkonäöllään koreilisi. Varsinkin, jos ne lapset vielä sattuisivat kulkemaan Lassien haalareissa. Kun äidin ulkonäön perusteella voisi olla kyllä hyvinkin varaa investoida kalliimpiin Reimatecceihin.

Mutta tiedättekö, että itse olen sitä mieltä, että itseensä investointi kannattaa aina. Omalla kohdallani ei puhuta välttämättä suurista investoinneista, mutta sellaisista, joihin on ollut helposti varaa ilman luottokortin vingutusta ja joista on tullut pitkän aikavälin iloa. Se, miten olen itseeni investoinut vuosien varrella on muuttanut muotoaan. Alla pieni, kärjistetty katsaus, miten sijoituskohteeni on vuosien saatossa muuttuneet 🙂

20-vuotiaana

Siis aivan pakko saada Stockalta se tietty jakkupuku. Vaikka se vähän maksaa, mutta olen valmis säästämään. Sillä jakulla en välttis mitään tee, mutta ne liituraitahousut, ne sopis just eikä melkein yritysjuridiikan kursseille. Ja voihan olla, että sille jakullekin on joskus käyttöä. Että ei sitä kannata sinne kauppaan jättää. Pakko on myös taas saada perjantaipuska. Stockalta ostettuna, tietysti. Perjantaisiivouksen jälkeen tarvitsen vain parasta. Juustolautanen it is. Stockalta, koska se on mun lähikauppa. Siivousurakan jälkeen mutustan viikko toisensa jälkeen joka perjantai-ilta tyytyväisenä Oltermannia, viinirypäleitä ja kokista. Niin, mitä väliä sillä on ettei lautaselta löydy muita juustoja (ne on yöks) tai lasista viiniä (sekin on yöks). Ne on kuitenkin Stockalta ostettu.

30-vuotiaana

Mitä mun kalenterille on tapahtunut. Mä oon niin kiireinen. Onks nää ne ruuhkavuodet? Ensi viikolle olen ottanut peräkkäisille päiville hiuspidennysten vaihdon, ripsihuollon ja kynsihuollon. Apua, yksi näistä osuu jopa keskelle työpäivää. Rahanmeno kyllä kauhistuttaa takaraivossa, mutta hei kun perheen äiti voi hyvin, niin koko perhe voi hyvin. Täytyykin kynsihuollon jälkeen hakea kukkakaupasta viikonloppukukat. Sen kunniaksi, että siivooja on käynyt. Ja hallista sisäfilepihvit. Amarone-pulloa unohtamatta.

40-vuotiaana

Ihana tää uus korealaiskosmetiikkasarja; vajaalla satkulla sain putsareita kaksi, kasvoveden ja kosteusvoiteen. En ymmärrä, että olen joskus tuhlannut kalliisiin brändeihin. Ainoa, missä suosin brändejä on urheiluvaatteet. Niistä en luovu. Varsinkaan juoksukengistä. Vaikka nekin on jo pari vuotta vanhat, mutta pohjat ovat vielä ehjät. Klikkaan ostoskoriin Kari Traan merinovillakerraston ja mister morkkis ilmestyy kuikuilemaan olkapäälleni samantien. Se oli kallis. Loppuelämän kerrasto, vakuutan itselleni. Maitokaupassa valitsen punaisen lihan sijaan härkäpavuista tehtyä rouhetta ja maitokahvin on korvannut ihanasti vaahtoutuva kauramaito. HeVi -osastolla askeleet menevät väisin kohti luomuosastoa. Pienin askelein kohti ekologisuutta. Ajatus lämmittää suuresti. Ennen kassaa nappaan ostoskärryyn hiukan nuupahtaneet tulppaanit mustasta laarista. Näillä mennään, kun ei parempiakaan ole tarjolla. Ai niin ja punaviiniä pitää saada, onneksi ystävä vinkkasi siitä yhdestä kyykkyviinistä, joka on niin hyvää.

Samaistutteko? 🙂 Se on jännä, miten sitä iän myötä haluaa panostaa vielä enemmän omaan henkiseen hyvinvointiinsa. En väitä etteikö se parikymppinen Maria liituraitapöksyissään yritysjuridiikan luennolla olisi voinut hyvin, mutta tänä päivänä tulee investoitua enemmän sellaisiin asioihin, jotka vaikuttavat eri tavalla hyvinvointiin. Eilen kaupassa pitelin pitokarvasuksien vaihtokarvapakettia kädessäni ja oikeasti punnitsin pitkään, että olenko valmis maksamaan neljääkymppiä niistä. Kun kuitenkin sukset toimivat ihan ok, vaikka yksi karvoista on lähtenytkin. Tänään hiihtolenkillä uusilla karvoilla hiihtäessäni mietin, että hei – jos jakaa sen neljäkymppiä kahdelle seuraavalle vuodelle, niin ei se kovin paljoa tee. Niillä se parikymppinen Maria ei olisi saanut edes vyötä niihin liituraitahousuihinsa.

Tällaisin miettein kohti tiistai-iltaa.
Iltaa, jolloin hyvinvointi kulminoituu esikoisen valmistamaan lasagneen ja Tapparan peliin. Jaksoon Suitsia ja kainalopaikkaan sohvalla ♥

TIISTAITERKUIN,

 


maanantai 21. tammikuun 2019

Jatkuva viikonlopun tai loman odottaminen kuluttaa ihmisen loppuun

8

HEIPPAHEI

maanantaihin ihanat! Näittekö aamulla superkuuta? Mä missasin sen, mutta rippeet näkyi koulukyydityksiä hoitaessani. Aikasmoinen kuun molluska möllötti taivaanrannassa 🙂

Viime viikolla juteltiin stressistä ja tämän päiväinen aihe liittyy osin siihen. Niihin kamaliin maanantaihin tai mihin tahansa päiviin, kun jatkuvasti odottaa seuraavaa viikonloppua tai lomaa. Lomaa, joka aika useasti väijyy vasta kuukausien takana. Varsinkin syksyn pimeillä lomaa odottaessa. Aika monasti kun seuraava loma on vasta helmikuulla oleva talviloma. Yhtäkkiä sitä huomaa, että kesäloman rentouttavat rippeet ovat kadonneet ja sitä on hypännyt sisään sellaiseen oravanpyörään, josta ei ole ulos pääsyä. Muuta kuin pysäkin nimeltä loma, sattuessa paikalle.

Ei ole kerta tai kaksi, kun olen aikoinaan miehelle maanantaiaamuna kellon soittaessa todennut, että ”Olispa viikonloppu.” tai  ”Ensi viikonloppuna sitten nukutaan pitkään.” Tietäen, että se viikonloppu kyllä sieltä tulee, mutta ensin olisi työviikko handlattavana. Tuolloin huomasin, että jatkuva viikonlopun tai loman odottaminen haittaa elämää hurjan paljon. Vie ilon hetkessä elämisestä ja niistä pienistä asioista nauttimisesta.

Ei elämän kuulu olla sellaista. Ainakaan mun mielestä. Tuolloin pohdin pitkään, että olenko väärällä alalla. Eikö yrittäjyys ollutkaan mua varten, kun en nauttinut maanantaiaamuista. Kunnes tajusin pari seikkaa.

Viikonloppuna on osattava palautua. Tämä on niin tärkeää. Kun painaa viikot töitä eikä välttämättä kroppa palaudu arjessa jaksaakseen työtaakkaa, on viikonloput järjestettävä niin, että on aikaa palautumiselle. Viikonlopun palautumisen tehosta kertoo mun mielestä loistavasti se, miten maanantaiaamuna suhtautuu herätyskellon soittaessa. Tai oikeastaan jo se, että hyökyykö se sunnuntaiolo sunnuntai-iltana päälle vai ei. Kun olen hyvin palautunut en tunne sunnuntaioloa. Sellaista negatiivista sunnuntaioloa, leppoisan rauhallista sunnuntaioloa kylläkin 🙂

Asenne ratkaisee. Lauantaina hihittelin itsekseni, kun meillä oli aikamoinen savotta miehen kanssa. Tehtiin lumityöt tulevan autokatoksen tieltä ja toinen siinä jotain mumisi ja puuskutti. Tuolloin mietin, että asenne ratkaisee. Itselle tehdään  ja ilman lumenluontia työmiehet eivät pääsisi pystyttämään autokatosta. Sama se on maanantaipäivien kanssa. Se nyt vain on sellainen juttu, että jos tässä elämässä haluaa pärjätä taloudellisesti, niin on pakko tehdä töitä. Se ei ole maanantain vika, että se on joutunut keskelle ristitulitusta; työviikon ekaksi päiväksi. Ainakin meillä, ketkä tehdään yksivuorotyötä arkisin.

Senpä takia ei ole mitään nokan koputtamista maanantaille. Kun kääntää asian niin, että ”Ei vitsit, miten onnekkaita ollaan, että tänä maanantainakin meillä on mahdollisuus lähteä töihin!” asia muuttuu täysin. Itse olin työtön aikoinaan hyvin pienen ajan, mutta muistan noiden kuukausien aikana olevan epävarmuuden. Ja loppujen lopuksi jo sen tietynlaisen alemmuuden tunteen….enkö kelpaa minnekään? Neljät psykologiset testit kahteen viikkoon ja vihdosta viimein tärppäsi. Sen jälkeen maanantaina töihin lähtö on ollut kokolailla ihanaa!

Tee arjestasi mieleistä. Jos arki on jatkuvasti pakkopullaa, niin en ihmettele, että viikonlopun tai loman odottaminen on ainoa henkireikä. Omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle vaikuttamaan siihen, millaiseksi arki muotoutuu. Tiedän, että on ruuhkavuosia, lasten harrastusrumbaa, deadlineja ja sitten vielä pitäisi kotikin pitää siistinä. Mutta hei, viittaan edelliseen eli tuohon asenteeseen. Kun ottaa asenteen, että aika aikansa kutakin ja vielä tulee hetki, kun makaan töiden jälkeen sohvalla, niin pelkkä ajatuskin helpottaa.

Elämä on pitkä aika siihen, että koko ajan odottaa jotain. Viikonloppua tai lomaa. Kesää tai joulua. Aina sanotaan, että odottavan aika on pitkä, mutta kyllä se taitaa olla sittenkin niin, että jos ei malta pysähtyä hetkeen, niin elämä kuluu vinhaa vauhtia ohi siinä odotellessa.

IHANAA MAANANTAITA & ALKANUTTA VIIKKOA ♥

PS. ja hei, joku voi siellä ruudun toisella puolella nyt ajatella, että hyvä se on kotitoimistolta huudella tällaisia maanantaihin. Kuten sanottua, niin elämä on täynnä valintoja. Yksi onnistuneimmista valinnoistani (ja joista saan olla kovin kiitollinen molemmille työyhteisöilleni ♥) elämässä on tää mun työkuvio. Kaksi työtä, jotka ovat täysin erilaisia. Mutta jotka ah, täydentävät toisiaan niin mukavasti. Elämän laatua nostavasti, jopa 🙂


sunnuntai 20. tammikuun 2019

Sokeriton tammikuu – huikeita muutoksia vain 20 päivässä

11

MOIKKULIMOI SUNNUNTAI-ILTAAN!

Ja voi ei, tuo otsikko kuulostaa muuten ihan ostos-tv:n mainoksen teaserilta. So sorry. Tässä tapauksessa se otsikko onneksi pitää täysin paikkansa eikä ole kyse katteettomista lupauksista. Olenkin kertonut teille (tämän tästä, ehkä liiankin usein) siitä, kuinka energiaa on piisannut tammikuun (valko) sokerittoman ja tipattoman ansiosta. Lähinnä kyllä syytän tuota ensimmäistä, en niinkään jälkimmäistä. Ja totuuden nimissä tammikuussa on kyllä tullut liikuttuakin monipuolisesti, joten ehkä nämä havaitsemani muutokset ovat kaikkien yhteissumma.

Selluliitti on vähentynyt merkittävästi ja iho on kiinteytynyt

Tiedän, että tämä sellujuttu on vähän gross, mutta koska aika usein blogit ovat kiiltokuvamaisia, niin itse ajattelin omalla kohdallani tuon illuusion karistaa heti ensi kättelyssä. 40 vuotta täytettyäni huomasin, että vaikka ylipainoa ei ole, niin iho alkoi olemaan hieman muhkurainen. Ei pahasti, mutta sillain että ihan varmasti valojen ollessa epäsuotuisat reisissäni ja vatsassani näkyi pientä muhkuraa. Näiden parin kolmen vuoden aikana muhkurat ovat näkyneet vielä selvemmin.

Muistan jostain lukeneeni, että sokeri haittaa elimistön kollageenituotantoa. Eli suomeksi sanottuna vanhentaa ihoa ennen aikaisesti. Senpäs takia sokeriton elämä olisi pitänyt ottaa jo aiemmin haltuun. Silloin kun kollageenintuotanto oli huipussaan. Elin vuosikaudet sokerikoukussa. Vasta viimeisten muutamien vuosien aikana olen oppinut elämään arjessa ilman sokeria. Herkutella saa, mutta ei siinä määrin, missä joskus herkuttelin. Silloin kun asuin Makuunin yläkerrassa ja Makuunin työntekijät moikkailivat mulle ruokakaupassakin.

Muistanette, että kollageenin tuotanto loppuu, kun täyttää 40 vuotta. Sen takia otan joka aamu kollageenia jauheena. Jos söisin samaan aikaan päivän mittaan paljon sokeria, niin heittäisin rahaa suoraan kankkulan kaivoon. Miksi syödä kollageenia buustaavaa kallista jauhetta, jos vähentää sen vaikutusta mättämällä itseensä salmiakkipääkalloja? 20 päivässä varsinkin reisien muhkurat ovat kiinteytyneet niin, että niitä ei edes juurikaan huomaa. Vatsassa sama tilanne. Enpä olisi uskonut, että sokerittomalla on näin huikeita vaikutuksia. En muista lainkaan tällaista seikkaa aiemmilta vuosilta.

Turvotus on vähentynyt

Se itse asiassa lähti jo ensimmäisellä viikolla niin, että huomasin vyötäröni. Vatsassani ei asunut enää jalkapallon sukulaista kumpuineen, vaan vatsa on se tuttu ja turvallinen. Vaikkei mulla ole mitään suolisto-ongelmia ollutkaan, niin silti olen (varsinkin tiettyyn kuukauden aikaan) näyttänyt kolmannella raskauskuukaudella olevalta.

Iän myötä leukaperiin on tullut turvotusta (tai ihon veltostumista?) ja se ei ole vielä kaikki lähtenyt. Eikä sen tarvitsekaan. Ulkoiset seikat kun ovat mukava lisä sokerittoman ja tipattoman sisäisiin vaikutuksiin. Sellaisia, joita ei edes osannut välttämättä odottaa, mutta jotka otetaan mielihyvin vastaan 🙂

Vaatteet tuntuvat hyviltä päällä

Veikkaan, että siellä ruutujen toisella puolella ei ole ainuttakaan (nais)ihmistä, joka ei olisi joskus ihistellyt vyötäröstä tai reisistä puristavien vaatteiden kanssa. Mikään ei ole inhottavampaa kuin housut, jotka kirraavat vyötärön kohdalta. Havahduin syksyllä, että vaikka liikun reippaasti, niin aineenvaihduntani oli hidastunut. Painoa tuli muutamia kiloja (en siis käynyt puntarilla, vaan mututuntumalla) ja housut eivät enää istuneet niin hyvin kuin aiemmin. Terveelliset elämäntavat ovat buustanneet aineenvaihduntani käyntiin niin, että aiemmin kiristäviin housuihin tulee sujahdettua tuosta vaan!

Syvän unen määrä on lisääntynyt

Se, että herää virkeänä aamulla kahdeksan tunnin yöunien jälkeen on luksusta. Katsoin viime vuoden lukemia ja syvää unta oli tullut keskimäärin kaksi tuntia yössä. Tammikuun enkka on neljä tuntia yössä ja liki aina tuo syvän unen osuus on ollut yli kolme tuntia. Nukahtaminen iltaisin on ihanaa, mutta yhtä ihanaa on herääminenkin. Virkeänä herääminen.

En tiedä onko se joku tämän ikäisen naisen hormonien ja alkoholin kemiallinen reaktio, mutta viimeisen vuoden aikana olen saattanut voida huonosti jo yhden kuohuviini/punaviinilasillisen jälkeenkin. Heräillyt yöllä tämän tästä ja nukkunut koiran unta aamuun. Herännyt päänsärkyyn ja sellaiseen kokonaisvaltaisesti pökkelöön oloon. Ja tosiaan ihan vain yhden lasillisen jälkeen. Nyt on unet maistuneet ja nukun kuin tukki!

Olen oppinut syömään

Ongelmani on ollut se, että ruokavälit ovat olleet aivan liian pitkät. Tammikuussa olen rytmittänyt ateriat niin, että kunnon nälkää ei ole ehtinyt tulla. Tämä taas on saanut aikaan sen, että makeanhimo on loistanut poissaolollaan. Yleensä aina sokerittoman tammikuun aikana olen ollut repsahtaa ainakin pari kertaa. Nyt ei ole käynyt kertaakaan edes mielessä. Se, että syö monipuolisesti ja saa ravinnosta tarvittavat vitamiinit saavat kropan mieliteot kuriin.

Energian lisääntyminenkin varmastikin johtuu ruokavälien lyhenemisestä. Siitä, että ei tule ähkyjä ja vastaavasti jäätäviä nälkäkuolemia. Vaan päivät on kulunut tasaisesti kylläisenä. Varsinkin iltapäivisin töissä tämän huomaa. Ei tule niitä väsynotkahduksia.

Varpaat ja sormet eivät enää palele vanhaan malliin

Olen ollut armoton vilukissa. Aina villasukat jalassa. Yötä päivää. Lenkilläkin lapaset kädessä. En tiedä, vaikuttaako sokeri miten verenkiertoon, mutta tätä nykyä varpaissa ja sormissa kiertää veri. Voi toki olla, että lisääntyneellä venyttelylläkin on tähän osansa. Erittäin tervetullut muutos!

Jos 20 päivän jälkeen olo on näin hyvä, niin miksi lopettaa kaikki hyvät elämäntavat tammikuun jälkeen? Jep, juuri tänään viimeksi puhuimme, että emme olekaan lopettamassa tänä vuonna tätä tipatonta ja sokeritonta tammikuun loppuessa. Tämä ihana elämäntapa kestää niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Miehellä on ollut tipaton kanssani, mutta sokerittomani hän on kuitannut sokerit on – kuurilla 😀 Mihin näemmä kuului juuri runebergin torttukin. Aiemmin olisin kärvistellyt tässä vieressä sohvalla, mutta nyt ei tunnu missään. Ehkä se hyvänolon määrä kompensoi kaikki mieliteot.

Mites siellä sujuu sokerittomat ja tipattomat? Oletteko voineet hyvin? Vaikka olen vähän näitä kaiken maailman kuuriluontoisia juttuja vastaan, niin kyllä nyt täytyy sanoa, että tämä tonton -tammikuu on ollut ihan huippu. Jatkossakin, kun muistaisi tämän hyvän olon, joka kumpuaa jostain tuolta sisältä. Sen, joka saa jokaisen päivän tuntumaan ikään kuin seikkailulta, johon lähtee intoa puhkuen. Jopa huomisen maanantain ♥

SULOISIN SUNNUNTAI-ILTATERKUIN,

 

PS. Kuvissa näkyvien granolakuppien resepti löytyy täältä!


lauantai 19. tammikuun 2019

Talvi-illan hämärtyessä

8

ILTAA IHANAT!

Oletteko huomanneet kuinka huimasti päivä on pidentynyt? Varsinkin näin aurinkoisina päivinä. Tulimme kotiin kauppa- ja autonpesureissulta neljän maissa ja silloin oli olohuoneessa vielä valoisaa. Mutta kuitenkin jo sen verran hämärää, että valot piti sytyttää. Talvi-ilta oli tänään jokseenkin haalean liila. Vähän niin kuin nuo tulppaanit maljakossa ja tyynyt sohvalla.
Tänä lauantaina on saatu paljon aikaan, mutta toisaalta osattu myös olla. Heräilty pitkän kaavan mukaan ja noustu vasta, kun nälkä kurnii vatsassa. Tehty aamupalaksi munakokkeli-avokado-leipiä ja supersmoothieta. Joiden avulla jaksettiin tehdä tulevan autokatoksen ympäriltä (ja sisältä)  lumityöt. Lunta oli vähintään 30 cm ja sitä ei enää mahdu kippaamaan minnekään, kun ojakin on täynnä 🙂 Nyt on autokatoselementtien ja pystytysporukan kivempi toimia.

Yksi pikkuinen on tänään vain vilauttanut pikaisesti nenäänsä ulkona. Toinen on viihtynyt koko päivän sisällä. Iltapäiväsaunan lauteilla mietin, kuinka ne tunteet on jälleen olleet pinnassa viime aikoina; ne sellaiset äititunteet, jotka pitävät kynsin hampain kiinni lapsien lapsuudesta ja jotka nauttivat niistä hetkistä, kun lapset ovat kotona. Tiedän, että pian tulee se aika, että toiset ovat mieluummin lauantai-iltojaan toisaalla. Kuin äiskän ja iskän kanssa kotona. Äiskän ja iskän, jotka ovat välillä jälleen niin maailmankaikkeuden noloimpia tyyppejä.

Joten niin kauan kuin voin, ajattelin nauttia täysillä näistä illoista, kun koko perhe on koolla. Sulkea kannettavan ja levittää Trivial Pursuitin tänne kellarin pöydälle. Ja toivoa, että saamme illemmalla lapsista seuraa myös keittiöön. Tacolauantai, ihanan tavallinen sellainen edessä. Niitten parhaimpien tyyppien kanssa. Paljosta saa olla taas kiitollinen ♥

IHANAA ILTAA TOIVOTELLEN,

PS. Sohvalla makoileva karvainen rakkaus voi eilen vähän huonosti ja olohuoneen matto koki kovia. En saanut oksujen jälkiä kokonaan pois, joten luvassa on maton hankinta. Tuo matto on yli 10 vuotta vanha ja maksoi aikoinaan alennuksessa 149,00. Enkä suostu uudestakaan matosta enempää maksamaan. Mistä ihmeestä löytyy katseen kestäviä nukkamattoja koossa 2m x 3m edullisesti?


perjantai 18. tammikuun 2019

Muutama oivallus perjantaihin

2

HEISSUN!

Perrrrrjantai on taas täällä 🙂 Eikä mikä tahansa perjantai vaan poikkeuksellisen ihana perjantai. Ollakin, että tappelin tuossa tietokoneen kanssa toista tuntia, on tämä perjantai erityisen hyvä. Johtuen osin oivalluksista, joita olen päivän mittaan tehnyt. Tiedättekö, että tämä ihmisen elämä on sillä tavalla kyllä varsin kiehtova, että sitä kehittyy koko ajan. Kehittää itseään koko ajan. Tietoisesti, mutta myös tiedostamattaan.

Rapsakkaan ilmaan aamulenkille lähteissäni tsuumailin maisemia ikään kuin linssin läpi. Lenkkipolun varrella olevan jäätyneen lammen päällä leijaili aivan höyhenenkevyt usvapilvi. Sellainen, että jos olisi puhaltanut sinne suuntaan, niin pilvi olisi hajonnut. Pilven yläpuolelta nousi puiden takaa aurinko. Hetken mietin, että kaivan kännykän pussukasta ja ikuistan maiseman. Kunnes, tulin tulokseen että ei kaikkea tarvitse ikuistaa muistikortille. Riittää, kun ne ikuistaa verkkokalvolle. Silmät kiinni laittaessani näen edelleen tuon näyn. ID

Jatkoin lenkkiä ja pääsin järven rantaan. Pispalanharjua ei näkynyt. Edessä oli sumupatsas. Aurinko paistoi jo ylempää, viistosti niin että sumupatsaan keskellä kimalteli lumikiteitä. Tässä kohtaa jo pysähdyin ja mietin, että nyt on pakko ottaa kuva. Aivan pakko ottaa kuva. Kunnes tajusin, että on asioita, joita on hyvä pitää vain itsellään. Kaikkea ei tarvitse jakaa jonkun kanssa.

Jossain vaiheessa puhelimeni tilttasi, kiitos kahdeksantoista pakkasasteen ja hetken harmittelin, että mitäs nyt sitten. Hyvä biisi oli jäänyt kesken. Jatkoin juoksemista ja huomasin, että se sujuu hienosti ilman taustahälyäkin. Välillä on hyvä olla ihan vain omien ajatusten kanssa. Vaikka ei niissä ysärihiteissäkään, jotka alkulenkistä tahdittivat askelta, mitään väärää ollut.

Myöhemmin lähdin vielä koiran kanssa järven rantaan lenkille ja sain kuin sainkin otettua muutaman yllä olevan kuvan. Silläkin uhalla, että kännykkä tilttasi taas ja kotiin tullessa jouduin liottamaan oikean käden sormia monta minuuttia lämpimän vesihanan alla. Keitin kahvit ja istuin miehen tuomien sisustuslehtien pariin hetkeksi. Persikkaista, pinkkiä, okraa ja kultaista. Niitä olivat lehtien sivut täynnä. Niitä oli myös taivaanranta täynnä tänään aamulenkillä ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,


« Vanhemmat
Uudemmat »